sunnuntai 30. joulukuuta 2012

lauantai 29. joulukuuta 2012

"Auta miestä mäessä"

Nyt tulee ihan äitiyden ja muun lupaamani vierestä, mutta voi ahdistus että mua kyrsii syvältä aivoista se telkkarissa pyörivä kansallistalkoot-mainos. Eilen viimeksi meuhkasin siitä facebookissa, ja nyt jatkan täällä. 
Kertokaa siis mulle se, että jos ei ole rahaa edes suksiin, miten on rahaa siihen mainokseen? Mainoksen talvisodan henki ja sellanen perisuomalainen peräänantamattomuus, sisu ja hampaanpureminen yhdistettynä siihen, että se niiden valmentaja/kuski mikä onkaan korjaa niiden vaatteita.. 

Kohta 0:34: JOKO RIITTÄÄ? EI! JOKO RIITTÄÄ? EI!

Mulle riittää. Mä sanon ei hiihtourheilulle. En antaisi rahaa, vaikka olisi kottikärrykaupalla.

Prinssin kylkiluu

Oltiin Lalbukan kanssa tänään ensi kertaa elokuvissa naapurin tytön ja äidin kanssa. Ja voi apua miten lapset olivat tosissaan, onnessaan ja ihanan olevinaan! Lalli käyttäytyi koko reissun kuin unelma, ja oli oikein virkistävää olla laatuaikaa vanhemman lapsen kanssa yksin!

Kolmevuotias (siis muuten ihan just neljävuotias!!!) on jo mahtavaa juttuseuraa, ja mukava kaveri kaupungilla, jonka kanssa voi jutella ja vitsailla. Kävelimme kaupunkiin, kävimme karkkikaupassa hakemassa pähkinöitä lapsille ja väkeviä karkkeja äidille ja sitten elokuvaan.

Itse elokuva, eli joku "Helinä-keiju ja siipien salaisuus" oli ihan kiva Disney-pläjäys, jonka koko jengi jaksoi katsoa. Pari kertaa Lalli kysyi, että koska tämä loppuu tai koska mennään kotiin, mutta ei muuta. Itselleni hampaidenkiristystä ehkä hieman aiheutti elokuvan sukupuolittunut ote keijujen elämään: Helinän tyttökeijukaverit kuvattiin sellaisina miesten huomiosta hurmaantuvina höpöinä punastelijoina ja poika-tai mieskeijut olivat sellaisia rauhallisia ja vahvoja suojelijoita, jotka tarjoavat takkiaan heikoille naisille.

Helinän siipien rikkoutuessa se vaan urheasti peitti tunteensa, kärsi hiljaisuudessa, asetti muut itsensä edelle ja pelasti keijukylän, ennenkuin kertoi olevansa haavoittunut. Kunnon marttyyri siis.  En myöskään muista oman lapsuuteni prinsessaelokuvista, että olivatko ne noin kapeakatseisia ja opettavat tarinaa siitä, että miesten huomio on ihanaa ja huomiota saadakseen tytön on oltava jotenkin nätti, kiltti ja sulokas.

Ehkä analysoin taas liikaa, ja olen jotenkin liian tosikko, kun mietin tälläsiä..Mutta jotenkin musta tuntui, että on aika surullistakin, että tytöille suunnattu elokuva esitti tytöt jotenkin sellasina passiivisina ja avuttomina odottajina, kun taas "poikien elokuvissa" ei oikeastaan ole naisia lainkaan (tai korkeintaan rempseinä korjaajatyttöinä tai äiteinä)! Miksi keijuelokuvaan on laitettu "romanttista rakkautta", aikuisten maailmaa? Tykkääkö jo sellaiset keijuikäiset tytöt haaveilla prinsseistä?

Kertokaa te, joilla on vanhempia lapsia ja vaikka niitä tyttöjä! Onko tytöt romanttisia jo lapsena? Ja siis nyt en muuten siis tarkoittanut sitä, etteikö tytöt saisi olla tyttömäisiä ja katsoa keijuelokuvia, vaan ihmettelen sitä, miksi niissä on sitä prinssirakkautta eikä vaan ystävyyttä?

Rakkauden runsas meriaamiainen

Joulu tuli ja meni, ja hyvinsyöneenä lähdettiin Miettisen kanssa kaksin romanttiselle ruotsinristeilylle. Alun alkaen oli tarkoitus mennä lasten kanssa, mutta todettiin kuitenkin että lasten kanssa talvipakkasessa klo 6.30-20.00 Tukholmassa saattaa olla liian raskas paketti ja päätettiin jättää lapset isovanhempien hoitoon kotiin.

