sunnuntai 30. syyskuuta 2012

(mies)Ihmettelyä

Olen nyt tehnyt muutaman huomion miesten maailmasta, ihan vaan seurailemalla esim. Miettistä ja muita sekalaisia urosmerkkisiä ihmishahmoja. Yksi jännä piirre miehissä on kaiken pidätyskyky.

Onkohon poikalasten yhteiskuntakelpoiseksi opettamisessa jokin kriittinen ero tyttöjen vastaavaan, koska tuntuu ettei miehet osaa pidättää mitään ruumiintoiminojaan. Milloin pierettää, pissattaa, aivastuttaa tai jotain muuta ja ehei, mitään ei voi pidättää!

Ei esimerkiksi voi mennä kotiin pissalle, vaan on kusastava juuri siihen paikkaan ulkona, jossa hätä tajuttiin. Kotipihallekin voi puskapissailla! Pitkän automatkan jälkeen ei voi kävellä kotiin pissalle, vaan kusi tulee samantien ulos. Aivastus tulee suoraa huutoa missä vaan ja yhtäkään pierua ei voi pidättää, vaan pierrä voi vaikka tuntemattoman päälle ulkona.

Vessaan mukaan on otettava jotain rekvisiittaa tai pelejä, ja siellä istutaan pitkään ja hartaasti ja nautiskellaan. En tajua. Angry birds-maraton vessassa, enpä tiedä, tulisko kokeiltua.

Ulos lähtiessä, aina, Miettisen on mentävä vessaan. Ennen ulkoilua Miettinen pukee päälleen mieleiset vaatteet, menee vessaan, kokeilee hatun erilaisia asentoja ja riehuu vessassa pikkupyyhken kanssa laittamassa tukkaansa. Sama litimärkä pikkupyyhe löytyy milloin mistäkin sängynpeiton päältä, lattialta tai jsotain sairaan ärsyttävästä paikasta.

Itse puuskutan eteisessä hiki päässä, puen kahta huutavaa lasta ja en todellakaan ole miettinyt mitä laitan päälleni. Vessaan en muista mennä, vaan tykitän täyttä hönkää ulos, ettei lapsilla tule hiki.

Nainen pidättää, sovittelee, miellyttää, vatkaa ja veivaa ja palvelee ruumiintoiminnoillaankin muita.
Tuleekohan noista mun lapsistakin samanlaisia pierulinkoja?

Homo sienicus vitutus

Käytiin tänään sienessä. Kuulostaa sairaan ihanalta ja tunnelmalliselta ja jotenkin kotitaloushenkiseltä, mutta se oli aivan kauheeta.
Siis ensinnäkin, Lalli nukahti matkalla pyöräkärryynsä ja heräsi suhtellisen pian pysähdyttyämme, huusi, itki ja raivosi niin että metsä raikasi. Sitten se meni kärryyn murjottamaan ja hoki: "Lähdetään jo pois, mä en halua olla täällä".

Lennu tykkäsi metsästä, konttaili, kaiveli ja söi kaikkea. Kepit, sienet, juuret ja mikä vaan suuhun mahtuva kelpasi tälle metsämiehelle ja se suuttui kun ei annettu vapaasti maistella kaikkea.

Itse kuljin muovikassi kädessä ja raivosin Miettiselle, kun en tunnista sieniä ( ja siis sehän on vaan ja ainoastaan sen vika....:)). En siis oikeasti ollut katsonut mistään oppaasta, minkälaiset sienet ovat syötäviä, ja siellä samoilin aivan cyrpä otsassa ja yritin iPhonen sieniapplikaatiolla ja tekstaroimalla äitille ja Sannalle tunnistaa sieniä.
Loppujen lopuksi tunnistin kaksi eri sientä, ja keräsin niitä ja kuuntelin kun lapset raivosivat kauempana. Ensi kerralla otan sienikirjan, sieniä tuntevan kaverin ja jätän lapset kotiin.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Ja vuosi sitten syntyi Lennukka!

