keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Heinämamman helinät

Mulla on nyt 20. raskausviikko meneillään ja hyvin menee. Maha kasvaa, jalkoja särkee, ostin tukisukkikset ja paino on jo ihan eri kymmenyksillä kuin ennen. Sellerinhimo on korvautunut osittain suklaanhimolla, salmiakkia tekee mieli kokoajan, tai siis ylipäätään karkkia. Ruokakin menee alas, mutta kyllä makea osasto kiinnostaa enemmän.

Mitään siivoushulluutta ei ole nähtävissä, makaan ja märehdin kaikki illat sohvalla ja yritän jutella Miettiselle erilaisista oivalluksistani, ja valitan kun se ei innostu mun mahtavista jutuista. Pesänrakennusvietti ilmenee lähinnä leipomishulluutena ja ostin vauvalle kirppikseltä muutamia vaatteita, vaikka olin ajatellut etten jaksa hankkia mitään. Ei todellakaan ole mitään "pesen ja viikkaan kaikkia pieniä ihania juttuja pieniin laatikoihin"-raskausolo, niinkuin aiemmissa raskauksissa ehkä on ollut, vaan lähinnä ärsyttää ajatella koko asiaa.

Jännä muuten huomata, kuinka tässä raskaudessa mua himotti valkoiset, käytännölliset vaatteet. Ostin jotain ihan perus-kietaisubodeja ja sukkahousuja joten vauvaressukka on ihan olmina liikenteessä. Varmaan jossain kohtaa taas hullaannun ja sekoan värikkäisiin vaatteisiin, mutta nyt tuntuu etten jaksa miettiä kenenkään vaatteita.

Rakenneultra on vajaan kahden viikon päästä, ja tuntuu että siihen on ikuisuus. Haluaisin olla vahva, ja olla kysymättä sukupuolta, mutta kyllähän te mut tiiätte.


tiistai 26. helmikuuta 2013

Anugate

Rakas idolini, Anu Silfverberg, esiintyi perjantaina aamu-tv:ssä ja kertoi uudesta kirjastaan "Äitikortti". Itse en aamulla ohjelmaa nähnyt, mutta facebookissa keskusteltiin kiivaasti aiheesta ja mietittiin miksi niinkin fiksu ihminen kuin hän, hyökkäsi kestovaippaihmisiä ja vaistovanhempia vastaan, vaikka hän itsekin on äiti.

Koko perjantai-iltapäivän olin kuin tulisilla hiilillä ja odotin iltaa, että katson haastattelun ja näen mitä haastattelussa puhutaan! Haukkuuko ihana Anu tosiaan muita äitejä rankalla kädellä, vai liiotteleeko ystäväpiirini?

Haastattelu sinänsä oli hyvä, en provosoitunut, en ahdistunut, enkä halunnut kivittää ketään. Silfverberg ja aamu-tv:n juontaja juttelivat rennosti äitiydestä, siihen liitetyistä mielikuvista, kirjailijan henkilökohtaisista äitikokemuksista ja siitä kirjasta! Kärkkäästi, mutta kuitenkin mielestäni kieli poskessa. Äitiys on kuin "musta aukko"(kirjailijaa siteeraten), johon ensimmäisen lapsen saatuaan monesti varmasti uppoutuu liikaa: ylisuorittaa, ei anna isän ottaa vastuuta, nostaa jonkun ismin kaiken ylitse tai muuta itseään kuormittavaa.

Nykyvanhempien on helppo alkaa tarkkailemaan itseään ja vanhemmuuttaan ja ajautua jonkinlaiseen ylisuorittamisen kehään; joko tahtomattaan tai tahtoen. Kestovaippailu tai kantoliinailukin on mahdollista ylisuorittaa ostelemalla vaikka sata erilaista kantoliinaa tai "keräillä kestovaippoja eri kuoseilla", ja hurahtaa hyvän asian kaupalliseen puoleen niin, ettei hyvä asia välttämättä enää olekaan niin hyvä. Itse ainakin olisin tarvinnut vaikka kaksi Anua huutamaan päin naamaa Lallin synnyttyä, että relaa vähän! Toinen Anu-kaksikko olisi Lennun syntymän jälkeen voinut vaikka käskeä ostamaan vähemmän tavaraa kahden lapsen äitinä tulevaan jatkuvaan riittämättömyydentuntoon!