Oli kivaa olla kaksin pitkästä aikaa. Oikeastaan ei tehty mitään järkevää, ei edes kai juteltu, mutta oli ihanaa kun ei tarvinut sykkiä kuin heikkopää lasten perässä ja sai nukkua rauhassa omassa kerrossängyssä. Oikestaan musta tuntuu että ränkättiin vaan kännyköitä tai ahdettiin karkkia suuhun, pelattiin rahapelejä ja samalla vaihdettiin pari sanaa ja naurettiin jotain tyhmää.

Mutta sellasta sen pitäisikin olla. Jos jonkun kanssa aikoo olla, on mun mielestä tärkeetä osata olla hiljaakin tai esittämättä jännempää kuin on. Olisi ollut ihan vammasta, jos olisin lukenut jonkun Kama Sutran alkupaloiksi, hakenut jonkut syötävät stringit itselleni ja ollut viikon syömättä ennen tota reissua, että olisin parhaimmillani. Sama juttu tuolle toiselle: en oletakaan että se olis joku ruusu hampaissa kantamassa mua sinne kauheen hajuseen hyttiin, vaan ihan perus roikkoperse-pitkät kalsarit ja sen tyhjänpäiväinen käkätys riittää. Kiva vaan olla kaksin, ihan tavallisesti.

Kyllähän me tietenkin vähän osteltiinkin, mutta en jaksa niistä kertoilla.

Että sellasta kuulkaas. Menkää laivalle tuhoamaan luontoa, mutta parantamaan parisuhdetta.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Munateema jatkuu

Seitankinkku nimittäin näyttää tältä:


Ja eikun syömään :)! Kauheen näkönen käikäle!

Monia varmaan alko kiinnostamaan tämä joulupöydän herkku, ja jaankin käyttämäni reseptin linkin tässä. Lisäsin ohjeeseen kylläkin vielä pilkottua luumua, ja paistamisen sijaan keitin pökäleet höyrykattilassa foliokääreessä.

Maku on oikein hyvä, vaikka ulkonäkö muistuttaakin jotain visvasta ja palanutta jättimunaa.

Musajuttu, osa 2

Salkkareita katsellessani ja sohvalla koomaillessani mieleeni muistui yksi miettimäni juttuidea, eli musiikki, jota ei ennen aikuisuutta kehdannut myöntää kuuntelevansa. Salkkareissa se Hunksjätkä lauloi ostarilla jollekin naiselle yhtä tällaista "noloa taikinanaaman klassikkoa", ja muistutti aiheen mieleeni, joten tässä ne siis nyt tulevat:

1) Hector. Ihana Hector ja varsinkin Herra Mirandos-levy muistuttaa jostain hyvästä. Ja jos haluaa liikuttua, niin "Jos sä tahdot niin" toimii aina! JA nimenomaan se Hectorin versio, ei mikään Jippu/Samuli Edelmann eikä Sami Sarjula tai mikä onkaan!

2) Stingin soolotuotanto. Olin ennen töissä yhdessä teatteriravintolassa, jossa aina öisin siivotessa kuunneltiin levyä, jolla oli paljon Stingiä. Erityisesti "Mad about you" on ihana. Toivoinkin joskus nuorempana, että voikun joku rullatuoliaikuinen pyytäisi minua mukaan Stingin stadionkonserttiin avustajana, ja pääsisin katsomaan sitä.

3) Eppu normaali. Eput ovat jotenkin olleet aina sellasen junttibändin maineessa, joten sitähän ei tälläinen citycool ole voinut muka kuunnella.. Mutta. Vaikka esim. "Kun olet poissa" tai "Voi kuinka me sinua kaivataan": ihania ja surullisia. Eikä yhtään juntteja, vaan jotenkin suomalaisen riipaisevia.

Itse asiassa toi viha Eppu Normaalia kohtaan johtuu juuri siitä yhdestä kusisesta keskiuusimaalaisesta kylästä, jossa asuin lapsuuteni.. Siellä nimittäin yläastekaverini seurustelivat sellaisten ajokortillisten autonroplaaja-jätkien kanssa ja ne jäbät tykkäsi aina Eppu Normaalista. Ja Metallicasta. Ja ne tytöt oli sellasia nasaalilla vittua hokevia fritsukauloja, joilla oli etuheitto ja kotipermis.

Mutta sellasta nyt sitten vielä oli asiana, moikka!

Jouluinen munanhaju laskeutuu Turkuun

Eli Taikinanaaman jouluvalmistelut, osa 2.