Vuosi sitten kello kaksi yöllä mietin sängyssä Amarillon sunnuntaibuffettia, ja sitä mitä siellä söisin jos sinne pääsisin.. Muistelin tarkkaan mitä siitä olin kuullut ja olisiko siellä kasvisruokaa ja kenen kanssa menisin. Samalla tunsin voimistuvia supistuksia, mutta keskityin vain ajattelemaan Amarilloa ja saamaan uudelleen unta. Laskettu aikani oli mennyt muistaakseni viikko sitten, ja supistuksia oli tullut ja mennyt, joten en sen kummemmin miettinyt koko asiaa. Muutenkin, ajattelin, että tämäkin synnytys kuitenkin käynnistettäisiin, koska edellinenkin piti käynnistää.
Kello viiden maissa nousin kävelemään, koska supistukset olivat niin kovia, etten voinut enää maata vain paikallani. Kissa ja koira tamppasivat perässäni ja muu perhe nukkui. Kävelin ikkunalle, katselin vastapäistä taloa, hengittelin ja taas takaisin makkariin. Hetken päästä herättelin Miettistä, joka vastasi, että "Anna nyt edes kuuteen nukkua" ja jatkoin eläinten kanssa hiippailua hiljaisessa asunnossa. Kaivoin esiin supistuksenlaskurin kännykästä, joka oli aiemminkin lopettanut hyvin alkaneet supistukset vain sillä, että keskityn johonkin muuhun,

Vähän vajaa kuusi herätin Miettisen, ja sanoin että nyt en jaksa enää olla yksin laskemassa ja kävelemässä, soitin kättärille, lastenhoitoavulle ja menin suihkuun. Suihku auttoi ja Miettinenkin alkoi kahvinkeittoon ja "laskemaan supistuksia", eli neuvoin supistuslaskurin käyttöä. Mari tuli paikalle, ja soitin uudelleen kättärille kysyäkseni että saanko tulla edes käymään. Sieltä annettiin lupa, ja laitoin vaatteita päälle ja Miettinen lipitti kahviaan ja alkoi tehdä nettipankissa tilisiirtoa taksimatkan maksamiseen. Olin aivan raivona, kun koiraakaan ei oltu viety vielä ulos, ja supistuksia tuli kipeänä ja tiuhaan. Odottelin kadulla Miettisen koiranvientiä ja kävelin ja puuskutin.

Taksimatka meni onneksi nopeasti ja klo 7.45 meidät kirjattiin sisälle sairaalaan ja pääsimme suoraan saliin ja olin muistaakseni 4 cm auki. Synnytysammetta alettiin täyttämään, mutta vauvan sykkeet olivat liian korkeat, joten kalvot puhakistiin ja pääsin vain suihkuun. Suihkussa aloin heti tuntea ponnistuksen tarvetta, ja olin jo muistaakseni 8 cm auki ja siitä hetkessä kokonaan auki ja alettiin jo ponnistaa. Miettinen muistikuvissani vaan keikkui keinutuolissa ja sanoi "Hengitä kunnolla, hengitä niinku se muija sano", ja kun ponnistaminen alkoi, se pyyhki pyyhkeellä naamaani. Kätilö epäili, että hänen työvuoronsa aikana vauva syntyy, eli ennen klo 14 kahvitaukoa. Myöhemmin hän veikkasi, että ennen puoltapäivää, mutta korjasikin, että taitaa syntyä ennen kymppiä.

Muutama hönkäys ilokaasusta, ja 8.55 ulos putkahti ihana pullea ja vihainen Lennu! Lennu oli niin ihanan näköinen, paksuposkinen ja tyytyväisen näköinen vauveli, aivan täydellinen! Muistan sanoneeni, että "Kauheeta kuinka se näyttää Tuomon isältä ja mummolta", ja katsoin tuota ihanaa pulleroa vain ihan haltoissani. Synnytys oli täysi kymppi, kätilö ronskihko koiraihminen, ja vauva oikea unelma! Puudutteita tai muita systeemejä ilokaasuhönkäyksiä lukuunottamatta en kerinnyt saada tai haluta, ja puskin ulos 52 senttiä ja 4250 grammaa suloista poikalasta!

Lisään kuvia myöhemmin kotoa! Onnea ihana yksivuotias Lentsu-poika!

Nuorisosta ja elämästä

Kirjoittelinkin jo aiemmin aikuisopiskelijoista, mutta ajattelin laajentaa tajuntaani ja kirjoittaa nuorisosta. Olen kuitenkin täällä skoletsussa nuorison parissa monta tuntia päivässä, joten alan olla nuorisotieteen moniottelija tai ainakin monialainen nuoriso-osaaja.