Tänään kävin kirjakaupassa hiplaamassa Äitikorttia ja lueskelin kohtaa, jossa Anu viittasi imetykseen ja synnytyssairaalan imetystukeen: vieraat ihmiset koskemassa rintaan, josta maito ei lähde tulemaan ja se, millaisia tunteita se oli tuoreessa äidissä herättänyt. Vaikutti todella hyvin kirjoitetulta ja hauskalta kirjalta, mutta subjektiiviselta äitiyskokemukselta. Sellaisena ajattelen sen olevan tarkoitettukin tulkita: omana äitiyskokemuksena, aikalaiskuvauksena äitiydestä, ei sellaisenaan kritiikkinä jotain tiettyä ihmistyyppiä kohtaan. Olenko ymmärtänyt väärin?

Kotona kuitenkin pitkän arpomisen jälkeen tein tilauksen netissä, ja 3-5:n arkipäivän päästä kirja tulee postissa ja pidän lukupiiriä ystävieni kanssa. Sen jälkeen kerron teille mielipiteeni aiheesta Anugate!

Ps. Katsokaa kakkoselta juuri nyt "Äidit töihin"-teemailta! (Tämä kirjoitus on kirjoitettu samalla kun katson teemailtaa, joten otan vastuuvapauden sisällöstä :)!)


sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Isyyspakkaus

Luin vauvapalstoja (virhe) ja silmääni osui perus-tarrasukkien, masukkien ja jaxuhalien lisäksi yksi aihe, jota ei olisi pitänyt klikata. Se oli aihe otsikolla isyyspakkaus.

Mulla on ylipäätään ongelma, etten kestä ihmisiä ja toiseksikaan en kestä jotenkin erilaisia ihmisiä kuin itse olen.. Ja arvaatte varmaan, että en ole mikään isyyspakkauksen kyhääjähenkilö, enkä ole Miettiselle  hankkimassa a) viskipulloa b) kortsuja c) liukuvoidetta d) ultrakuvamukia e) isi-paitaa tai muutakaan ontuvaa.

Mulle tulee sellasesta isyyspakkaustyypistä mieleen sellainen henkilö, joka nauraa jollekin Die Hardin huonoille Bruce Willis-letkautuksille ja permanenttaa etutukkaa ja sitten sitä naurattaa kun se laittaa miehelle viskipullon ja kaljakupongin johonkin laatikkoon. Yyyh. Samat tyypit puhuivat kaiken maailman huomenlahjoista laitokselle, Kalevala-koruista ja jostain ihme synnytystimanteista, ja en luonnollisestikaan tajua niistä mitään.

Ylipäätään tämä isyyspakkaus-ahdistus sai mut ahdistumaan siitä, että menen hiekkalaatikolle täällä Turku-anaalissa kuuntelemaan jonkun toisen hormonipään monologia jostain isyyspakkauksista ja Kalevalakoruista, ja itse haluaisin vain puhua jostain turhasta ja hauskasta.

Facebookissa juuri kirjoitin millaisen äitikaverin haluan ja mitä sen kanssa sitten teen: Niiden kanssa tukitaan kaupat ja bussit ja kirjastot jne julkiset tilat päivällä, ja maitotahrasena lämmitetään ruokaa isommille jossain rossossa! Haukutaan miehiä, tehdään yhdessä ruokaa, syödään aleksanterinleivoksia ja tilataan netistä imetysrintsikoita PÄIVÄLLÄ, kun muut on töissä!

Että jos joku kiinnostuu, niin tiedätte kyllä mitä. 1+1=turkulainen vauvaystävyys <3 2013="">

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Miehen kanssa raskaana

Kummelissa oli joskus sellanen huikea sketsi: Suomalainen mies.

