maanantai 30. huhtikuuta 2012

Kateus ja katkeruus

Nuorempana mulla oli hyvä kaveri, joka antoi neuvon, että muista aina hankkia rumempi kaveri kuin itse olet, niin näytät paremmalta sen seurassa. Sinänsä neuvo kertoi ehkä kaverin suhtautumisesta minuun enemmän kuin itse neuvon käytettävyydestä tai siitä kuinka pysyvän ihmissuhteen pohja se olisi, mutta jotenkin olen jäänyt miettimään kaverin sanomaa.

Jos joku olisi sanonut 20-vuotiaalle Taikinanaamalle, joka ei edes välttämättä halua lapsia kun se on niin epäympäristöystävällistä ja ankeata, että viidentoista vuoden päästä kadehdit ihmisiä joilla on tietynmerkkiset vaunut, tietynmerkkisiä (lasten)vaatteita ja paljon lapsia, olisin ampunut itseäni päähän. Siis anteeksi, minäkö? Ei todellakaan! Olen kuitenkin useamman kerran kadehtinut jotain, jolla on monta lasta ja vielä jos lapset on puettu kivasti ja äiti jos osaa olla luontevasti niiden kanssa, olen vihreänä kateudesta. Ja luulin olevani jotenkin luomu ja hippi tai edes vähän eko.


Voisin listata muutamia asioita, joita olen kadehtinut vaikka viimeisen viikon aikana:


1) niitä, joilla on Bugaboot ja varsinkin Donkeyt (tämä on ihan mysteeri, ne oli tosi rumat musta vielä vuosi sitten)
2) tietty kaikkia laihoja
3) niitä, ketkä ei stressaa kaikkea
4) niitä, joilla on joku järkevä titteli. Työn sisällöllä ei väliä.
5) monilapsisia perheitä
6) ihmisiä, joilla on jokin oma juttu. Siis muu kuin syöminen ja valittaminen.
7) niitä, joiden miehet jaksaa jutella niiden kanssa iltaisin
8) niitä, joiden elämä ei ole siitä kiinni, jaksaako niiden mies jutella niille

JA LISTA JATKUU JA JATKUU. Siis jos kaiken tuntemani kateuden saisi jalostettua johonkin normaaliin toimintaan, olisin saavuttanut kaiken kadehtimani jo sataan kertaan.


Kuitenkin yhtenä monista kerroista, kun ajoimme Turkuun taas katsomaan jotain asuntoa, tajusin yhden jutun. Jos en olisi minä itse ja eläisi omaa elämääni, olisin aivan helvetin kateellinen itselleni. Olen uskaltanut muuttaa toiseen kaupunkiin, päässyt kouluun, minulla on kaksi ihanaa lasta ja mukava mies ja kohta ihana asunto. Siis ihme lesottaja.



Aikuisten ilta ja seuraava päivä

Menimme eilen siis Miettisen kanssa treffeille, ja suuntana meillä oli pitkäaikaisen suosikkini Weeping Willowsin keikka Virgin Oilissa. Pääsimmekin lähtemään jo viideltä, kun isovanhemmat pyyhälsivät paikalle etuajassa. Livahdimme ulos kuin pahaiset teinit, minulla poltteli säästetty tupakka-aski jo taskussa ja kaljaakin teki mieli.

Ensin menimme uuteen AlppiToriin, jossa joimme suuntaa antavat kaljat (siellä ei ollut vielä muita juomia kuin Heineken-pullot, vaikka luvat oli jo saatu). Meidän piti syödäkin siellä, mutta viereisessä pöydässä oli liian seksuaalinen ja ruskettunut ihminen, että olisin kyennyt keskittymään ja vaihdoimme paikkaa.

Ajauduimme taas vanhaan ystäväämme Chico'siin, jossa joimme toiset kaljat ja soijaburgerin ja ranuja. Kivasti saimme S-bonustakin, koska kunnon ankea perheenäiti ajattelee perhettään myös vapaalla. Naapuripöydässä joku keski-ikäisten miesten seurue haukkui vuoropäällikköä ja kuuntelimme korvat kuumina sananvaihtoa. Jännää, että joku kehtaa huutaa vaan sen takia että ruoka on pahaa.

Seuraava etappimme oli Rytmi. En koskaan ennen lapsia ollut tajunnut kuinka upea paikka Rytmi on, harmi! Nyt lasten jälkeen, olen muutaman kerran käynyt siellä ja tykkään että sieltä voi kyyläillä kolmeen eri suuntaan. Rytmiin tuli muutama ystävä ( esim. aiemmin mainitsemani Sanna) ja sitten konssuun.