Nuoriso tulee viikonlopun jäljiltä luennoille uusissa puhtaissa vaatteissa, siisteinä ja suittuina, oltuaan viikonlopun äidin luona syömässä ja lepäämässä, tai sitten äiti/täti/serkku tai joku muu aikuinen on ollut niiden luona kylässä. Pyykit on pesty äidin luona tai kahvitellen jonkun sukulaisen luona, ja pyykkiä olikin jo kertynyt kovasti kun on ollut niin paljon rientoja.

Syntiäkin ne osaa harrastaa: yksi poikakin on joka aamu aivan ällistynyt krapulastaan! Se on aina tupakkapaikalla silmät tomaatteina ja läpikäy edellisen illan muistoja ja sukii epäuskoisena pörröistä tukkansa ja tyttöopiskelijat kuuntelevat vieressä ja ihailevat hänen kisakestävyyttään. Jos jollain ei ole rahaa docailla ja bailata, kanssaopiskelijat rohkaisevat soittamaan mutsille ja faijalle ja pyytämään: "Kerran sitä vaan eletään!".

Keikoilla ja baareissa tutustuu ihmisiin ja tosi moni onkin nähtävästi löytänyt yliopistokundiksen, tai ainakin jonkun kenen kanssa hengata. Sitten voidaan ottaa samoja kursseja ja nyhjätä samanlaisten Macbookkien kanssa luennoilla tai kirjoitella vihkoon jotain opettajan närästysmaneereista. Joskus niitä nukuttaakin siellä, ja ne sillä tavalla söpösti nuokkuvat katsottuaan jotain nuorison suosimia vampyyriohjelmia koko yön.

Tyttöpuoliset ne haisevat hyvälle, suihkunraikkaalle ja niillä on pitkät kynnet ja käsirasvaa ja mohairia ja tiukkaa vaatetta, nahkalaukkuja ja ne on sillä tavalla ihanasti vielä nuoria. Poikapuoliset ne on korskeita ja uhmakkaita, mutta kuitenkin epävarmoja nilkkuribuutseissaan ja ihmellisissä neuleissaan, parkatakeissaan ja tiedostavina sukivat tukkaansa. Kenelläkään ei tule vielä mitään pahaa vastaan, vaan elämä on edessä ja kaikki mahdollista. Kukaan ei ole kärvähtänyt elämän edessä toteamaan että ei tästä vittu tule mitään.

Muistan kun itse olin samanikäinen: olin ruma, läski, tyhmä ja en päässyt kouluun, kukaan ei pitänyt minusta em. syistä ja hoidin koiraa aina kotona. Tämä siis omasta mielestäni. Nyt ajateltuna, olisi ollut ihan kiva elää sitä nuoruutta silloin nuorena eikä haikailla sen perään joskus satavuotiaana. Siis silloin, kun olisi ollut nuori, nätti ja laiha. Kulutin elämästäni monta vuotta miettien sitä, mitä joku/jotkut minusta ajattelevat! Miksi en esim. lähtenyt Turkuun jo silloin, kun elämä Helsingissä tuntui liian pikkusieluiselta?

Kulutin oikeasti aivan liian monta vuotta nuoruudestani haikaillen ensin jotain, jota en voinut saada, ahdistuin siitä, mitä minusta ajatellaan ja luulin että kaikki inhoavat minua ja häpesin itseäni. Sen jälkeen, edellisestä oppineena, kulutin vuosia rämpien ihan paskassa ihmissuhteessa, josta ei kukaan hyötynyt mitään ja josta vieläkin näen painajaisia. Kyllä nuoruuteeni mahtui paljon kivojakin juttuja, mutta näin jälkikäteen tuntuu, että annoin liikaa muiden vaikuttaa elämänkulkuuni ja en uskaltanut oikeasti tehdä mitään.

Nyt lähetän taas terveisiä nuorelle Taikinanaamalle, sinä olit silloin hyvä ja olet yhä hyvä! Elämää on vielä paljon jäljellä ja sinusta voi yhä tulla mitä vain (vaan vanhemmalla naamalla)! Ja jos joku nuori lukee tätä, sanon hänelle, että älä ota kaikkea niin vakavasti, elä, sekoile jätkien kanssa ja nauti ihanuudestasi! Nuoruuden aika on todella lyhyt!