Näin juuri sellaisen sketsin suomalaisen miehen ekassa ultrassani: odotushuoneessa raskaana oleva nainen odotti miestään, joka tuli myöhässä röökiltä päätään roikottaen. Nainen ähisi penkillä mahansa kanssa ja miesressukka totesi marisevalla äänellä: "Vitsi mun selkään sattuu, tekisi niin mieli tilata aika fyssarille" ja näytti oikein kärsivää naamaa.

Mä olen ollut raskauden aikana tosi väsynyt: voisin nukkua illat sohvalla ja illalla menen viimeistään yhdeltätoista sänkyyn. Jännä piirre Miettisessä on se, että sekin on ollut TOSI VÄSYNYT mun raskauden ajan. Kilpaillaan usein iltaisin siitä, kumpaa väsyttää enemmän ja kumpi saa vetästä sohvapäikkärit ja kumpi katsoo lapsia. Aamuisin tapellaan siitä, kumpi joutuu nousemaan ensimmäisenä.

Kumpikohan meistä synnyttää ekana?

Kasvissyönnistä ja elämästä

Kuten olen aiemminkin jo varmaan kertonut, ollaan koko perhe kasvissyöjiä. Miettisen kanssa ollaan oltu kahteen otteeseen vegaaneitakin, mutta nykyisin syödään taas ihan perus maito-muna-ruokaa. Välillä jopa flirttailtiin kalansyönnin kanssa, mutta se jäi aika lyhyeksi vaiheeksi, koska kala on niin ällöttävää ja syntistä.

Meillä lapsetkin ovat luonnollisesti kasvissyöjiä, ja teemme tosi paljon ruokia itse kotona. Joskus tuntuu, että ainoa jännittävä asia elämässäni on ruokalistojen suunnittelu seuraavalle päivälle/viikolle. Helsingissä kävimme usein Silvopleessa syömässä ja Turussa olemme käyneet Betelissä, jos haluamme syödä hyvää ja terveellistä ruokaa ulkona. Kunnon lapsiperhemättöä olemme käyneet syömässä Rossossa, ja Helsingistä kaipaan joskus(usein) Chicos'in soijapihvihampurilaista.

Lasten lempiruokia ovat esim. makaronilaatikko soijarouheesta, sosekeitot, linssipihvit, riisipuuro, porkkanaletut ja monet muut ruuat. Ruokajuomana lapset rakastavat kauramaitoa.

Tosi hyviä kasvisruokaohjeita lapsiperheelle on Tuija Ruuskan Aurinkomaa-kirjassa, jos haluatte tutustua! Se on meillä usein arjen pelastaja, kun oma luovuus loppuu.

Koulukundiksista

Mulla oli yläasteella ja lukiossa sellainen teesi, että halusin aina keksiä jonkun, johon olla leikisti kusessa, että motivoiduin paremmin koulunkäyntiin. Samaa yritin kai ammattikorkeakoulussakin, mutta liiketalouden opiskelijat olivat niin karseita, ja sata vuotta nuorempia kuin minä, joten siellä en tainnut löytää ketään kehen leikkiä olevani ihastunut.

Mietin, että tuohan voisi toimia yliopistossakin, ja pitkän pinnistelyn jälkeen kekkasin yhden kivan näköisen aikuisopiskelijamiehen, kuka saisi olla yliopistokundikseni. Siis älkää käsittäkö väärin, koulukundista vaan katsellaan ja lasketaan leikisti rakkausprosentteja, ja hihitellään toisten aikuisopiskelijoiden kanssa sen takana ruokalan jonossa, ei muuta.

Olette varmaan joskus kuulleet sanonnan "kaikki hyvät miehet on joko homoja tai varattuja". Mä voisin nyt sitten lisätä siihen sanat "tai opettajia", nimittäin mun yliopistokundis olikin opettaja. Höh. En mä mitään opeja ala vaklaamaan.

Täytyy vissiin todeta, että koulukundis-aikani on päättynyt.

JA PS. Saako tälläisestä kirjottaa ns. "äitiblogissa"? Onko pahexuttavaa? Suuttuuko Jennan äiti-85?