Konsertti sinänsä oli aikamoinen pettymys. Paikkana jo tuo Virgin oil on niin antikliimaksi, sielläkin kysytään S-etukorttia ja saa bonusta, ruotsinlaivaihmisiä ja se on niin epä-rock kuin olla ja voi. Ulkona oli rivi turvaistuinpyöriä (ei myöskään rock) ja sisällä sellainen firman bile-meininki ja maailman rumin sisustus ja sellainen veikeä nappisilmä-baarimikko. Haluaisin että olisi enemmän syntiä ja vähemmän olkashaaleja ja sintsipaitoja, jos kerrankin pääsen jonnekin rockimpaan juttuun.


Bändi oli vanhentunut ja jotenkin nolon oloinen itsestään, laulaja kosketti itseään lihoneeseen mahaan ja jotenkin tuli vaan vanha olo. Ihankuin aika olisi ajanut ohitsemme ja nyt olimme onnessamme katsomassa sellaista Menneisyyden vangit-tyyppistä samettilippis-ruotsinlaivabändiä! Vieressäni Jan Vapaavuoren näköinen lörppähuuli tuijotti vaimoaan piinavan "intensiivisesti" ja mua vitutti. Yleisössä oli myös sellainen "Koivukylän Keanu Reeves", sellainen kreisi vantaalainen, joka hyppeli ja intoili ja halaili Miettistä- ja ei kuulunut tosiaan tuohon muuhun joukkoon. Kaikesta ankeudestaan huolimatta, bändin musiikki ja varsinkin Topi Sorsakoski- ja Smiths-coverit olivat ihania. Olisi kyllä ollut kivempi kuulla koko keikka jossain putkessa, ilman visuaalista osuutta.

Aamulla lapset eivät antaneet armoa ja herättiin elämään. Nukuimme vuorotellen ja iltapäivällä koko perhe veti päikkärit, ihanaa. Lähdimme kaupungille ja kävimme vielä Lintsillä. Yleisen humutuksen ja  Riikan blogin suositusten perusteella menimme uuteen Ravintolakompleksiin, Kattilaan ja siellä söimme Kuula-ravintolassa kasviskuulia eri lisukkeilla. Slurps!





Ps. Latasin näitä kuvia sata kertaa ja tekisi mieli heittää tämä tietokone seinään.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Mutsimeininkiä

Oltiin tänään lasten kanssa Lapsimessuilla ja siellä tulevana kriittisenä sosiologian opiskelijana bongailin kanssaäitejä, äitiysmuotia ja äitinä olemisen muotoja. Kärjistäen kekkasin muutaman äitien arkkityypin, jotka esittelen tässä:

1) lapsi ei muuttanut minua lainkaan-äiti ja rullaan Kiitos-hupparini hihat ylös, jotta  tribaalitatuointini näkyvät-äiti. Lapsellani on esim. pääkallo- ja bändikamaa päällä.

2) Lapsi muutti kaiken ja olen yltä päältä täynnä imetys- ja kantotuotteita, ja minulla on itsetehty samanlainen trikoinen pipo kuin lapsellani.

3) Laitettu Citymutsi, jolle lapsi on asuste siinä missä muutkin.

4) Kärähtänyt läski-Mutsi, jonka lapsi saa ihania vaatteita, mutta jolle itselle ei mikään mahdu päälle. Muutamat raskaushousut ja jotkut huonosti istuvat perselököt perusfarkut löytyy kaapista, muut vaatteet odottavat että imetys tekee tehtävänsä.

5) Pikkureppumutsi; olen aina ollut näin ankean ja satavuotiaan näköinen. Nyt sain lapsia ja näytän entistä ankeemmalta. Lättänä permis ja liian tummat kestopigmentoinnit kulmissa ja ripsissä.


Itse edustan tuota kohdan 4 mutsia, olen itse aivan karsean näköinen, mutta lapsilla on tosi nätit vaatteet päällä. Josta tulikin mieleen, että ostin messuilta molemmille lapsille uudet ihanat Mini Rodini-paidat! Kuvia ohessa!

Mikä arkkityyppi sinä olet?

PS. Saa nähdä mitä tälläinen kärähtänyt synnytyssäkki keksii illalla päälle, kun olemme lähdössä ihan oikeaan aikuisten konssuun Miettisen kanssa!

