keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Tuliset tyttöchilit ja seesteiset kypsät naiset

Ajeltiin viikonloppuna perheen kanssa luomumansikoita poimimaan varsinais-Suomen suvessa ja kuunneltiin ajomusana jotain suomimusiikkikanavaa. Kanava soitti nonstoppina jotain kesäfestari-nuorisomusaa, joista yksi jäi mietityttämään. Radiossa soineessa biisissä oli tulinen ja chilinen tyttö, kuuma kuin wasabi, joka "haluu et miehessä on makua", joka "ei dikkaa tasaisesta" jne. Miespuolinen lauluhenkilö taas oli kuin rennon letkeä kesäpäivä, sellainen puiston rennoin kaveri, joka tykkää tulisista tytöistä rennon itsensä vastapainona. Kuulostaa jotenkin tutulta.

Biisin myötä aloin miettimään sitä, miten iän ja lasten myötä olen muuttunut seesteisemmäksi. Että en mä enää kehuskele sillä, kuin radikaali ja kreisi olen tai miten paljon mussa onkaan munaa tehdä sitä tai tätä, vaikka ei varmaankaan se mun ihan perusluonne kuitenkaan ole muuttunut mihinkään. Sitä omaa itseäni, omaa perusluonnettani kaipaan joskus, mutta en tiedä mitä osia siitä.

Somessa kiertää välillä Marilyn Monroe-lainaus: “I'm selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can't handle me at my worst, then you sure as hell don't deserve me at my best.”.  Lainaus vaikuttaa olevan sellainen nelikymppisten naisten itsenäisyys-anthemi ja kuvaa jonkun mielestä varmaan osuvasti "naisluonnetta", joka ei oikeastaan itsekään tiedä, mitä haluaa. Mun mielestä se kuvaa oikeastaan aika itsekästä ihmistä, joka ei ajattele muita, ja jonka seurassa olisi tosi raivostuttavaa olla. Ja miksi jonkun mielestä se kuvaa hienosti itseään, että "tällänen munapää mä olen, ota tai jätä"? 

Meillähän on Miettisen kanssa sellainen kahden raatavan suomenhevosen tasa-arvoinen neuvostoparisuhde, jossa tehdään koko päivä hommia ja illalla kaadutaan sänkyyn, eli siinä ei paljon omalle luonteelle jää aikaa kukoistaa. Mäkin joskus olen ollut se "tulinen ja kreisi", mutta enpähän ole enää. Tai siis en edes tiedä mikä mä olen, kun olen äiti, ja äidit ei ole kuumia ja tulisia, vaan ne on seesteisiä, aikuismaisia ja osaa laittaa toisten tarpeet omiensa edelle. Enkä mä tiedä, olisiko sellainen tulinen ja kreisi nainen edes se, joka haluaisin olla tai haluanko sen enempää olla mikään itsekäs ja sekoileva marilynkään. 

Miettinenhän on sellainen Mc Rentofaija, joka vauva kantovehkeessä pelaa korifutista (omakeksimänsä leikki lasten kanssa, jossa potkitaan palloa koriin) tai syöttää Lidlin paistopisteen lapsille välipalaksi uimarannalla. Mä hoen pakonomaisesti jotain välipala-/onko muistettu syödä-/onko tarpeeksi vaatetta-jarjonia, eikä kukaan kuuntele, kun pelkkä mun ääni kyllästyttää koko perhettä, eli ei kovin spontaania tai tulista meininkiä. Kun heittäydyn oikein rajuksi, niin leivon lasten kanssa kakun tai tilaan netistä lastenvaatteita. 

Välillä pelottaa, että mitäs sitten, kun se oma luonne pitäisi kaivaa jostain taas esille, että mitä mä puhun sitten kun ei enää ole niitä lapsia, joista puhua. Tai ketä mä syytän tahroista vaatteista, meikkaamattomasta naamasta ja karvoista jaloissa, kun sitä aikaa vihdoin olisi keskittyä itseensä? Sitten, kun joudun ihan itse kohtaamaan maailman seesteisenä kypsänä naisena, jolla on oma elämä ja ihan oma luonne, ja siitä kaikesta se on ihan itse vastuussa.