1) toinen joulukakku jo syödyn edellisen kakun tilalle-tehty
2) omituinen tulinen marinoitu kasvisasia- tehty, vähän syöty
3) munainen uunijuusto-tehty
4) marinoitu jättipapusalaatti-tehty
5) munapasteijat rahkavoitaikinasta-tehty
6) seitanpötkylät-kiehumassa, eli tehty
7) oma mielenterveys-tallella

Sitten vielä ne suolasienet likoomaan ja laatikot sulamaan. Oliko vielä muuta?

Tänä vuonna mulla oli selkeesti joulussa tollanen muna- ja pieruteema; papuja, munia, lanttua jne.

Mä kyllä muuten rakastan leipoa (ellei sitä huomaa :)!)Nyt istun ja juon kahvia, poikaset ja iskender lähti ulos. Ihanaa.

Muuten mietin aamulla sellaista, että koska kaikkialla mainostetaan sitä "Anna lapselle selvä joulu"-juttua, taitaa olla aika yleistä jossain päin, että vanhemmat/isovanhemmat/jotkut juovat itsensä humalaan lasten seurassa. Meillä ei onneksi koskaan lapsena ole jouluisin juotu, enkä itselleni tulisi mieleenkään lasten aikana juoda muutamaa lasillista enempää. Ne muutamat kerrat, kun muistan nähneeni lapsena humalaisia, olivat todella pelottavia ja aikuiset olivat lähinnä ällöttäviä ja puhuivat tyhmiä.

Mutta ihanaa, tunnelmallista ja munarikasta joulua kaikille!

torstai 20. joulukuuta 2012

Musiikkihullun tilityksiä

Eräissä kotibileissä juttelin kahden itselleni tuntemattoman ihmisen kanssa musiikista ja sen voimasta nuoruudesssa. Kuinka älytöntä olikaan nuorena se, että musiikilla tuntui saavan ikäänkuin ystäviä ihmisistä, joita ei tapaa tai joita ei välttämättä ole olemassakaan. Yläaste, jossa ei ollut kuin yksi kaveri, tuntui jotenkin siedettävämmältä paikalta, kun tiesi kuitenkin kuuluvansa johonkin musiikilliseen yhteisöön jossain muualla.

Muissakin blogeissa on käsitelty aihetta, ja ajattelinkin tässä joustavasti läpikäydä kaikki musiikilliset inspiraationi, pyrkien jonkinlaiseen ajalliseen järjestykseen:

1) Bros. Tästä bändistä olen kirjoittanut aiemminkin, mutta muistan kuin kaverini kanssa nähtiin Brossin jätkien kuvat ja varmaan yhteen ääneen huokaistiin, että "Voikun näiden musiikki olisi hyvää"..Niin ihanalta ne näytti! Musiikkikin kai oli edes semi-ok, koska niin me siitä tykättiin. Bros (tai ylipäätään musiikki) oli myös syy siihen, että osaan hyvin englantia: oli nimittäin motivaatio oppia, mitä  niiden haastatteluissa sanottiin ja mistä ihanasta niiden biisit kertoi. Lausuntaharjoituksia järjestin auton takapenkillä lukiessani mummolle Brossin "Drop the boyn" sanoja Smash hitsistä ja Bravosta.

2) Rap. Yläasteella olin kova Public enemy-fani ja tykkäsin muistakin räppijutuista. Kuuntelin aggressiivista mustan miehen valkoista vihaa tihkuvia sanoituksia ja kirjoittelin Amnesty-lehden mielipidevangeille ja luin apartheid-kirjoja. Kirjottelin Black power- iskulauseita ruutuvihkoon, unelmoin Spike Leen New Yorkista ja juoksutanssin Yo MTV raps-nauhoitetteiden tahtiin.

3) Cure, Smiths ja lopulta Suede, eli diippeilyvaihe. Nuoruuteen kuuluu aina tietty määrä sikiöiden piirtelyä puuhun veriselle taivaalle ja muita silmämunajuttuja, ja mulle Cure-aikakausi edusti juuri sitä. Kuuntelin musiikkia kuolemisesta, kuolemasta ja taivaasta, ja piirtelin kaikkea sekavaa ja olin taiteellinen maiharimuija hennatukassa. Curen jälkeen tai samaan aikaan oli Morrissey ja Smiths, joka oli vaan ihanan masentava ja jotenkin surullinen ja perustui tosirakkauden etsimiseen.
Samaan syssyyn tuli myös Suede, jonka ihana lontoolainen rappioromantiikka todella tykitti meikäläisen suoneen. Brett Anderson oli myös komein ja ihanin androgyyni, jota olin ikinä nähnyt. Hänellä oli myös sopivan sekavia statementtejä brittimediassa, kuten "I'm a homosexual man with no homosexual experiences" tms. Diippiä :)!