Lennu on onnellinen uudesta paidastaan
Uusi paita koiran juomakipossa
Lallin uusi merirosvopaita

Tapetteja, tapetteja

Olen alkanut päässäni sisustaa uutta kotia ja lupasin yhdelle rekisteröityneelle lukijalleni (joita muuten on jo runsaat 25 kappaletta!) kirjoittaa jännittävän Yläkerran tapetti-jutun. Lupasin laittaa kuvia ja linkkejä tapetteihin, joita olin miettinyt. Asunnon kuvat löytyy aiemmasta blogitekstistäni.

Tässä siis muutamia miettimiäni vaihtareita, kommentoikaa!

 

2. Designersguildin Lotus flower-Peony

 

 

 

 
 
7. F&P Songbird wallpaper
 

Täytyy sanoa, että olen itsekin hieman yllättynyt valinnoistani..Aika romanttista, kukallista ja mummoa. Ja täytyy kysyä myös herra Miettisen mielipide tapetista,haluaako hän nukkua tälläisessä kukallisessa Jane Austen-neitsytkammarissa! Ylipäätään olen jotenkin ihan kuumana noista pastellisävyistä,mustasta ja harmaasta valkoisen kaverina.

Mutta nämä oli siis ehdotuksia yläkerran makkariin, jossa katto on vino ja valkeaksi maalattua puuta, lattia joko tylsä laminaatti tai valkeaksi tai vaaleansiniharmaaksi maalattu puu (toivottavasti tämä vaihtari).Tuota tapettitalon kirsikkapuuta meillä on nyt ja oli edellisessä asunnossa, eli se on aika tylsä ja turvallinen. 

Mitäs mieltä olette? Kertokaa! Omat suosikkini ovat ehkä tuo 1 ja 6. Tai 2 ja 8.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Ennakkomainos!

Matkalla Turkuun kaupantekoon, luvassa Turkuspesiaali!

Lauantaina iltatreffit ja Weeping Willowsin konssuun Miettisen kanssa! Tulossa reportaasi Helsingin yöstä!

Vapun jälkeen kuvia lapsiperheen vappumeiningistä!

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Pääsykoemuistelua

Minulla oli alun alkaen sellanen luulo, että muuttuisin kuin raipaniskusta, jos joskus pääsen yliopistoon. Saisin ikäänkuin oikeutuksen kaikelle olemassaololleni ja alkaisin hyödyttää maailmaa ja käytän sen potentiaalin, joka minussa uinuu. Lopettaisin turhan haihattelun ja separoinnin ja alkaisin kuin jossain manaajassa puhua akateemista jargonia ja kaikki hämmästyisivät älykkyyttäni. Lupasin myös, etten enää ikinä valita jos saan lapsen ja pääsen opiskelemaan. No, arvaatte varmaan kuinka kävi..

Aloin lukemaan pääsykokeisiin viime vuoden alusta ja ilmoittauduin tuolloin valmennuskurssille, jonka maksoin itse. Kurssi oli keskellä päivää, kolme kertaa viikossa. Kurssille osallistumiseen käytin vapaapäiviä töistä, ja kävin aina aamulla Töölön kirjaston lukusalissa ennen sitä lukemassa kolme tuntia ja sen jälkeen kävelin kurssille. Kuitenkin tuntui, ettei päähäni jää mitään ja kaikki muut olivat paljon nuorempia/älykkäämpiä/osasivat vastata/joiden vanhemmat olivat vanhemmat maksaneet koko paskan. Oma tieteellinen läpimurtoni tapahtui noin kaksi viikkoa ennen koetta. Silloin huomasin, että muistin kirjasta yllättävän paljon!

Mutta kaikki meni eri pääsykokeessa eri tavalla kuin piti. Sain kauhean hiki-, pyörrytys- ja ahdistuskohtauksen, ja luulin että kuolen koesaliin. Aivoissa humisi ja pää sanoi että "lähde pois" mutta keho onneksi lähti vaan vessaan, vaikka pelkäsin että kaadun ja pissaan housuuni jos nousen. Siellä hengittelin hetken, kävin valvojan kanssa ulkona, palasin takasin paikalleni ja jatkoin kirjoittamista ja kumaamista sekopäisenä ja olin varma että se oli siinä. En pääse sisään. 