Miettinen on saanut sekä pitää oman rennon luonteensa, että olla rento isä. Miksi mä en osaa olla niin rento? Millanen mun nelikymppinen luonne on? Koska se luonne tulee musta ulos? Onko mulla mitään sanottavaa ja kuka mua muka kuuntelee? Mitä mä edes haluan? 

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Makkaraperunamaisterin muistelmat, uusittu painos

Muutama tentti enää jäljellä ja meikäläinen on siis maisterisnainen. On aika katsoa taaksepäin, mutta kuitenkin äidillisen lempeästi ja armollisena itselleen, kannustaen itseään kohtaamaan tulevaisuus luottavaisena.

Kun aloitin opiskelun, oli mielestäni kaikki jotenkin vaikeata, vaativaa, hirveätä ja pelottavaa. Kaikki muut olivat paljon fiksumpia, argumentoivat varmasti ja perustelivat vastauksensa sadalla eri teorialla, ja itse vaan änkytin naama punaisena jostain lapsiperheen kuluttamisesta naama hiessä, tukka sekaisin ja imetysluukut auki. Ennen jokaisen kirjallisen tehtävän palautusta lähetin sen aikuisopiskelijaystävälle tarkastettavaksi, että olenhan ymmärtänyt oikein ja kehtaako palauttaa. Hävetti aina, ja häpeää kompensoin hankkimalla ylellisiä kamoja tai väheksyen itseäni ja saatoin kesken puheenvuoron vaan lamaantua häpeän alle.

Aikaa kului, palautukset ja keskustelu luennoilla muuttuvat arjeksi ja hyvät numerot eivät ehkä sittenkään olleet sattumaa tai virhe, vaan oikeasti ehkä olinkin ihan hyvä. Nyt olen ihan rento keskustelija, itsevarma neljännen vuoden opiskelija.

Olen tehnyt gradun, joka sekin aiheutti sydämentykytyksiä alkuopintojen aikana. Tentissä osaan vastata kysymyksiin ilman että päässä tykyttää ääni "Sä et osaa mitään, älä edes yritä, eihän tuosta tule mitään".
Uskallan haaveilla jatko-opinnoista ja jostain oikeasta työpaikasta. Uskallan jopa hakea töitä, ja vain hetkittäin vajota sellaiseen "Tästä ei tule mitään"-moodiin, mutta palata sieltä ihan inhimillisessä ajassa enkä jää märehtimään asiaa. Esseiden kirjottamisessa ajattelen olevani jopa ihan hyvä ja muutenkin mulla on hyvä meininki elämässä.

Yhtenä päivänä yksi naapuruston äiti-ihminen sanoi, että "Kyllä susta huomaa, että olet sellanen yliopistoihminen, kun noi aikataulut ja muu arkinen ei oikein sulta suju". Nauratti. Että jes, nyt mä vihdoin olen legitimoitu kynänpyörittäjä, joka ulossuljetaan tavisten joukosta! Mumbo-jumbon ammattilainen, homeinen nollatutkija ja muutenkin epäjärjestelmällinen haihattelija, jolta sujuu vain kirjoittaminen. Ihanaa!

Maailma tuntuu hetkittäin tosi oudolta, kun huomaa vahingossa jossain ihan arkisessa tilanteessa ajattelevansa jonkun teorian kautta ja soveltavansa oppimaansa johonkin pyllynpesuun. Oma kulutuskiimailu tuntuu sekin vähemmän pakkomielteiseltä, vaan lähinnä hauskalta, kun sen tiedostaa. Että ei ne kaikki kamat mua muuta, vaan ehkä kiinnittää vastapuolen huomion johonkin muuhun kuin mun oletettuihin vikoihini, eikä sekään tunnu niin tärkeältä. Tuntuu, että on vapaampi tekemään omia päätöksiä kuin ennen ja miettimään miksi mitäkin tekee.