Selleri-killeri

Raskausmieliteko numero yksi (salmiakin lisäksi) tällä hetkellä on selleri. Oi mutsi mutsilla oli ihana salaattiohje, jossa oli selleriä, päärynää ja aurajuustoa, ja se on nyt kokeiltu ja hyväksi havaittu. Kertokaa muita ihania tapoja syödä selleriä?

Sama sellerinhinku oli molemmissa edellisissä raskauksissa, silloin tein muistaakseni selleripiirakkaa. Nyt haluaisin jotain kevyempiä ja kylmiä vinkkejä! Kertokaa, ruokahullut! Jakakaa tietonne! NYT!

Ps. Mulla oli eilen neuvola, ja vauva oli elossa! Sydän sykki 155 ja oli hevosenlaukka-tyyppinen. Onko se nyt sit kumman merkki? Mä veikkaan yhä poikaa.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Pinnallinen postaus, moi.

Juttelin aamulla ystäväni kanssa, joka saa myös ensi kesänä lapsen (itse asiassa meillä on viikko väliä lasketuissa ajoissa). Hepuloitiin hänen kanssaan jossain nettikaupassa halvalla olevia Bugaboita, ja samalla kun hän tilasi tuotteita, esitin ensi kesän keskusteluita puistossa, kun meillä on ihanat uudet vauvat ja täysin samat kamat!

Joku random-mutsi: "Ihanat vaunut teillä!"
Taikinanaama tai se mun ystävä: "Joo, Bugaboo Donkeyt/Cameleonit, eiks oo ihanat"
JRM: "Ihana toi kuppijuttu tossa"
T: "joo, se on Bugaboo cupholder, jossa on Keep Cup"
JRM: "mikä toi ihana pullo on?"
T: "Se on Lifefactory-tuttipullo, jossa kuljetamme mukanamme pumpattua maitoa, täysimetän lastani satavuotiaaksi. Samassa pullossa voi kuljettaa myös isompien lasten juomia. Tosi kätevää!"
Jrm: "Hauska toi kantoreppu"
T: "Joo, se on Manduca, todella ergonominen ja ei tapa vauvan lanteita, eiks ookki ihana!"
Jrm: "Ihanat vaatteet sillä sun vauvalla"
T: "Joo, nää on MiniRodinia, P.o.pia ja Bobo Chosesia, eiks oo ihania"
Jne.

Tää sotii nyt täysin mun uudistamaa diippiä imagoa vastaan, mutta mä en jaksa odottaa sitä vauvaa ja et mä saan pukea sitä kuin pientä nukkea, täysimettää sitä kuin heikkopää, kannella sitä ja tietty: PÄÄSEN KOKEILEMAAN BUGABOO DONKEYN VAUVAOSAA!!!

Jee jee, material 4-life!
(Ja tämä oli siis vitsi. Tavallaan ainakin.)

APÄ eli anonyymit paheksuja-äidit

Netissä törmää reaalielämää useammin mielenkiintoiseen ilmiöön: paheksuminen. Ihan kuin jotkut ihmiset oikein seikkailisivat internetin mielenkiintoisessa maailmassa löytääkseen jotain, jota paheksua: "Ai, teillä syödään purkkiruokia", "Onko teillä tosiaan muutakin kuin luomupuuvillaa lapsella päällä?!" "Et varmaan ole sovelias äiti, kun kommentoit muiden ihmisten ulkonäköä" tai "Ettekö imettäneet tosiaan pidempään kuin puoli vuotta?!" jne.

Tämä on varmasti naisten juttu, koska äitiyspalstat ja -blogit ovat täynnä paheksuvia kommentteja milloin mistäkin ihan irrelevantista ja typerästä asiasta, jonka on tarkoitus a) aiheuttaa turhaa mielipahaa ja b) pönkittää omaa egoa c) en tiedä, joku henkilökohtainen vika päässä. Harva kuitenkaan missään puiston hiekkalaatikolla vääntelisi naamaansa toisten edessä ja paheksuisi sitä, minkä väristä luomumaitoa perheessä juodaan.