Itkin viikon ajan joka päivä sitä, että kuinka turhaan koko puolen vuoden lukemistyö oli. Syytin itseäni siitä, että olin kuvitellut sisäänpääsyn olevan edes mahdollista ja olin käyttänyt kesälomani lukemiseen ja ollut olematta perheeni kanssa. Oli tosi rankkaa epäonnistua, ja tuntui tosi kurjalta. Laskeskelin mahdollisia pisteitä, hilluin netissä keskustelupalstoilla kyttäämässä muita pääsykokeessa käyneitä ja soimasin itseäni ja tyhmyyttäni. 

Muistan sen päivän vieläkin. Se oli lähellä sitä virallista tulostenjulkaisupäivää, olisikohan virallinen päivä ollut maanantai ja tämä tapahtui perjantaina. Olin töissä ja juuri ennen lounastaukoa taas selailin eri yliopistojen tuloksia, ja huomasin että Tampere oli julkaissut Sosiologian koetulokset ja katsoin niiden pistemäärää. Seuraavaksi katsoin Helsinkiä ja nimeni ei tietenkään ollut listassa. Katsoin vielä vitsillä Turun sivut ja viimeisenä listassa luki nimeni! Huusin "MÄ OLEN PÄÄSSYT KOULUUN! " ja paljon kirosanoja avoimessa asiakastilassa, joka onneksi oli tyhjä. 

Sen olon jos saisi purkkiin, voisin voimaannuttaa itseäni sillä aina halutessani. Se oli ihanaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ITSE tehnyt jotain ja onnistunut ja muuttanut elämäni suuntaa, tehnyt jotain omaa. Kukaan kanssaopiskelijateini ei osaa edes ajatella kuinka hienoa se mielestäni on. Hetken ajan pystyin ajattelemaan että osaan mitä vaan ja onnistun. 

Tuon jälkeen olen kyllä palannut jo useasti maan pinnalle ja todennut, että olen itse itseni suurin rajoittaja ja arvostelija. Jo kokeen jälkeen tajusin sen, että asetan itselleni erilaisia tavoitteita, joita ei ole edes tarkoitus saavuttaa, jotta voin vähätellä itseäni. Vaikka tohtorinhattu päässä, langanlaihana Mensan kunniajäsenenä olisin sitä mieltä että nyt on tapahtunut virhe, mähän olen ihan paska. Jos minä kykenen tähän, pystyy kuka vaan. Koska lykkäsin aloitusajankohtaa vuodella, on minulla ollut aikaa analysoida näitä, kuten huomaatte.




Mutta lätinä sikseen, nyt aion kääntää katseeni tulevaan. Tavoitteeni on siis alkaa tuottaa tekstiä ja puhetta, joka on kuin Anu Sifverbergin, Seinfeldin ja Frasierin ristisiitoksen tuottamaa. Näppärästi sanailen Turun kirjakahvilassa opiskelijakollegoiden kanssa, huudan Aurajokeen akateemista ahdistustani ja opiskeluun tarkoitettu MacBookkini on ihan riekaleina kun hakkaan siihen muistiinpanoni. En facebookkaa, koska se on niin turhaa ja blogini tunnisteetkin vaihtuvat sanoihin kuin status, puolue, Foucault (lausutaan fukoo), luokkamuoti. 

Äitiysblogien klassikko: Imetys

Imetys on meillä ajankohtainen aihe nyt kun siinä on ilmennyt ongelmia, eli Lennulla ja samalla minulla itselläni on sammas. Se tekee imetyksestä todella kivuliasta ja nytkin kokoajan pelkään että kohta se herää ja joudun taas piinapenkkiin syöttämään sitä. Olin ajatellut, ettei tässä vaiheessa voi edes tulla tälläisiä takapakkeja enää, mutta toisin kävi. Lääkkeitä olen jo saanut, mutta ne eivät vielä ole tehonneet tähän kauheaan vaivaan.

Lallin kohdalla imetys sujui hyvin, paitsi etten itse ollut ajatellut että vauva on niin kiinni äidissä. Koin sen ahdistavana, etten edes suihkuun päässyt ilman että joku koputtelee oveen "Tällä on varmaan nälkä". Lallin kohdalla jotenkin koin sen myös isän puolelta syyllistämiseksi, ettei hän voinut edes yrittää muilla keinoin saada vauvaa rauhottumaan kuin antamalla sen aina syötettäväksi.