Yliopistomaailmassa olen mielestäni yhä liian puhelias, liian arkinen ja liian eläväinen, mutta se ei haittaa. En osaa puhua tieteellisesti, mutta useimmiten puhun kuitenkin samasta asiasta kuin muut. Haasteeksi itselleni asetan sen, että en saisi aina ottaa keskustelua omista kiinnostuksen kohteistani viestinä, että makkaraperuna ulos yliopistosta ja joku diipimpi sisälle. Että mä saan tykätä mistä haluan, ja joka tapauksessa valmistuminen neljän lapsen ohessa ei ole mikään itsestäänselvyys ja saan olla ylpeä itsestäni.

Kun saan nämä tentit tehtyä, ostan itselleni valmistumislahjaksi jonkun ihanan Samujin mekon, astun ylpeydellä makkaraperunamaisterin birkkareihin korkkareihin, punaan ohuet täyteläiset huuleni ja kävelen uuden elämäni auringonlaskuun. Aika kova, imekää siitä, epäilijät :)!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Taikinanaaman semi-akateeminen reflektointinurkkaus

On ollut vähän kiireitä, ja tämä blogiosasto on ollut hiljainen.. Ei siinä, ajatuksia ja erilaisia tunteita on ollut, mutta en vaan ole jaksanut kirjoittaa mitään.

Perjantaina olin kuitenkin tentissä (siinä neljänneksi viimeisessä, gulp!). Ja koska olen tälläinen piilotettu kympin tyttö, niin ajattelinkin kirjoittaa tänne sellaisen semi-analyyttisen reflektoinnin viimeisestä tenttikyssäristä, joka jäi kaihertamaan mieltä.

Eli aihealue oli sellainen arkielämän kulutukseen liittyvä "rahan sosiaaliset merkitykset" tms. ja oman kulutuksen suhteuttaminen siihen. Tarkoituksena oli ajatella sitä, kuinka raha ei ole ainoastaan kylmän rationaalinen vaihdon väline, kuten klassinen taloustiede olettaa, vaan rahoja on useita erilaisia. Kirjoittajan mukaan rahan avulla muodostetaan markkinoilla sosiaalisia suhteita ja  rahaan liittyy muun muassa erilaisia sosiaalisia odotuksia sen käyttötarkoituksen mukaan. 

No, instamulkusta mua seuranneet ihmiset ovat ehkä huomanneet, että mulla on nyt neljännen lapsen myötä virinnyt uusi kulutuskiima: kantoliinat. Käytin tenttivastauksessa esimerkkinä lapsilisiä, ja niiden korvamerkintää yleispätevään kategoriaan "lasten tarpeet". Kantoliinathan ovat siinä mielessä kimurantti kulutuksen kohde, että a) nehän ovat lapsille tarpeellinen tuote ja b) niiden saturaatiopiste on aika nopeasti saavutettu noin niinkuin maallikon mielestä: yksi kantoliina per kotitalous. Hah, vähänpä tiesitte, kulutuskriitikot! Liinojahan voi olla eri pituuksia, eri kuoseja ja mikä kauheinta: eri hintaisia. Ja nehän on tosi ihania! 

Lapsilisällä on siis periaatteessa luvallista ostaa kantoliina, mutta ongelma onkin sitten siinä, että ihminen, eli minä, haluaa monta erilaista. Se, että liinailu on kaikessa suloisuudessaan ja hippiydessään ihan samanlainen kerskakulutustuote kuin mikä tahansa muukin. Näin ollen ostelu aiheuttaa suuria tunteita turkulaisessa lapsiperheessä ja näitä kotiäidin osakkeita sekä häpeillään ja paheksutaan, ostetaan, myydään ja vaihdellaan, jotta sijaiskulutus pysyy tasapainossa. Toisin sanoen siis tiedostan, että näitäkin materialistihipin unelmia voidaan ostaa myös yli tarpeen ja että samalla luon myös omaa identiteettiäni ostaessani jonkun ihanan kansallisromanttisen lintukuvioisen tai pastellisävyisen liinan, ja teen lapsestani vähän kuin syntisen asusteen. Tunnen tuskaa "neljän liinan pinosta", mutta samalla lohduttaudun sillä, että olen facebookissa nähnyt paljon paljon isompia pinoja, joita "tuuletellaan", eli myydään uusien liinapakkomielteiden edestä, ja rentoudun hetkeksi.