4) Grunge ja melopunk. Nirvana, Bad religion, NOFX jne. Tähän aikakauteen kuului kai jo vegaanius ja votteko kuvitella: "skeittaus", eli ulkona yöllä paniikissa harjoittelu ja jos joku tuli, heitin sen laudan ojaan (en tajua itsekään). Halusin rastat, joten pesin tukkaa vuorokuukausin joko a) en ollenkaan tai b) kloriitilla/Vimillä tai muilla lattianpesunesteillä, ja sainkin aikaiseksi ihan kiitettävän pöheikön, mutta vain takatukkaan. Muu ulkonäkö oli isoa, roikkuvaa ja värikästä ja RIKKINÄISTÄ. Tällöin myös sellainen kiva keskellä nenää oleva lävistys oli mielestäni ihana. Tein myös itse itselleni kahdesti napalävistyksen, joka mätäni pois suihkussa. Yhdessä aiemmassa jutussani on kuvia tästä ajasta.

5) Kommarilaulut: nämä olivat oikeastaan päällekkäin kaikkien muiden vaiheiden kanssa. Innostuin siis näistä KOM-teatterin levyistä ja muista Love-records-levyistä jossain kohtaa lukiota, ja Smithsien ja muiden vakkareiden ohella ne ovat yhä levylautasellani tiuhaan. Mikään ei nostata kylmiä väreitä niinkuin Kom-teatterin "Riistäjän lait" tai itketä niinkuin Kaisa Korhosen "Ratsu"! Vappu on yhäkin lempijuhlani, koska silloin saa ihan luvan kanssa kuunnella kommarilauluja ja mennä Paasitorniin hoilaamaan niitä satapäisen joukon kanssa! Aaaah!

6) Joku punk ja HC-juttu. Oikeastaan näitä en ole itse niin kuunnellut, mutta rakastanut eläinten oikeuksia, energiaa ja hälläväliä asennetta, joka siihen skeneen liittyy. Muistan yhäkin sen, kun ensi kertaa sain kosketuksen tähän kulttuuriin Hultsfredissä joskus 90-luvun alussa, ja se oli jotenkin ihan tajunnanräjäyttävää. Kaikki ruotsiteinit kulkivat Snapcase-paidat päällä, enkä seuralaisteni kanssa ollut kuullutkaan tällaisesta bändistä ja päätimme mennä katsomaan että millaista se nyt sitten olisi. WOW. Ihania, raittiita, väkivaltaisia, vihaisia, järjestysmiehiä halveksivia, upeita liimatukkaisia miehiä ja kirskuvaa kitaraa. Muistan kuinka bändin nähtyämme sanoin kaverilleni että "TUOLLAISEKSI ME ALETAAN. PISTE.".
Kääntyminen vegaaniksi, dokaamisen lopettaminen moneksi vuodeksi ja E-aineiden kyttääminen alkoi. Miettinenhän on tämän kulttuurin poikia, jos en ole sanonut. Hän on saman vuosikymmenen vegaanisoturi.

Musiikki on ollut mulle tosi tärkeätä, niinkuin varmaan huomaatte. Fanitus ja bändien näkeminen, levyt ja kaikki se. Aah. Mahtavaa.

Joulun henki laskeutuu päälleni

Esseet palautettu, tentit suoritettu, sohvalla maattu. Nyt on aika alkaa joulustressi.

- Pöytäliina päärmäys -tehty, mutta rumasti
- Seitankinkku- tekemättä, mutta ohje melkein päätetty facebook-suositusten perusteella
- Joulukakku- tehty, mutta syöty jo
- Joulukarkit- tehty ja syöty ja loput makaa jääkaapissa ja ällöttää niin, ettei niitä voi enää jakaa kellekään
- Marinoidut asiat- tehty yksi, ostamatta tai tekemättä jättipapusalaatti ja oliivit
- Sienisalaatti- sienet likoamaan myöhemmin
- Laatikot- pakkasessa
- Miettiselle paketti- ostettu

Mitä muuta?


perjantai 14. joulukuuta 2012

Epäitsenäiset aikuiset

Aikuisuus ja vastuu. Vastuullinen rahankäyttö. Laskut ja eräpäivät. Anaalireikä.

Meillä on seinällä sellanen lehtiteline, johon laitetaan kaikkea sälää: lehtiä, laskuja, hyviä reseptejä ja kaikkea muuta kangaskassia pienempää. 

Mä olen sellainen stressipallo, joka ahdistuu kuun lopussa, ellen tiedä paljonko laskuja on ja millä ne maksetaan. Miettinen taas on ihan päinvastainen: rento kaveri, joka heittää laskut avaamattomana sinne lehtitelineeseen, kaiken muun silsan sekaan ja ei välitä eräpäivistä vaan makselee fiilispohjalta "silloin kun huvittaa ja on aikaa". 