Ruokailut olivat myös sellaisia kahden tunnin sessioita, ja istuin varmaan kaksi kuukautta homeessa sohvan nurkassa syöttämässä vauvaa. Kukaan ei ollut kertonut, että imetyksen alku sattuu niin paljon ja että rintavarustus on kuin karrelle revityt melonit. Myös falskaava vapaa rinta ja se imetyshiki oli yllätys. Molempien vauvojen kohdalla olen ollut paidat märkänä maidosta ja hiestä ja kuitenkin yrittänyt edes esittää täysjärkistä, vaikka ulkonäkö varmasti väittikin toista.

En äityspäissäni halunnut antaa korviketta vauvalle, joten olin aika pitkälti kokoajan vauvan käytettävissä ja molemmat vanhemmat hermoilimme vauvan ympärillä kuin hullut. Muistan useamman kerran kun imetin ratikassa mummojen vihaisten silmien alla tai Tuomo kantoi typerää imetyksen tueksi nimitettyä kassia perässä, kun itse hyssytin huutavaa puikkoa tissi ulkona missä tahansa Budget sportin parkkihallissa. Ei todellakaan ole ikävä niitä hetkiä.

Lennun imetys on alusta alkaen ollut paljon helpompaa, luultavasti koska en itse ole niin hysteerinen. Lennu syö nopeasti ja sitten se on tyytyväinen. Emme itse kikkaile sen ympärillä niin paljoa ja silti se iloisesti seurailee isonveljen tai eläinten puuhia ja jokeltelee tyytyväisenä lattialle. Lennu on saanut korviketta, jos olen lähtenyt jonnekin ja pakkasessa ei ole pumpattua maitoa. Myös tutti on annettu tälle vauvalle aiemmin ja vähemmällä syyllistymisellä.

Lallia imetettiin vuosi ja neljä kuukautta ja Lennua toivottavasti ainakin niin kauan. Imetys on ihana ja luonteva tapa olla vauvaa lähellä ja saada onnistumisen kokemuksia vanhemmuudessa. Omasta mielestäni todella iso merkitys imetyksen onnistumisessa on synnytyssairaalassa annetut neuvot, luottaminen itseensä ja halu imettää. Itse en ollut sen kummemmin edes ajatellut, että onnistuuko imetys vai eikö onnistu, vaan yritin vaan luottaa itseeni. Mielestäni on tosi hienoa saada sanoa, että olen imettänyt kumpaakin lastani niin pitkään kuin mahdollista.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Blogimuija bloggaa ympäriinsä


Lähdettiin Mami Go Gon kanssa vähän nettaileen ja pidetään kahden hengen Assembly lähibaarissa, Mintun piti opettaa mulle kuinka saada kuvat isommaksi ja kuinka kukaan saa kommentoitua mun juttuja. Mulla on uusi MacBook Pro ja olen ihan ug-nettimuija.

Tosi aitoo että kaikkialla on langaton netti. Ai niin, juon siideriä.



Jatkamme blogimuijien langatonta nettikierrosta ravintola AlppiToriin, jossa otamme kahvit ja kunnon läskilorttikakut. Kreisii! 

Viimeisenä astelimme Maltaiseen riekkoon, jossa esitimme jo tutuksi tulleen kysymyksen "Onko teillä langatonta nettiä?" ja olihan siellä! Ja eiku nettiin online ja bloggaamaan!

Halaillaan!

Olen aina ollut tosi jäykkä ja kylmä julkisuuskuvaltani, mutta nyt äitiyden myötä olen alkanut liikuttumaan kaikesta ja huomannut itsessäni jopa  empaattisia piirteitä. Haluaisinkin nyt karistaa jäykkyyden viitan päältäni ja alkaa kampanjan "Halaillaan". Jokainen joka tuntee minut oikeassa elämässä, tietää etten halaa koskaan ja en osaa olla halausten kohteena. Tähän mennessä elämääni halailu on ollut mielestäni lähinnä tyhmien ja tyhjänpäivästen ihmisten hommaa. Kuulostaa tosi tyhmältä.

Nyt kuitenkin monessa kohtaa olen huomannut, että halaus tai kohtelias puhe olisi kiva juttu osata. Tai ei ainakaan olla kuin kanki perseessä, jos joku onnittelee vaikka vauvasta ja halaa. Olisi kiva myös itse osata sanoa onnea ja halata tai kadulla tai puistossa kehua jotain tuntematonta. Itselle ainakin tulisi tosi hyvä mieli jos joku vieras kehuisi vaikka takkia/tukkaa/lapsia/luonnetta ilman sen kummempaa syytä, ja jos olisin normaali, vastaisin että kiitos. 