Mun rahankäytön sosiaaliset merkitykset muodostuu ensinnäkin siis suhteessa siihen jengiin, joihin haluan kuulua: keskiluokkaiset kaupunkilaisäidit, jotka asuu ilmavissa vaaleissa kodeissa ja joilla on vähintään kaksi lasta, jotka on puettu nätisti. Nämä äidit leipovat lasten kanssa tunnelmallisesti, pukevat päälleen värikkäitä legginssejä (Vimman koko tuotanto, slurps), niillä on kesäisin turbaanihuivi päässä ja ne pyöräilee ihanasti( kuolaamallani Pelago-pyörällä, jossa on edessä sellainen ihana kori, johon mahtuu esimerkiksi kantoliina) retkelle lasten kanssa Vallilan lasten katujuhliin. Ja näiden elämää rullailen eri somekanavissa ja haluan kaikki samat tavarat, joiden kautta liityn tiettyyn elämäntapaäitiyteen. 

Toisaalta mun rahankäytön sosiaaliset merkitykset muodistuu tietysti myös suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Monen kantoliinan ostaminen on vähän niinkuin tuhlailua, ja sehän on suomalaisessa yhteiskunnassa tyhjänpäiväisen ihmisen merkki. Perheen sisäisiä valtasuhteita tarkastellessa tilanne on sekin vähän vaikea: Miettisellä on esimerkiksi paljon erilaisia urheiluun liittyviä tarvikkeita, eikä se koe niitä mitenkään ongelmalliseksi ja kysele perheeltään, että mitä tykkäätte, saanko ostaa lenkkarit ja osallistua juoksutapahtumaan periaatteessa perheen yhteisillä rahoilla. Eli koetaanko miehen kulutus jälleen kerran järkevämmäksi, vai onko kyse siitä, että rahat on korvamerkitty tiettyyn tarpeeseen? 

Tästä päästäänkin jälleen kerran myös siihen, että itse en osaa edes vessassa käydä, ilman että ilmoitan perheen muille henkilöille, että "Menen vessaan, en ole käytettävissä kahteen minuuttiin". Että mun koko elämä muodostuu feministisesti ihan paskoille sosiaalisille merkityksille, jossa kaikki mikä on minun, on myös perheeni ja kaikki saatte arvostella jokaista liikettäni.

Dear Eki, olenko normaali? Saanko syyttää yhteiskuntaa vai onko mun pakko mennä itseeni?

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

To be or not to be emerita

… vai vaan lannistua imetyssohvalle kuolaamaan päälleen? That is the question.

Edellisessä postauksessani mietin asuinpaikkaa, nyt astun vielä epävakaammille vesille, eli valmistumisen ja äitiysloman jälkeiseen elämään!

Eli lord help me siinä, että mitä sitä ihminen tekee, kun tämä pikkulapsivaihe ja opiskelu loppuu. Nyt on ollut ihanaa, kun kaikkea saa tehdä vähän niinkuin puolitosissaan ja voimavarojensa mukaan, paita räässä ja pahoitellen, ettei ole kunnolla valmistautunut. Mitä sitten, jos joskus oikeasti lähtee täältä kodistaan jonnekin oikeaan työelämään, jossa ketään ei kiinnosta, että montako lasta ja miestä kotioloissa odottaa ja kuinka huonosti tuli viime yönä nukuttua…?

Äitiysloma loppuu ensi kuun lopussa ja opinnot ovat loppuvaiheessa. Vanha kunnon opintojen loppuvaiheen paniikkivauva ei enää tule kysymykseen, koska tässä on jo ihan kivasti tätä ohjelmaa. Vanhaan työpaikkaan ei voi palata ilman Helsinkiin muuttamista, ja se ei ihan äkkiä käy kuitenkaan. Kukaan ei vissiin ole kotoa ketään tullut hakemaan, joten jotain kai tässä tarvitsee tehdä. Mistä sitä kykenee tässä elämässä vetäsemään bisnes- tai ylipäätään "joku normaali ihminen"-vaihteen päälle…?