Minulla on ensimmäisenä tärkeintä se, että laskut maksetaan ja sen jälkeen katsotaan, jääkö rahaa muuhun. Miettinen miettii ensin mitä kaikkea tarvitaan ja sitten maksaa laskut jos jää rahaa ja lykkäilee eräpäiviä jne ja minä ahdistun, kun en tiedä talouden kokonaiskuvaa. 

Siis älkää käsittäkö väärin, olin itsekin ennen suhteellisen rento pelaaja ja tykkäsin ostella yli varojeni, mutta nyt kun tuntuu että äitiyden, imetyksen ja muun kiireen pehmittämät aivot oikeasti voisivat unohtaa totaalisesti vaikka maksaa laskut, on ahdistavaa kun perheemme aikuisjäsenet ajattelevat tästä niin eri tavalla. Nykyisin myös inhoan velkaa, luottoja ja lainaa, enkä haluaisi elää yli varojen vaan olla järkevä rahankäyttäjä ja opettaa sitä lapsillekin.

Ennen pyysin kuukausittain, melkein viikoittain, rahallista apua äidiltäni. Lastensaamisen jälkeen en ole monestikaan apua pyytänyt, vaan haluaisin että pärjäämme omillamme. Otan mielelläni vaatteita lapsille, hoito- tai ruuanlaittoapua, jonkun laskunmaksun tai muuta pientä, mutta muu tekee meistä liian "epäitsenäsiä aikuisia". 

Miten muilla on, saatteko/otatteko vastaan suuria avustussummia? Tekeekö se sellaisen olon, kuin olisitte ikuisesti teinejä? Ajaako tieto siitä, että apua on aina saatavilla, siihen että rahankäyttöön suhtautuu kevyemmin?

Isättömyydestä

En muista olenko täällä koskaan maininnut asiasta, mutta mulla ei ole ollut ikinä isää, ja koska sellaista ei ole koskaan ollut, en ole sitä osannut kaivatakaan. Tai no lapsena ehkä joo, mutta se oli sellaista "Jos mulla olisi isä, se varmasti ostaisi mulle dalmatiankoiran"-tyyppistä ajattelua.

Pepilläkään ei ollut isää, joten ajattelin aina, että se isä joskus tulisi jollain laivalla tai lentokoneella hakemaan mua pitkään etsittyään ja ikävöityään lastaan, jota ei ole tavannut. Ajattelin myös, niinkuin jossain saduissa, että saatan olla vaikka prinsessa, jonka isä on joku kaukaisen maan kuningas ja perin kauheasti rahaa. No, nyt olen 35-vuotias ja olen luopunut näistä ajatuksista, mutta samalla ymmärrän kuinka ihanaa on, että omilla lapsillani on isä.

Alun alkaen, kun Lalli syntyi, olin aika ymmälläni siitä, että mikä isän rooli ylipäätään missään perheessä on. Omin mielelläni kaikki lapseen liittyvät tehtävät, ja samalla valitin siitä, kuinka yksin olin hoitamassa vauvaa. Isä ikäänkuin oli turha, ja vaan ärsytti olemassaolollaan. Jälkikäteen ajateltuna se varmasti johtui siitä, ettei itselläni ollut koskaan isää, vaan kaikki hoidettiin naisvoimin ja itse.

Miksi tämä tuli minulle juuri tänään mieleen? Olin päivällä seminaarissa, joka käsitteli hyvinvointivaltiota ja eriarvoisuutta, ja mieleeni jäi erään puhujan kommentti, joka meni kutakuinkin näin: "Jos haluat taata lapsillesi hyvän tulevaisuuden, ensimmäiseksi kannattaa lapselle antaa kahden vanhemman perhe". Tämä tietysti oli sarkastinen heitto, ei absoluuttinen asiantuntijamielipide, mutta kyllä siinä piili totuuden siemen. Tilastot osoittivat, että viimeisen viidentoista vuoden aikana erityisesti yhden vanhemman perheet ovat vaipuneet yhä syvemmälle köyhyyteen muun alimman tuloluokan kanssa, kun taas ylimmän prosentin tulot ovat kasvaneet kasvamistaan.

Harva kuitenkaan varmasti ehdoin tahdoin "hankkiutuu yksinhuoltajaksi", vaan tilanne saattaa muuttua hyvinkin radikaalisti elämän aikana. On hyvinvointivaltion velvollisuus taata myös yksihuoltajien lapsille tasa-arvoinen mahdollisuus osallistua ja antaa eväät samaan "hyvään elämään", jota kahden vanhemman lapsetkin saavat.