Ps. Tämä on kirjastossa kirjoitettu, joten en ole tarkastanut kirjoitusta kunnolla. Pahoittelen asia- ja tyylivirheitä!

torstai 20. syyskuuta 2012

Aikuisopiskelijan kuulumisia

Luennolla kun luennoitsija sanoo, että "Kaikkihan tuntevat Leopold Von Ranken", ja aikuisopiskelijalla lyö ihan tyhjää ja ei tiedä kyseisestä hahmosta mitään, niin eihän siinä auta muu kuin alkaa laskea rakkausprosentteja sen kanssa ja toiselle aikuisopiskelijalle myös.

Huom. pieni freudilainen laskuvirhe tuossa toisessa laskutoimituksessa.
Tuossa alla on muuten sitten se valitsemani reppu luonnollisessa ympäristössään, eli luentosalissa. Siellä se makaa ja on hieno (ja aikuisopiskelija ottaa kuvia siitä).

Asunto

Tässä tämänhetkinen tilanne asunnossa! Kaikki on melkein valmista, mutta kamat odottavat järjestelyään ja tapetit laittoa. Alakerta on ihan vaiheessa vielä, mutta keski-ja yläkerta alkavat jo olla asuttavassa kunnossa! Keittiö on aivan ihana

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Vierailu Alppilaan

Me kävime Alppilassa viime viikonloppuna ensi kertaa sitten sieltä pois muuttamisen. Ihanaa, siellä se oli, ihana Alppilani, ihan niinkuin ennenkin!
Mikään siellä ei ollut muuttunut, kahvi tuoksui, oli kuulas syysilma ja Valtterissa oli pitkät jonot! Pikkupuistossa törmäsi tuttuihin, Alepan tädit olivat entisensä, Brahessa oli kaikki ennallaan ja Porvoonkatu oli vielä olemassa. Tajusin, että on ihanaa ajatella palaavansa muutaman vuoden päästä, kaikkien ihanien ihmisten ja juttujen luokse. Nyt voin nauttia täällä kaikesta Turun eksotiikasta ja opiskelusta, mutta sydämeni kuuluu Alppilalle!

Kiitos Seeloille yöpaikasta ja muille Alppilan tyypeille!

Vessa-asiaa


Lapsena minulla oli pienimuotoinen vessapelko, joka vissiinkin juonsi juurensa yhdessä kyläpaikassa kaatuneesta väliaikaisvessasta. Muistan vieläkin, kuinka ihmeellinen lieju valui pitkin vessanlattiaa ja en uskaltanut lähteä pois ja kertoa, että siellä on nyt sitten koko perheen jätökset pitkin lattiaa ja aikuset suuttuu. Seuraava vessatrauma aiheutui esikoulussa, jossa oli edistyksellinen yhteisvessa ja todella matalat väliseinät, joissa pojat roikkuivat kun oltiin pissalla.

Nuorena ällösin yleisiä vessoja ja pyrin aina menemään kotiin vessaan, jos vain mahdollista. Nyt aikuisena olen sen verran rento pelaaja, että käytän julkisia vessoja ihan tuosta vaan.. Ja nytkin skolemuijana olen ihan rennosti vaan käyttänyt kaikkia löytämiäni vessoja, mutta yksi vessoista on suosikkini: tiedekuntakirjaston viereinen invavessa. 
Invavessa on ihanan väljä ja repun saa muualle kuin märälle lattialle, peili on iso ja muutenkin kukaan ei välttämättä rynkytä ja huokaile oven takana, kun siellä voi olla joku luvan kanssa hidas vessassa. Ja nyt jos joku ajattelee, että siellä se tervejalkainen mulkku kuluttaa invojen kallisarvoista aikaa, niin mä olen supernopea vessassa kävijä, älkää syyllistäkö! Ja sitäpaitsi aina kun lempivessani on ollut varattu, sieltä tulee joku meikkipossu ulos, joka on tärvellyt koko ihanan vessan jollain hirveillä hajusteilla. 