Erilaiset työpaikat kiinnostaa, mutta jotenkin tuntuu vaikealta luottaa itseensä, että edes uskaltaisi hakea mihinkään seksikkäisiin tutkimuspaikkoihin.. Asuntobisnekseen avointen hakemuksien tehtailu on sekin varteenotettava vaihtoehto, yrittäjyyskin kiinnostaa ja jatko-opiskelu myös.

Olen pinterestissä jo kerännyt itselleni emeritatason vaatekaappia, miettinyt jo emeritan kesätyylin valmiiksi ja ostanut huulipunan, joten se puoli työelämästä on jo hoidossa. Nyt vaan pitäisi uskaltaa, luottaa, kehdata ja kääriä hihat!

Että nyt kaikki mentorit ja voimeläimet ulos koloistaan ja aloitetaan hanke nimeltä "Taikinanaama takaisin sorvin ääreen, kevyt lasku". 

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Turkulaisen perheenäidin mietteitä

Me ollaan asuttu pian neljä vuotta Turussa. Syksyllä esikoinen aloittaa koulun tässä vieressä, ja hänellä on jo eskarista ja jalkapallosta kavereita tästä lähialueelta. Toinen lapsi on ollut vajaan vuoden tänne muuttaessa, ja kaksi seuraavaa lasta ovat syntyneet täällä. Kaikki ovat ihan turkuuntuneita, eivätkä muusta tiedäkään.

Miettinen oli aluksi se, joka muutti vähän niinkuin mukana tänne, vaimon opiskelukotkotuksien perässä. Nythän se on ihan sitä mieltä, että ihmisellä on hyvä olla täällä, on niin rauhallista ja halpaa ja helppoa. Opiskelujen ajaksi muutto on hänen mielessään muuttunut pysyväksi ratkaisuksi, eikä hän enää kaipaa Helsinkiin. Viimeistään puutarha-alan tutkinto ja oman yrityksen perustaminen on saanut Miettisen juurtumaan vielä tiukemmin Turkuun.

Vaikeinta tämä kaikki on siis ollut mulle itselleni. Olen milloin vihannut, ällönnyt, sietänyt tai välillä jopa ihan tykännyt asua täällä, mutta kokoajan ajatellut, että kunhan opinnot loppuvat, niin täältä lähdetään. Joka kerta, kun olen huomannut sopeutuneeni, olen vähän kuin säikähtänyt, että älä nyt vittu luovuta: sä olet HELSINKILÄINEN! Että et lähde tohon taivasteluun, morotteluun ja määkimiseen mukaan, pysy skarppina nyt!

Joku päivä katsoin ystävän valokuvia heidän lapsensa vallilalaisesta lapsuudesta, ja oikein sydäntä pakotti, kun kuvat olivat ihan kuin meidän elämäämme ennen Alppilassa: pitkätukkainen poikalapsi, jolla on jotkut neutraalit retrovaatteet päällä ja hänen ihanat, omantyyliset vanhempansa kaikilla ihanilla ja tutuilla kaduilla. Ajellaan sporalla, mennään ihaniin lasten tapahtumiin, nähdään kavereita ja hillutaan ulkona ja syödään hyvissä ravintoloissa, kun lapsia on vasta se yksi pieni ja helppo.