Listailen muutaman halaus- tai muuten halausmielessä merkittävän muiston:

1) neuvolan täti koski selkään ja sanoi että sinulla menee hienosti ja pojista näkee että kiintymyssuhde on kunnossa
2) halasin itse toista äitiä, joka itki. Siis spontaani empaattinen halaus (mutta itseäni itketti samalla)!
3) en osannut halata kaveria, joka tuli vuoden mittaiselta matkalta ja se jos joku oli ankeata
4) Sanna halasi mua joskus kun en saanut koiraa
5) jos joku sanoo Lennusta, että onpas äitinsä näköinen lapsi, alan miettiä että mitä tarkoitat? Ai läskikö? Opettelen vastaamaan "kiitos, minustakin hän on ihana".
6) miespuolinen esimies halasi minua, ja panikoin niin että työnsin vahingossa nenän sen korvaan

Joten, nyt siis julistan kampanjan "Halaillaan!" alkaneeksi, ja jos jonkun tekee mieli halata minua, niin lupaan että yritän olla nolostumatta ja pakotan itseni oppimaan merkityksettömän halailun taidon. Turussa aion halata kaikkia ja esitän että näin meillä Stadissa aina tehtiin! Ja kehuttiin toistemme tukkia ja tapoja ja lapsia ja otettiin kehut vähättelemättä vastaan!

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Seurustelusohva

Muutama kuukausi sitten Deko-lehdessä oli sellainen tosi inspiroiva asunto, jossa oli ihana ja kutsuva boheemi seurusteluryhmä kauniissa kodissa. Perheen koti oli just eikä melkein sellainen kun haluaisin omakseni. Myös herra Miettinen oli innoissaan tuosta punasohvaisesta seurusteluryhmästä,  ja aloimmekin metsästää itsellemme vastaavaa Artekin vanhaa sohvaa.

Selailin huuto.nettiä ja sieltä kärkyimmekin yhtä, joka meni sivu suun hinnan noustessa liian korkeaksi. Toista menimme katsomaan ja ostimme sohvan eiralaiselta espoonasaalilta,jonka perheessä se oli kulkenut iät ja ajat. Sohva sijaitsi pojan entisessä asunnossa, jossa nykyisin asui kuulemma kaksi "aikamoista velikultaa", eli sitä oli varmaankin käytetty lähinnä yöpymis- ja yhdyntätarkoituksiin. Se oli maalattu valkeaksi jossain kohtaa ja tyynyt olivat kohtalaisen lussut ja värit haalistuneet. Se oli kuitenkin pakko saada!

Koska meillä on kaksi pientä lasta ja kaiken rikki raapiva kissa, luovuin verhoilijaystävääni konsultoituani uudelleenverhoiluajatuksesta ja muistelin sisustuslehtien ja Moko-marketin muhkeita sohvia ja sänkyjä, joissa on ihanasti kaikkea sekaisin ja kerroksittain. Päätin joko värjätä tyynyt uusiksi ja hankkia pastellisävyisiä irtotyynyjä tai ostaa kaikkia ihania täkkejä ym. sohvalle ja siitä tulisi upea "boheemi seurustelusohva".

No nyt se sitten on tuossa olohuoneen nurkassa, ja ei se näytä yhtään samalta kun mielikuvissani. Siinä on kyllä tosi hyvä maata ja olla,  vaikka tyynyt kylläkin luisuvat pois paikaltaan ja selkänoja on matala. Mikä näistä kolmesta vaihtarista on teistä eniten sellanen ihana seurustelusohva eikä Hankenlaisen kultapojan spermalavitsa?

Vaihtoehto 1; au naturel
Vaihtoehto 2; väri-iloittelu
Vaihtoehto 3; yhdistelmä


Alppilan asunnot

Olen asunut Alppilassa vuodesta 1997, useammassa osoitteessa. Ensin muutin Tivolitien ja Viipurinkadun kulmaan, koiratrimmaamon taloon. Silloin en olisi millään halunnut muuttaa "tälle puolelle rataa", vaan asua Töölössä kaltaisteni kanssa. Silloinen vuokrataso ei antanut myöden asua yksin kahdelle tarkoitetussa asunnossa ja muutin siis omaan yksiöön jossa vuokra taisi olla 420 €. Naapurissani asui huonokuuloinen (lue: huutava) pariskunta, jotka lukitsivat toisiaan vuorotellen kännissä rappuun.