Köyhyys ei saa estää ketään tekemästä juuri sitä, missä on hyvä tai mitä haluaa. Sitä pitää tehdä viimeistään silloin edes kun on 35-vuotias aikuinen! Ja silloin ei pitäisi miettiä sitä, että köyhänä, tyhmänä ja isättömänä lapsena on turha yliopistossa hillua!

lauantai 8. joulukuuta 2012

Oppimisen ylistys

Nyt olen käynyt kohta ensimmäisen lukukauden koulua. Ihan mieletöntä. Olen aiemminkin kirjoittanut tänne siitä, kuinka tajunnanräjäyttävää opiskelu on, mutta nyt ajattelin aukoa tätä aihetta ihan tosissani ja hieroa naamaanne ihanassa aikuisopiskelussani!

Nyt olen suorittanut opintopisteitä, kirjottanut esseitä, lukenut ja osallistunut tentteihin (sekä kirja- että luentoversioihin), kirjoittanut oppimispäiväkirjaa ja vaan istunut luennolla. Ja voi vittu että on ihmisellä ihana elämä: istua ja kuunnella jotain, joka on juuri niin mielenkiintoista, ellei enemmänkin, kuin olen sen ajatellut olevan! Tuntuu, että haluaisin osallistua kaikille maailman kursseille ja opiskella illatkin, kun se on niin ihanaa.

Pelko siitä, että yliopisto-opiskelu olisi liian vaikeaa tai korkealentoista, on osoittautunut turhaksi: jos tällainen henkinen makkaraperuna-lähiömuija siellä pärjää, niin ei se ole mitään tähtitiedettä! Nuoriso on jo tottunut muhun ja mulla on kavereita, ja juttelen kaikille kuin normaali ihminen ja olen rento pelaaja. Kaljalle haluaisin monesti useammin kuin muut opiskelijat, mutta aina olen jonkun saanut pakotettua mukaan jos olen iltapäivävapaalla!

Nyt siis, jos joku aikuisopiskelijaksi haluava, tai muu elämäänsä ahdistunut hahmo lukee tätä: MENE OPISKELEMAAN!! Se on ihanaa! Keksi joku uusi juttu tai muistele, mitä olet aina halunnut tehdä ja tee se! Mä ainakin olen huomannut että juuri tuo aine, ja juuri nuo jutut on se, mikä mua oikeasti kiinnostaa! Ja se jos joku on mahtavaa, edes näin elämän ehtoopuolella tajuta, mistä tykkää.

PS. Ainoa asia, mikä ehkä semisti häiritsee, on se, että asumiseen ja asuinalueisiin liittyvissä keskusteluissa en ymmärrä turkulaisista alueista mitään, vaikka asuminen on mun intohimoista numero ykkönen!

Mrs Mietfire

Mietin tässä yhtä asiaa; nimittäin sitä, että jos miehet olisivat läpi maailman osallistuneet lastenhoitoon, olisiko ihmisille muodotunut ajatuksia "miehisistä ominaisuuksista" ja "naisellisista ominaisuuksista", vai ovatko ainoastaan olosuhteet muovanneet miehistä ja naisista sellaisia kuin me muka "luonnostaan" olemme?


Mulla tottakai on ihan vaan oma lehmä ojassa ja tutkimusaineistona tasan oma perhe, mutta olen pannut merkille muutaman jutun palattuani takaisin "aikuisten elämään" ja Miettisen jäädessä kotiin. Miettinenhän oli jo esikoisen kanssa kotona, palasi välillä töihin minun jäädessä uudelleen kotiin äitiyslomailemaan kahden kanssa ja nyt osamme vaihtuivat uudelleen syksyllä.

Lapsijärjestelyiden kakkoskierroksella olen huomannut sen, että Miettisestä on kuoriutunut "nainen", tai sellainen, joita naisten väitetään olevan. Miettinen kokkaa, siivoaa, raivoaa, hinkkaa tiskipöytää ja marmattaa leivänmuruista, suukottelee lapsia, hehkuttaa kuinka ihanaa kotona on ja ostelee lapsille netistä lämpimiä talvikenkiä. Välillä se suuttuu, jos en huomaa kuinka se on laittanut kotia nätiksi tai istuttanut ruusun portinpieleen. Nykyisin se myös ärsyttävästi määrää, mikä pipo on paras milläkin ilmalla ja tekee siitä elämää suuremman asian(niinkuin minä ennen).