Invavessa on ihana senkin takia, ettei siellä ole sellaista inhottaavaa välitilaa, johon joku tulee hengittelemään ja odottelemaan, MIKSI!? Kyllä se vessassa olija tulee ulos niin, että sen huomaa kopin ulkopuoletakin! Ihmisille vessarauha! Tai jos siinä on pakko seisoskella, voisiko siinä edes huudattaa tuuletinta tai laskea epäympäristöystävällisesti vettä? 

Sitten ne rynkyttäjät, mikä niitä vaivaa! Punainen väri ruudussa kertoo, että on varattu. Onko siihen silti pakko koskea ja rynkyttää niin että pissat sekoaa sisälläolijalta ja pitää alkaa kiirehtimään? Epäleekö ne että olisi sittenkin mahdollista, että ne värikoodit olisikin vaihtuneet kesken kaiken ja punainen tarkottaisikin "vapaa" ja vihreä "varattu"? Mene itseesi, rynkyttäjä.

Muutama kiva muisto vessoista vielä: Töölön kirjastossa (rakas pääsykokeeseenlukupaikkani) olin kerran kivasti pissalla, kun ovea rämpytettiin ja tajusin etten ollut lukinnut ovea. Oven ulkoa kuului romaniporukan jutustelua ja tappelua ja samalla joku painoi summeria ja ovi aukesi. Nostelin housujani paniikissa, ja sisään asteli onneksi äiti pienen vauvan kanssa, pahoitteli ja meni ulos odottamaan. 

Että muistakaa lukita se vessa!

Riitelystä

Kanssabloggaajat olivat kirjoittaneet riitelystä ja vertailleet riitelytyylejään. Mäkin olin ajatellut aiemmin kirjoittaa samasta aiheesta, mutta sitten pelkäsin sen olevan liian henkilökohtaista ja ahdistavaa.. Mutta tässä sitä taas nyt ollaan, kirjoittelemassa riitelystä.

Entinen tyylini riidellä oli sellainen itkemisen ja mykkäkoulun sekoitus, jolta aina pyydetään anteeksi ja mielelläni otin vielä jonkun lepyttelylahjankin siihen kyytipojaksi. Nykyisin taas olen sellainen inhottava solvaava raivohullu, joka suuttuu kaikesta ja nopeasti, mutta leppyykin nopeasti. Mietinen taas on lopettanut anteeksi pyytämisen ja aloittanut kaikesta kommentoimisen. Yhdistelmänä olemme siis täydellinen riitapari.

Nyt viimeisimpiä muistamiani riitoja ovat esimerkiksi se, kun lapsia pukiessa, hirveessä hiessä pienessä eteisessä Miettinen alkaa puuskuttaa, että "Miksi näillä lapsilla ei ole mitään sopivaa päällepantavaa ja kaikki on niin hankalia vaatteita"(se sanoo näin kaikesta jätesäkkiä pienemmästä lasten päällepantavasta asiasta), josta itse sitten loukkaannun ja ajattelen, että se syyttää minua huonoista vaatteista ja niiden ostamatta jättämisestä, alan kiroilla ja solvata, puen lapset itse ja lähden ulos. Miettinen tulee ulos ja leikkii ettei äskeistä tapahtunut ja puhuu normaalisti. Minä mökötän ja sitten jonkun ajan päästä raivoan ja Miettinen jankkaa jotain "no miksi niillä on niin huonoja vaatteita" ja tilanne ei etene mihinkään. Riita loppuu, kun itse en jaksa olla enää vihainen.

Toinen muistamani lähiaikojen riita tuli siitä, kun ajattelin tekeväni vispipuuroa ja hakevani kaupasta mannaryynejä, johon Miettinen sanoi, että "älä nyt lähde, mun piti porata hyllyjä", josta tietenkin suutuin. "Tarviiko aina kommentoida, antaa tai evätä lupa, enkö ole täysivaltainen aikuinen, joka saa itse päättää milloin menee kauppaan!" Miettinen tarkoitti, että mene myöhemmin, mutta olin jo niin raivona, etten jaksanut kuunnella sen jorinoita vaan mesosin ja raivosin.