Tästä asunnosta lähdin Munkkiniemeen koettamaan avoliittoa,mutta palasin takaisin Alppilaan alle vuoden sisään, tuolloin Karjalankadulle. Tuo asunto oli kaunein ja kivoin asunto, jossa olen koskaan asunut- lautalattiat, korkeat huoneet ja muutenkin ihana. Siinäkin kyllä asui viinamäen miehiä ja naisia sekä ylhäällä että alhaalla. Alakerran ihmisellä oli vielä menossa mukana koira, joka huusi asunnossa ikäväänsä ja usein juoksenteli vapaana pihalla. 

Siitä asunnosta lähdin taas avoliittoilemaan (ja tyhmänä vielä saman hahmon kanssa!!!) Siuntionkadulle, puutaloidylliin. Tuota auvoa ei taaskaan kauaa kestänyt ja jatkoin elämäni ensimmäiseen omistusasuntoon Aleksis Kiven kadun loppupäähän. Olin niin turhamainen, että käytin kuitenkin Sipoonkadun rinnakkaisosoitetta, etten asuisi kaikkien tietämällä huorakadulla. Tuokin asunto oli ihana, vaikka vihasin sen ankeata keittiötä koko asumisajan. Tai oikeastaan keittiön muovimattoa, mutta en osannut ajatella sen vaihtamistakaan, kun olin aina asunut vuokralla. Tässäkin naapurissa asui muuten mielenkiintoinen tappeleva pariskunta, mutta onneksi vain hetken.

AKK:n asunnosta vaihdoin asumaan Kotkankadulle, joka sekin oli kiva. Kotkankadulle muutti yhtenä tammikuun päivänä myös romanttinen rakkaus Aleksis Kivenkadun kulman takaa, ja toukokuussa uusi pikkukissa. Jossain kohtaa taloyhtiössä alkoi putkiremontti, jonka liioteltua hintaa lähdin karkuun tähän nykyiseen asuntoon. Kotkankadun remontti oli kuitenkin sitten loppujen lopuksi puolet halvempi kuin oli alun alkaen tarkoitus.

Tämä nykyinen asuntomme on siis Porvoonkadun loppupäässä, kerrankin täysin oman maun mukaisesti remontoidussa asunnossa. Tästä emme olisi muuttaneet mihinkään ellei muutto toiselle paikkakunnalle olisi tullut eteen. Tässä asunnossa siis syntyivät molemmat pojat, toinen kissoista lopetettiin ja menimme naimisiin.

Koetan kaivella kuvia kaikista asunnoista ja liittää niitä tähän mukaan. Ensimmäisistä asunnoista tuskin löydän kuvia, mutta enköhän jotain kuitenkin.

Parhaat Suomi- ja ulkkijäbät

Jätkät, niistä voisi ammentaa loputtomasti. Niitä on kivoja, tyhmiä, hauskoja, tylsiä, tummia, vaaleita,pitkiä ja lyhyitä. Ajattelinkin kertoa teille, 13 lukijaani (!!!!!), että ketkä ovatkaan mun lempparijätkiä, tai ne ketkä nyt äkkiseltään muistan, ennenkuin lapset herää ja tämä tärkeä juttu keskeytetään. Ja en ole varma haluanko sisällyttää listaan aviomiestäni,joka tietysti on kaikista jätkistä paras!

Laitan tähän kaksi kategoriaa, suomalaiset ja ulkit, koska niitä ei voi verrata. Moni suomalainen ei olisi mitään kansainvälisessä sarjassa, mutta Suomessa ovat kuuminta kuumaa! Sama ilmiö on muuten työpaikoissa, joissa on vähän miehiä;siellä hieman ankeammatkin miehet saavat valita monesta ehdokkaasta ainakin kaikissa firman ilmaisen viinan juhlissa.

Mutta, tästä lähtee:

Suomi:
1. Pekka Strang

 -ihanan jotenkin rauhallisen oloinen, sellanen perheenisä-tyyppinen. Pitkä ja laiha, tosi upee.





 2. Super Janne


 - Hauska, sellanen jotenkin poikamainen ja Helsinki-henkinen. Hyväntahtoisen oloinen Tykkään.








3.  Edu Kehäkettunen


 - hauska, puhuu paljon ja on kanssa ihanan poikamainen. Inhoisi varmasti mua ja mun säkkituolimaisen löysää olemusta.








Ulkkarit:

 1. Promoe



-sellanen idealistinen vapaustaistelija, vaikuttaa oikein mukavalta ihmiseltä.