Itsestänihän olen löytänyt "sisäisen mieheni": tuhahtelen ja suutun jos en saa juoda kahvia rauhassa, saatan olla jäänyt koulun jälkeen kaljalle ja en huomaa ajan kulua, ahdistun siitä "ettei mikään riitä" ja "koskaan ei saa ihminen levätä" ja muuta sellaista "isien hommaa". Haluaisin tehdä lasten kanssa kaikkea kivaa ja haluan laatuaikaa kello 17, ja ihmettelen että miksi juuri silloin pitää syödä. Minua kutsutaan "iskäksi" varmaan useammin kuin äidiksi, ja usein moneen juttuun kelpaakin nykyisin vain iskä.

Alkujärkytyksen ja itsekkyyden nieltyäni olen kyllä tosi iloinen siitä, että meillä on tehty tällainen hoitojärjestely ja lapset saavat tutustua toiseenkin vanhempaansa kunnolla. Miettinen on sata kertaa lehmänhermoisempi kuin minä, osaa ottaa rennosti ja leikkiä, kun taas itse hinguin kotonaollessani kokoajan johonkin muiden äitien kanssa. Miettinen elää lapsentahtisesti ja on tosi hyvä tässä hommassa. Viimeksi kotonaollessaan Miettisellä oli jopa hoitolapsi, Aini, kuukauden ajan.

Miten teillä on? Onko isät jääneet kotiin, minkälaista oli ja miltä tuntui kun oma valta-asema "parempana vanhempana" oli uhattuna?

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Imetyskirja. Nyt.

Se on nyt sitten loppu.

Vuosi ja 2 kk sitä kesti ja nyt lopetettu, ihan melkeen vahingossa! Haikeeta, mutta ihan mukavaakin, ettei tarvitse enää haista homehtuneelle maidolle ja kukaan ei roiku paidankauluksessa kiinni, kaivele tissejä ja mene kylkipuikoksi sylissä ja huuda..Ja kivaa käyttää välillä muitakin rintsikoita kuin ihan kauheita imetyspusseja!

Miettinen meni viime viikolla Munnun kanssa yöksi mummille ja ukille, ja takaisin tullessaan ei Munnu tajunnut heti pyytää maitoa, joten päätettiin siinä lopettaa koko homma kivuttomasti. Suosittelen siis kaikille taaperoimetyksestä eroon haluaville yksin kotiin jäämistä ja taaperon yökyläilyä jossain muualla. Meillä ainakin toimi!

Oli muuten ihanaa olla yksin kotona ensimmäistä kertaa ainakin neljään vuoteen. Makasin sohvalla, nettasin, ränkkäsin kännykkää, söin pizzaa, katsoin telkkaria ja nukuin. Koira pääsi sohvalle erityisluvalla ja nukuttiin niin kuin ennen vanhaan, minä alla ja koira päällä. Aamulla heräsin 9.20 virkeänä ja aloin kouluhommiin.

Kävin myös juoksulenkillä ja kävelyllä ja mietin, että miksi kaikki oman ajan järjestäminen on arjessa niin vaikeaa.. Miksi ei sitä osaa tavallisena iltana vaan lähteä ulos hetkeksi yksin ja rentoutua, vaikka siitä tulisi niin hyvä mieli itselle ja samalla muille?


tiistai 4. joulukuuta 2012

Dorda -lapsuusmuistojen kuningatar!

Näin joulun alla mieleeni palautui ihana lapsuusmuisto ja leikki, jota leikimme 2,5 vuotta vanhemman tätini kanssa ympäri vuoden, nimittäin leikki nimeltään "Dorda ja joulukalenteri". Leikkiin kuului lastenhuoneessa oleva kukkataulu(eli joulukalenteri) ja Dorda-niminen tyttö.

Joka kerta Dordan äiti (eli se mun täti) sanoi Dordalle (minä) jotain tyyliin: " No niin, Dorda, tänään on joulukuun ensimmäinen päivä, avaapas tämä luukku kalenterista", ja Dorda aina avasi leikisti väärän luukun kukkataulusta ja äiti suuttui. Sitten naurettiin ja avattiin uusi luukku ja taaskaan se tuhma Dorda ei totellut ja äiti uhkaili, ettei sitten saa joululahjoja.

Tämä oli siis tosi kiva ja hauska leikki. Lapset on hassuja.

Kulutuksesta, hysteriasta ja lapsista

Luin päivällä kulttuurin ja elämäntavan tenttiin ja mietin samalla sitä, kuinka vammasta on se, että jokainen meistä kuvittelee tekevänsä tahollaan jotenkin todella yksilöllisiä ratkaisuja. Jokainen ilmentää omaa ajatusmaailmaansa ja elämäntapaansa, arvojaan ja muuta sössöä ostelemalla tiettyjä tuotteita, jotka jotenkin sopivat tuohon "elämänprojektiimme, joka ei ole ikinä valmis".