AAARGH! Miksi!? Ihan turhaa. Miksi kaksi täysijärkistä ihmistä ei voi/osaa/jaksa puhua niin kuin normaalit ihmiset? Miksi tarvii loukkaantua ihan tyhmistä väärinkäsityksistä? En tajua. Miettisen ei kylläkään ehkä tarvitsisi kommentoida kaikkea, ja minun ei tarvitsisi suuttua heti niin etten jaksa kuunnella. Sitäpaitsi on tosi ällöttävää riidellä lasten kuullen, ja muutenkin sivistynyt ihminen kai osaisi hillitä itseään ettei ihan kiroilisi kuin merimies. Miettisen riitelytapa on sellainen monotoninen jankkaus ja perääntamattomuus tai sitten hiljaaolo.

Sitäpaitsi, haluanko istuttaa lapsiini kummankaan meidän riitelytavan? En todellakaan! Millaisia roolimalleja me olemme ja kuinka typerää on se, että jos jompikumpi lapsista riitelisi kuin minä ja solvaisi vaimoaan (tai kumppaniaan) , se olisi "naisen alistamista ja ällöä miehistelyä", kun taas naisen paha suu on "omanarvontunnetta ja puolensa pitämistä". Kiroilu, niin ihanaa kuin se onkin, on lapsen suusta aika kauheata kuunneltavaa, joten sitäkin voisi vaikka vähentää lasten kuullen.

Muistan itse omasta lapsuudesta, kuinka pelottavaa aikuisten riitely oli, joten lupaan teille että yritän täst'edes laskea kymmeneen ennenkuin alan raivota. Jospa vaikka opettelisin sellaisen hiljaisen, isot kyyneleet silmissä katselen surullisena ulos ikkunasta-tyyppisen riitelytyylin, niikuin elokuvissa?

Terve taas!

Täällä ollaan, netti pelaa ja meikäläinen on tulessa!

Sikkenä tekstinraakileita odottaa muokkaamista, kuvia odottelee lisäämistä ja mulla on hyvä fiilis! Tänne on tullut uusia lukijoita aivan roppakaupalla, joten taidanpa alkaa hommiin ja kirjottelemaan juttuja sarjatulella.

Tulossa talvinen kenkämuotispesiaali, julkisista vessoista pientä avautumista, henkilökohtaisuuksia, parisuhderaivoa ja aikuisopiskelijuutta. Jos jaksan, omistan yhden kirjoituksen paksusuolelleni.

Vartotkaas vaan, sano Reinikainen tai joku muu hidas maalainen.


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pikalärveiset!

Heippa kaikille 74:lle lukijalleni (teitä on tullut lisää!!) kirjastosta!

Muutto on sujunut hyvin, asunto alkaa olla jo kunnossa, opiskelut hyvällä alulla ja paljon kuvallista ja kirjallista materiaalia taltoituna kaikesta. Meillä ei ole vielä nettiä kotona, joten kommunikointini tökkii ja ajattelin vain pikaisesti tulla ilmoittamaan etten ole kuollut tai muuten rampautunut.

Paljon olisi ollut kommentoitavaa, esim. Wandaben lapsenrääkkäysjuttuun, johon oli tullut hienoja kommentteja, halusin mainostaa jo monista blogeista tuttua Blogiäidit ruokkii-kampajaa (johon itsekin  aion juuri osallistua, enkä vaan ostella reppuja ja muuta ihanaa itselleni), ja ylipäätään ikävöin tänne kirjoittamista!

Lupaan, että mulla on paljon kerrottavaa teille kun pääsen taas koneelle! Nyt pikakelauksella kerron teille sen, että kävin tänään ostamassa yliopiston kahvilasta ison kahvin, jonka ovi paiskasi naamalleni, vaatteilleni ja kengilleni. Tietysti olin yksin, vitutti se menetetty kahvi ja hävetti. Aikuisopiskelijana on rankkaa. Onneksi ei ollut se paras aikuisloimi päällä!

Huh. Mutta hei, palaillaan! Sain juuri korvakulliini tiedon, että netti asennetaan 19.9.2012 klo 8.00-20.00 välisenä aikana!

torstai 6. syyskuuta 2012

Turku, unelmista totta!

Yliopistohaaveen lisäksi joskus aiemmin kerroin täällä toteuttavani muitakin nuoruuden haaveitani, ja ilmoittautuneeni jazztanssitunneille. Varmaankin luulitte, että vähin äänin juttu vaipuu unholaan ja Taikina tekee taas Taikinat..Eli ilmoittautuu, maksaa ja ei mene paikalle. Tiesitte väärin! Menin sinne, ja se oli ihanaa!