Oma paheksumiseni on lasten lisäännyttyä lieventynyt todella paljon, ja nykyisin olen vain aidosti onnellinen jonkun lapsi-ihmisen puolesta, joka saa pidettyä lapsensa ja itsensä hengissä. Oma ylisuorittamiseni on vähentynyt ensimmäisen lapsen jälkeen dramaattisesti: ensin oli kestovaipat, luomuruoka itse soseutettuna, ei korviketta tai pulloa ja hillitön angsti kaiken maailman kasvatuksellisista ongelmista.

Toisella lapsella oli osittain kestoa ja osittain kertsiä, purkkiruokaa, välillä korviketta, maissinaksujakin se saa, ja välillä jopa pullaa! Huh! MÄ OLEN RENTO! Mikäli sama meno jatkuu, saa kolkki ekana kiinteänä ruokana varmaan jotain Lidlin pizzaa!

Siis onhan mullakin tottakai vaikka mitä, mitä paheksun, mutta en mä jaksa missään netissä tonkia ja ihmetellä ihmisten tekemiä valintoja. Voi tietenkin olla, että taas valahdettuani imetysaivoineni kotielämään, alan kyttäämään muiden tekemisiä, kirjaudun johonkin vau.fi- heinämammoihin ja kerron sillä kuuluisalla "kolmen äiti"-nimimerkillä, kuinka hommat tulee tehdä. Sitä odotellessa, peace!

Ja taas niille Jennan mutsi-85 ja luomuruoka 4-ever-nimimerkille, älä lue, jos ahdistaa!


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Pari huomiota valokuvista ja elämästä

Ollaan yritetty laittaa valokuvia tietokonekansioon, joka sitten voitaisiin kehittää ennen seuraavan vauvan syntymää, ja aloittaa taas uudelleen sama kuvien kerääminen ja tulostamatta jättäminen. Lennun syntymästä alkaen ei ole yhtään tulostettua kuvaa, ja uuden vauvan jälkeen tahti hiljenisi varmaan entisestään..

Mutta joka tapauksessa, huomioita kuvien siirrosta:
1) raskauden loppuvaiheessa naamani alkaa muistuttaa pitkulaa sämpylää ja huulet ja nenä turpoaa muodottomiksi
2) Miettisestä on laitoksella otetuissa kuvissa aina sellanen My little ponymainen hymy, ja pää kenossa.
3) meidän molemmat vauvat ovat vanhempiensa ulkonäöstä huolimatta näyttäneet syntyessään ihanilta ja näyttävät yhä
4) en ole varma alkoiko mua vähän jännittää synnytys, tai ainakin se, kuka hoitaa näitä vanhoja lapsia sen ajan, vai menenkö mä yksin sinne?
5) musta on tullut sellainen vauvahuokailija, eli ihminen joka katselee vauvalehdestä vauvan kuvia ja alkaa huokailemaan ja ähkimään että "ihanaa, kohta mä saan vauvan", "ah, voi sitä vauvan tuoksua" tai "voi, kohta pääsen taas imettämään". Upeeta.
6) Neuvoloita on kolmannessa raskaudessa ihan liian vähän: eka neuvola rv 7 tms., ultra rv11 ja seuraava muka rv21-22! Onneksi sain varattua tälle viikolle yhden ylimääräisen, eli pääsen tässä välissä kuuntelemaan vauvaa ja punnitsemaan itseni.
7) ankeeta, että en suostunut nuorena olemaan valokuvissa. Nyt olisi hauska katsoa niitä.

No, ei kai mulla sitten muuta.

Paitsi ps. Turkulaiset, mä olen kotona huhtikuusta alkaen. Aletaan jotain äitien keitto-/salaattirinkiä tai vauvakahvilaa jossain! Mä voin leipoa, jos joku katsoo lapsia!

JA pps. Mä haluaisin jonkun ihanan valokuvaajan ottavan kuvia mun lapsista. Jos luet tätä, lapsiystävällinen valokuvaaja, ota yhteyttä! ( Ei sellanen merimiespuvut, nalle ja korituoli-kuva)

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Tunnustus

Leopardikuningatar antoi minulle tunnustuksen blogissaan, ja homman nimi on jakaa kahdeksan totuutta itsestä ja jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille. Tämä tunnustus jo varmaan kaikille tietämilleni blogeille postausten perusteella jaettu, joten en taida laittaa tätä eteenpäin.. Mutta koska olen feidannut niin usean tunnustuksen ja haasteen tässä aiemmin, teen tämän heti!