Nykyinen elämäni on aika kaukana tuosta. Lapsia on neljä, eikä niitä ei missään mielentilassa ole järkeä viedä mihinkään perhekerhoihin (eivätkä ne isoimmat edes suostu ikinä lähtemään muualle kuin jonnekin ennalta hyväksi todettuun), katukirppiksille tai ravintolaan, ilman että se on hirveä show, jossa kaikki huutaa ja murjottaa. Ihanat kivijalkakaupat, cooli citymutseus ja ympäriinsä rennosti kävely on vaihtunut Cittarin perhepaikalle Corolla Versolla kurvaamiseen ja jättikassien takakonttiin lappaamiseen. Äitikavereiden luokse saa mennä vain osan lapsista kanssa, tai vierailut saattaa saada jänniä "älä huuda mun lapselle, kun se ei edes tee mitään ihmeellistä"-käänteitä, ja oikeastaan en edes jaksa keskustella lapsista kenenkään kanssa, jolla on pienempiä/vähemmän lapsia kuin meillä. Ja tätä samaa se varmasti olisi siellä Helsingissäkin.

Valmistun viimeistään jouluna, ja sitten pitäisi oikeasti keksiä joku työ jostain. Tuntuu vaikealta ajatella, että täytyisi olla valmis ottamaan mikä vaan työ vastaan, jota täällä olisi tarjolla, vaan sen takia, että muut perheenjäsenet haluavat olla täällä ja työtilanne on mikä on. Toisaalta pendelöinti Helsinkiin tässä elämäntilanteessa tuntuisi sekin aika raskaalta vaihtoehdolta. Joku tuttu joskus sanoi, että "kaikki työ on arvokasta, ja niin kauan kun lapset on pieniä, täytyy ÄIDIN tehdä kompromisseja", ja oli sitä mieltä, että mun pitäisi mennä esimerkiksi kaupan kassalle valmistuttuani. Itse en ehkä ihan vielä ole samaa mieltä, mutta kyllä täytyy sanoa, että vähän ahdistaa. Turkuun jäämisessä kivointa olisi jatkaa saman tien jatko-opintoihin tai hakea jotain tutkimusapulaisen paikkaa yliopistolta, jolloin tänne jäämisessä olisi joku järki ja se edistäisi mun elämää jollakin tavalla.

Tänään muutenkin kaipasin pitkästä aikaa ihan kunnolla Helsinkiin, kun näin instassa kuinka kaverit olivat perheineen pizzalla Putte'sissa. Samalla muistin Alppilan keväät, Alppipuiston, Lenin-puiston, kuivat kadut, baarit ja ravintolat, kivat ja samanhenkiset äidit, musa-iskät ja kahvin tuoksun. Jännä ajatella niin päin, että sitä idylliä, josta lähdettiin, ei enää ole meille. Meidän Helsinki olisi joku omakotitalo tai rivitalo Helsingin liepeiltä, jossa olisi varmaan ihan yhtä hitaasti lämpiävää porukkaa lähipuistossa kuin täällä. Tai ei lähipuistoa ollenkaan.

Meidän Turussa ei siis ole mitään vikaa, ei siinä. Turku on Suomen puutalo-villasukkaelämän ja downshiftauksen pääkaupunki, jolle meidän täytyy olla kiitollinen monesta kivasta jutusta.Turku on meille ollut tosi ihana paikka tutustua itseemme, keskittyä omaan elämään, saada lapsia ja elää elämää hissukseen. Kaikki on rentoa ja helppoa, kun mitään ei tarvitse suorittaa ja kaikki on lähellä. Mutta täytyy silti sanoa, että olisi mukava kokeilla myös sitä, miltä paluu Helsinkiin, joku oikeasti kiva ja kova työpaikka tuntuisi ja se, että ne sukulaiset ja kaverit olisi helposti tavattavissa.

Ja sitten, jos oikeasti tuntuisi siltä, niin palata takaisin Turkuun tai jäädä Helsinkiin, olla aloillaan ja tyytyväinen jossain omassa ihanassa rintamamiestalossa, jossa on iso piha ja paljon vanhoja omenapuita. Remontoida, hinkata ja laittaa siitä sellainen ikuinen koti, jossa voi hillota, säilöä, kuivata ja pakastaa,  josta lapset kävisi koulunsa ja jossa mä saisin järjestää jotain ihania äitien illanistujaisia ja saunailtoja. Puutarhassa olisi iso pöytä, johon keräännyttäisiin syömään porukalla ja kaikilla olisi mukavaa, eikä kenenkään enää tarvitsisi hötkyillä mihinkään.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Se parhaiten nauraa, joka jälkiviisaana katajaan kapsahtaa; eli muistilista seuraavaan kiroiluiltaan