Itse asiassa olisi kyllä ollut helppo olla menemättä, meillä oli eilenkin remppa, anopit, Lallin jumppa ja koulu, kaikki samana päivänä. Tanssikurssi oli alkanut jo edellisellä viikolla, jolloin en päässyt ja nytkin olisi ollut helppoa vedota kaikkeen tyhmään ja olla vain menemättä. Kuitenkin kaikki on jo ryhmäytyneet ja osasivat kaiken paremmin ja kaikki nauraa ja olen läski ja vanha, kaikki klassikot!
Hiljensin sisäisen ääneni ja vaan menin. Se oli oikea ratkaisu! Tanssikurssilla oli kaiken ikäisiä ja tasoisia, en ollut huonoin, mutta vanhin ja läskein, mutta ei se haittaa. Tanssiminen oli ihanaa ja oli ihanaa tajuta, että näin vanhana osaa ottaa oman huonouden armeliaammin! Ei haitannut vaikka ei ole notkea, pysy rytmissä tai osaa, kunhan on hauskaa! Siellä sitä aikuisläski hytkyi Princen ja Michel Jacksonin tahtiin kunnon Flashdancea! Nyt vaan sitten legginssiä, tossuja ja säärystimiä ostamaan!


Aikuisopiskelija

Opiskelua on nyt takana kohta kaksi viikkoa. Kunnon opiskelijana voin nyt vääntää teille yhteenvedon aiheesta nimeltä "aikuisopiskelija", jonka arkkityyppi itse olen. Kerron siis taas siitä, minkä parhaiten osaan; kerron itsestäni.

Jo ensimmäisellä viikolla huomasin, että muka rento ja nuorekas ulkonäöni ei ehkä ollut niin nuorekas ja ajan hermolla kuin luulin. Nimittäin tajusin, että vaan keski-ikäiset rouvat pitävät päällään kaikkea liehuvaa riekaletta. Päälläni oli siis aikuisloimi! Mieleeni muistui toimistotyöuraltani eräs aikuinen nainen, jolla oli aina kaikkea ihmeellistä eripituista liehuvaa, huivia ja härpäkettä, jotka loivat ilmavan illusion. Samaan sarjaan kuuluu sellaiset kreisit rillit, joita vanhoilla (joka itsekin siis olen) naisilla on. Myös Marimekkovaatteista saa aikuisopiskelijapisteitä.
Aikuisopiskelijan tunnistaa myös siitä, että luennoilla se istuu selkä suorassa, innostuneena ja kirjoittaa hädissään muistiinpanoja (vaikka ei tarvitse, kaikki löytyy jostain ihme tietokannasta, jota aikuisopiskelija ei osaa käyttää). Samalla aikuisopiskelija panikoi siitä, että ei kerkeä kirjoittamaan ja ymmärtämään kaikkea, mitä luennoitsija sanoo. Auktoriteettiuskoa aikuisopiskelijalla on sen verran, ettei hän kuitenkaan vielä uskalla/osaa kysy lisäkysymyksiä, vaikka haluaisikin kovasti osata kysyä.

Aikuisopiskelija myös jännittää kaikkea kirjastosta lainaamisesta ruokalassa toimimiseen. Missä on opintotoimisto, missä on leipää, miten kännykällä tilataan limu (ja miksi?!) ja kuka tuolla pitkällä on. Aikuisopiskelija panikoi kaikkea, mutta silti toimii rennosti ja osaa. Panikointi on siis pakollista, mutta turhaa. Aikuisopiskelijana joutuu/saa olla yksin, koska nuoret eivät muka keksi puhuttavaa aikuiselle.
Aikuisoiskelijaa pyydetään mukaan bileisiin, mutta bileissä jutellaan kuin invalidille tai äidin kaverille. Aikuisopiskelija itsekin kyllä vie keskusteluja hieman omituiseen suuntaan kertomalla imetyksestä tai "nuoruudestaan". Nuoriso ihailee aikuisopiskelijan osallistumista eläinoikeusliikkeeseen ja kysyy" Olitko SINÄ niitä kettutyttöjä, joista olemme lukeneet kirjoista" ja aikuisopiskelija vastaa, että "Olisin halunnut olla, mutta olin liian nynny". Samalla aikuisopiskelija voi anekdoottina kertoa soittaneensa jollekin turkistuottajariistäjäpomolle pilapuheluita (lanka)puhelimestaan. Aikuisopiskelija voi myös huomaamattaan sanoa mummomaisia lauseita kuten "Silloin ei ollut kännyköitä tai nettiä" tai pahin "kyllä mäkin sun ikäsenä..".