 2. Moneybrother


-kolme sanaa:Jag älskar dig. Hyvännäköne!









3.Sean penn


-No eihän tätä tarvi selittää. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!








4.Vincent Gallo ja John Frusciante


-Laitoin nämä samaan,koska ovat niin samannäköisiä, sellaisella huulihalkoisella, huumeisella ja/tai psykoottisella tavalla komeita. Oikeesti en uskaltaisi olla kummankaan kanssa,koska olisin liian tavis ja tukari.












Nämä kundisehdokkaathan olin jo aiemmin esitellyt facebookissa, mutta jos joltain on jäänyt näkemättä niin tässä. Mulla on tää rivi aika pohjoismaa-painotteinen,ja miehiä yhdistää sellanen joku juttu.. ehkä sellanen intensiivisyys, iso nenä ja HYVÄNNÄKÖSYYS!

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Taikinanaaman frendikorneri: Sanna


Tutustuin sannaan kristillisen kansanopiston kymppiluokalla Järvenpäässä. Sanna ensin vaikutti pelottavalta ja vahvalta mielipiteissään, tai sitä Sanna oikeestaan onkin, mutta ei pelottavalla tavalla.

Olemme siis tunteneet Sannan kanssa vuodesta 1992 tai jotain. Minä olin silloin angstinen Curemuija ja Sanna Doors-muija, seurusteli, sai astmakohtauksia ja tiesi gospelista. Asumme opiston asuntolassa ja söimme ruisleipää ja margariinia iltaisin. Joku liimasi pikkuhousunsuojia ruokanurkkauksen seinään ja söi muiden eväitä, johon puututtiin kirjoittamalla lappuja seinään "älä syö muiden ruokia"tms.

Aina jos Sannan kundis ei ollut salaa yötä Sannan huoneessa, menin sinne yöksi. Kuunneltiin musaa ja juteltiin ja naurettiin ja aamulla hiippailin omaan huoneeseen hakemaan tavarat tunnille.
Tuntuu että mulla oli aina yhdeltä koulukaverilta saadut harmaat pyöräilyhousut, maiharit ja villapaita. Sannalla oli aito saksamaihari ja kuluneet levikset ja villapaita. Sannan kundiksella oli peru-inka-huppari ja pitkä tukka, jota se harjasi usein.

Sannan kanssa luimme 5 vuotta pääsykokeisiin Töölön kirjastossa, lopetettiin koira yhdessä, ajettiin Lauttasaareen yöbussilla, vedettiin Driver's dog menut ilman nakkia, däänssättiin selvinpäin lauantaisin Vanhan Club Kajalissa liukuspagaatteja ja Manalassa laulettiin ilmamikkiin ja hypittiin freestylehyppyja korokkeelta. Joskus joku jätkäkin erehtyi lähestymään meitä,mutta sitten kun alettiin puhumaan, jätkät yllättäen kaikkosi.
 Myös huikea tradenomiurani on Sannan ansiota, kun Sanna pääsi ammattikorkeakouluun ja minä peruutuspaikalla kinuamisen jälkeen samalle luokalle. Luentosalissa piirreltiin munan kuvia toistemme vihkoihin ja naurettiin vedet silmissä jollekin tyhmälle.

Sanna on kavereistani vanhin ja siksi tuntee mut ehkä parhaiten. Sannan parhaita puolia on luotettavuus ja hauskuus. Sanna ei skeneile, vaan on aito. Sanna pitää aina läheistensä puolia,eikä silloinkaan hyljännyt ,kun kaikki muut tuntuivat kääntäneen selkänsä minulle. Sanna lohdutti, kun Ronja kuoli.

Kun Sannan tuntee, on muka pelottavan vahvoille mielipiteille hauska nauraa. Sanna on aina vahvasti jotain mieltä,mutta saattaa kääntää mielensä koska vaan ihan päinvastaiseksi. Sanna on päättäväinen, sopivan raivokas, menee läpi vaikka harmaan kiven ja myy halutessaan vaikka eskimoille jäitä.

Sanna on huipputyyppi!

PS. Tähän tulisi kuva meistä nuorena, mutta oltiin niin neuroottisia ulkonäöstämme, ettei meistä ole varmaan yhtään kuvaa otettuna. Ja me varmaan vihattiin kaikkia elostelijoita joilla oli kuvia itestään. PPS. lisäsin nyt jälkikäteen muutaman kuvan henkisistä meistä!