Tapahtui näinä päivinä, että neljän äiti kävi ensin salilla, sitten sipaisi huuliinsa kevyesti luomukosmetiikkaa ja lähti feministiseen kiroiluiltaan ystävättärensä kanssa. Ihan tuosta noin vaan, kevyesti keskellä viikkoa! Jätti lapsensa ja lähti illaksi ulos!

Illan henkeen yleisöstä kaivattiin kiroilijoita esiintymään ja yllytyshulluna menin itsekin puhumaan! Sanoin paljon, kiroilin paljon, jännitin, mutta selvisin! Puhuin lapsista, äitiydestä, muistaakseni vähän urheilullisuudesta, maidon valumisesta, aikuisopiskelusta ja ehkä jostain muustakin.

Paljon jäi myös sanomatta, joten ajattelin nyt tehdäkin sellaisen "Mitä olisi pitänyt muistaa sanoa"-listan:

- Teemasta neljän äitiys olisin voinut sanoa lisää, että jos jotain jäi kiinnostamaan suurperhe, niin sitä voi kokeilla esimerkiksi tekemällä kaiken arjessa vaikkapa suossa. Kaikkea tekemistä tulee miettiä ensin viiden muun ihmisen kautta ja hakea jokaiseen liikahdukseen lupa joko mieheltä tai lastenhoitajalta.

Se jokaisen mieliin painunut "Mika Myllylä harjoittelee suolla"-vuoden lehtikuva on just kuin mun elämä, mutta siihen vielä rintareppuun ja pulkkaan muutama lapsi huutamaan ja Miettinen käkättämään viereen, niin alkaa olla aika autenttinen kokemus meikäläisen elämästä.

- Äititeemaan lisäksi vielä se, että aina kun äiti-ihminen menee ulos asunnosta, joku kysyy että "Kukas niitä lapsia hoitaa?". No, niiden isä. "Onpas se ihana kun päästää sut ulos". No, eikö olekin. Kyllä mä olen onnekas, kun pääsen jaloittelemaan välillä, että jaksan taas tyydyttää mieheni ja lasteni tarpeet.

- Ja vielä äiti-osastoon se, että kiroilun jälkeen viikon kestävä moraalinen ongelmointi siitä, että olisiko mun nyt pitänyt sitten vielä lopuksi sanoa, että kai kaikki ymmärtää että kuitenkin rakastan lapsiani ja miestäni, kunhan vähän päästelin höyryjä ja liiottelin, niinkuin aina. Ja että saahan äitikin vähän kiroilla joskus, vaikka on hyvä äiti ja zzzzz…..

- Joku kanssakiroilija lanseerasi sanan "Juha-indeksi", eli mitä suurempi taloudellinen päätös, sitä enemmän päätökseen osallistuu Juha-nimisiä henkilöitä. Juha hakkaa toista Juhaa selkään ja onnittelee rohkeista päätöksistä ja kolmas Juha tulee paikalle vaan suoltamaan jotain kiimaista tradenomi-jargonia.

Kehittelin tätä juttua hieman eteenpäin, ja mietin kuinka ärsyttävää on osallistua juhien työelämään. Juhat kertovat yhä nelikymppisinä juttuja armeijasta viitaten itseensä jonain reservin upseerina ja käyttävät urheilutermejä kertoessaan työelämän uudistuksista: milloin jumpataan, pallotellaan, otetaan koppi jne. Vaan korostaakseen sitä, kuinka naiset on ulossuljettu siitä niiden juhien omasta pienestä piiristä, jossa hommat taputellaan saunassa ja golf-kerhoissa. Juhat ovat jopa saattaneet tavata vuosikymmenet sitten jossain jalistreeneissä ja jumpanneet sekä pallotelleet siitä asti yhdessä.