Monelle lapset (siis myös minulle, ei siinä mitään :)) edustavat sellasta helppoa ja syyllistämätöntä/syyllistymätöntä kulutuksen sammiota, johon voi loputtomasti kaataa harrastuksia ja kulutustuotteita, joita ei oikeasti tarvitse, mutta joita on pakko muka saada. Tavaralla ikäänkuin turvaan sen, että tuli oltua hyvä ja tiedostava vanhempi, koska ostan kaikki sen aikakauden "oikeat tuotteet", joilla kehitin lapsistani oikeanlaiset menestyjien prototyypit, jotka voi laittaa Steinerkouluun tai kielikylpyluokalle saamaan oikeanlaista kasvatusta (ja siis näitäkin tottakai mekin ollaan mietitty!).

Neuvolan odotushuoneessa luin jostain ilmaislehdestä eriarvoisuuden periytymisestä, ja siinä jutussa kehuttiin, kuinka suomessa olikohan 70-80%(korjasin tämän luvun oikeaksi) lapsista päätyy eri yhteiskuntaluokkaan kuin vanhempansa. Syyksi mainittiin se, että suomalainen hyvinvointivaltio ja lähikoulut takaavat sen, että kaikilla on tasavertainen mahdollisuus sosiaaliseen nousuun, koska ns. eliittikouluja ei ole syntynyt. Nyt kuitenkin keskiluokka (kuten siis me) kouluttaa lapsistaan superlapsia ja etsii sitä täydellistä koulua lapsilleen, ostaa oikeita tuotteita ja elämänprojektistaa lapsensa olemaan parempi kuin itsensä. Lähikouluihin jää vain tavikset ja "heikompi aines", kuten kokoomusnuori sanoisi, ja meidän ihanat Minirodini-lapset puhuu sujuvasti ruotsia jo ennen kouluikää.

Mitä te sanotte, lähikoulu vai kielikylpy vai joku muu? Ahistaako? Mua ahistaa.

JA muuten ai niin, mä en näköjään enää vihaa tätä blogia!

maanantai 3. joulukuuta 2012

Supermutsin joulufiilistelyä

Täällä on jo jouluvamistelut muuten aloitettu. Ollaan lasten ja tekosiskon kanssa tehty neljää erilaista joulukarkkia. Katsokaa kuvaa. Superäitipisteitä ropisee.
Laitoin kuvan myös valmispizzasta, jotta ei jengi ihan menetä yöuniaan kadehtiessaan meidän tunnelmallista joulunalusaikaa. 
Turussa on myös sikkenä lunta, tervetuloa joulu!
Ps. loin nyt sen uuden nimen itselleni, mutta tarkoittaako tää nyt sitä, että mä vatkaan kahden sähköpostitilin kanssa ja olen milloin Skanssin morsian ja milloin Taikinanaama? Mä en tajua. 

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kuvatila täynnä?

Mitä nyt pitää tehdä? Mihin mä soitan, kelle mä huudan, mitä mä teen?

Vetoomus ihmisyyteen

Ajattelin blogilomastani huolimatta nyt jakaa kanssanne yhden kokemuksen, jonka jälkeen jatkan hiljaiseloa ja koulu-urakkaa palatakseni ehkä jossain muussa kohtaa uudelleen virtuaalisen sanasorvin ääreen.

Asia, joka sai minut blogilakostani tarttumaan Atk-sulkakynään on itselleni ihan klassikko, joka taas aktivoitoi tänään ollessani kirppiksellä: Nimittäin HAJUSTEELLISET PESUAINEET. Löysin Lennulle upeat välikausituotteet, hyvän väriset ja hyvällä hinnalla, mutta.... NE HAISEE TAAS SILLE HELVETIN OMO SENSITIVELLE tai jollekin muulle karsealle lapsiperheen suosikki-aineelle!!!!!!

Kertokaa mulle, miksi lasten tai ylipäätään ihmisten vaatteet pitää pestä pesuaineella, jonka kauhea löyhkä ei lähde kulumallakaan pois? Kenen mielestä se kauhea keinotekoinen haju on parempi kuin "ei mikään haju" tai samantien vaikka perheen koiran takapuolen haju?

Nyt mulla on siis ihanat kamat, joita ensin tuuletan vuoden, ja sen jälkeen pesen sata kertaa ja koko koti haisee kauhealle, josta mulle tulee pää kipeeksi ja oksettaa. Vetoan siis teihin, lukijani: ostakaa hajusteetonta pesuainetta tai hengatkaa samanhajuistenne kanssa ja myykää keskenänne vaatteita, haisulit :)!

(Kuvan haisunäätä ei liity juttuun. Hän on viaton.)