Aikuisopiskelija joka aamu ilahtuu siitä, kuinka kivaa on ajaa pyörällä (yksin) ja kuunnella musiikkia (yksin) ja sitten vaikka jutella ihan niitä näitä ilman keskeytystä. Kukaan ei huuda äitiä, kukaan ei revi, kuolaa, itke, pyyhi räkää vaatteisiin tai muutenkaan häiritse. Saa vain olla ja kuunnella opetusta, joka kaikki on ihan sairaan mielenkiintoista, ja siitä saa rahaakin. Ihan älytöntä!

Aikuisopiskelija on ykkönen! Aikuisopiskelija osaa arvostaa opiskelua! Aikuisopiskelija!!!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

3.9.2008

Meillä on Miettisen kanssa huomenna neljäs hääpäivä. Miettikääs sitä, kaikki 69 (siistii! Rivo luku, Jussi69:n nimi ja monta ihmistä!) lukijaa!

Meidän naimisiinmenoon ei sinänsä liity mitään kovin romanttista, kukaan ei kosinut, ei ole sormuksia, ei ollut häitä ja lähinnä kyse oli vaan järkiavioliitosta. Lampsimme maistraattiin, mulla oli joku kauhee ihottuma naamassa ja häämatkakin vietettiin Viking Linen buffetissa. Olin häämatkalla alkuraskaana, raivona ja jotenkin ahdistunut, kun en saanut edes syödä merileväkaviaaria. Lapsen saanut tuttu sattui samalle risteilylle ja koko ajan hoki, että "Kyllä säkin sitten kun sulla on lapsia", ja mua vaan vitutti.

Itse kosinta oli lähinnä sellainen, että puhuin nukkumaanmennessä kuolemasta ja omaisuudesta ja jotenkin Miettinen suostui naimisiin kanssani. Asuimme jo ensimmäisessä yhteisessä asunnossa, ja asuntolaina oli jo sitonut meidät yhteen, joten ei kai Mietskulla ollut mitään hävittävää. Tuleva lapsikin painoi varmasti vaakakupissa.

Tavallaan nyt tuntuu ankealta, ettei meillä ollut mitään juhlia. Meistä on kai olemassa joku Marin ottama hääkuva, mutta ei muuta. Syynä oli varmaankin se, että olin raskaana ja bailaus ei kiinnostanut. Ankeeta. Joskus vielä vietetään sellaiset 10-vuotismegahääbailut, että oksat pois! Samalla varmaan juhlin vanhojentanssit, lasten nimijuhlat, abiristeilyn ja penkkarit, kun kaikki on jäänyt juhlimatta. Tai joku megakaaso vois vaikka järkkää meille sellaset!

Mutta siis, rakkaus on nytkin läsnä meidän olohuoneessa, kun mykkänä ränkätään omia nettejä vierekkäin. Remontti, lapset ja muu maallinen on rankaissut rakkauttamme niin, etten jaksa edes puhua. Leivoin tuolle karjalanpiirakoita, kyllä se tajuaa. Taikina <3 4-ever="4-ever">

Tähän sopisi se Marin ottama hääkuva, onko jollain sellasta?

Ps. luin tämän uudelleen, ja tää oli jotenkin ihan ankee postaus. Tuli mieleen kun Sannan kanssa joskus laadittiin City.fi-sivustolle treffi-ilmoitukset, joka osaltani meni näin: "Kahvi- ja röökiaddikti etsii kaltaistaan seuraa". Sain yhden vastauksen caps lockeilla: "ET KAI SÄ OIKEESTI KUVITTELE SAAVASI SEURAA TOLLASELLA ILMOTUKSELLA!". Hah, sain! Sain parhaan, ime sinä City-lehden idari itteez!

Linkkaan tähän aiemman parisuhdehehkutukseni Miettisestä, niin joku rakkaus on läsnä tässä meidän neljännessä hääpäivässä.