Naisten vastaavaa juhailua olisi kehuskella aikuisena yhä sillä, kuinka monen isosen kanssa sekoili riparilla tai kysellä huutaen palaverissa että "Raija, monta tikkiä tuli synnytyksessä?!" tai "Marjatta, vanha menkkamuija, miten menee!?!, "Tiina, senkin munahaukka! Saitko eilen!?" jne.

Noin niinkuin alkajaisiksi. Olisi mulla sitten varmaan paljon muutakin sanottavaa, mutta aloittaisin noilla.

Muistakaa kiroilla, se tekee hyvää sielulle!

maanantai 21. joulukuuta 2015

Neljän äiti pikareflektoi

Moikka, pitkästä aikaa!

Kaksi lasta nukkuu, kaksi katsoo piirrettyjä, internet on täynnä ahdistavaa vihapuhetta ja näkymä ikkunasta muistuttaa etenevästä ilmastonmuutoksesta, joten parasta piristää itseään kirjoittamalla!

Lukija toivoi postausta aiheesta "neljän äidin joulupuuhat", ja ikävä kyllä, se postaus olisi aika lyhyt.. Nimittäin emme ole joulua kotona, vaan lähdemme valmiiseen pöytään Helsinkiin. Mukana viemme kaksi kakkua ja muutaman käikäleen juustoa. Aattona teemme kiertomatkan kahdessa eri kyläpaikassa ja seuraavana päivänä palaamme kotiin vain yhden lapsen kanssa, ja lähdemme Tukholmaan alennusmyynteihin ja kahviloihin vakoilemaan tyylikkäitä vanhempia.

Elämä neljän äitinä on ollut ylipäätään paljon helpompaa kuin olisin luullut tai miltä se ulospäin näyttää.. Päivät sujuvat rutiinilla ja muutaman kerran viikossa käyn opiskelemassa tai teen omia juttujani muuten vaan aamupäivällä, koska saimme vanhan hoitajamme takaisin. Silloin elämä tuntuu ihan luksukselta, kun ei tarvitse pukea neljää lasta puoli yhdeksäksi ja puoli yhdeksi viemään tai hakemaan eskarilaista. Iltaisin kirjoittelen kouluhommia sängyssä vauvan kanssa, tai jos oikein hyvin käy, vauva nukkuu ja kirjoitan kuuloetäisyydellä yläkerran sohvalla.

Salilla käyn yleensä enemmän viikonloppuisin joko aamulla tai illalla, joten siihenkin jää aikaa, jos haluaa. Parisuhdeaikaa ei oikeastaan ole, paitsi se tuleva laivamatka vauvan kanssa, eli melkein yksin. Tulevaa kesää ja sen mukana tulevaa bailausmahdollisuutta ajattelen usein, kun pipo alkaa kiristää arjessa.

Vauva on ihana ja nukkuu hyvin, eskarilainen uhmaa ja raivoaa, mutta vähemmän kuin ennen, ja kaksi väliin jäävää sekä pukevat että eivät pue hyvin päälleen, ja kissa on yhtä ärsyttävä hullu kuin ennenkin. Välillä huudan ja raivoan itse, välillä joku lapsista huutaa ja raivoaa, mutta aika hyvin tässä alkaa vauvavuosi olemaan jo melkein puolessa välissä!

Turkulainen elämä ei sekään rassaa aktiivisesti, eikä muuttokaan kiinnosta tässä hetkessä, vaikka asuntoja koko ajan katselenkin sillä silmällä, ja molemmista kaupungeista :). Ylipäätään tuntuu, että äitiys ei enää ole mulle mikään erityisidentiteetti, joka määrittää minua suuntaan tai toiseen. Ihan kuin olisin löytänyt sen "oman tapani olla äiti", niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. En jaksaisi tempoa mistään pieniin lapsiin liittyvistä asioista, saati puhua niistä, vaan keskittyä elämään vähän niin kuin kokonaisuutena, jossa on sopivasti kaikkea.

Että summa summarum: aika kiva. Hauskaa joulua!