1. Mäkin olen koukussa Girlssiin ja Ihoon, niinkuin monet muutkin blogimuijat. Olen kyllä tällä hetkellä koulussa ylipäätään telkkariin, kun makaan kaikki illat pahoinvoivana sohvalla. Kaikki käy, kunnes kiipeän yläkertaan nukkumaan, etten oksenna.

2. Rakastan koulunkäyntiä ja sitä, minkälaisia ajatuksia se mussa herättää

3. Rakastan äitiyttä, vaikka en rakasta kaikkia niitä tunteita joita se mussa herättää (niinkuin esim. riittämättömyys, heikkohermoisuus, tunnesuhtautuminen kiukutteluun jne.). Kuitenkin lapset ovat hienointa mitä olen saanut aikaan ja ensimmäinen asia, jota olen oikeasti rakastanut.

4. Halusin ala-asteella olla nimeltäni Sanna, koska inhosin omaa oikeata nimeäni. Ja pitkän tukan, niinku yhdellä Sannalla.

5. Olen oikeasti aika ujo, mutta silti änkeän joka paikkaan ja puhun aina. Jälkeenpäin häpen itseäni ja ylianalysoin kaiken sanomani ja olen varma että kaikki vihaa mua. Vauvakerhot olivat pahin paikka: menin sinne, "olin hauska"(=kiroilin, kerroin tyhmiä juttuja, paljastin yksityisaioitani tuntemattomille jne.), lähdin häpeillen morkkiksessa kotiin ja illan tuskailin sitä, että mitä kaikkea noloa tuli sanottua.

6. Inhoan välillä yhä Turkua ja kaipaan tosi paljon Alppilaa. Turussa ei edes ole niin paljon vikaa, mutta olen vaan sydämeltäni helsinkiläinen.

7. Olen megakyllästynyt retro-asioihin. Ja oikeestaan ylipäätään kaikkeen tavaraan.

8. Miettinen on ensimmäinen mies, kehen olen vapaaehtoisesti rakastunut. Muut ovat vaan väsyttäneet niin kauan etten ole kehdannut enää kieltäytyä.

Siinä ne! Aika vaihtelevia!

Tehkää tekin nää! Mä en nyt linkkaa tähän ketään, koska menen nukkumaan etten yrjöä! Moicculi!

Luokkamuija

Meillä oli tänään luennolla keskustelua yhteiskuntaluokista. Kirjoittelin äsken oppimispäiväkirjaan ajatuksiani luokka-asemastani, ja voisin tännekin jakaa traumojani jotta voitaisiin vaikka yhdessä eheyttää minut.

Mutta joka tapauksessa.. Ensimmäinen kokemukseni siitä, että ihmisillä saattaa olla jollain tavalla erilaiset lähtökohdat elämään, oli 19-vuotiaana tuoreena ylioppilaana, muutettuani ensimmäiseen omaan asuntooni Töölöön. Muuton jälkeen tutustuin helsinkiläisiin nuoriin, joilla oli ihania kulttuurikoteja, ihania huonekaluja, kiireettömiä aamupaloja hallista haettuine leipineen, hillittyjä, mutta kiinnostuneita vanhempia, hyvät käytöstavat ja rento asenne elämään. Kotibileissä ei vedetty tiedottoman tilan kännejä, vaan käärittiin matot rullalle ja tanssittiin, puhuttiin leikillään ranskaa ja oltiin jotenkin taiteellisia.

Tälläinen vantaalainen lähiö-paistinperunavegaani oli aivan ymmällään; mitä helvettiä tämä tälläinen on!? Eikö elämä olekaan epävarmaa ylisuorittamista ja epäonnistumisia pääsykokeissa?! Ihmisillä oli suuria suunnitelmia ja ne tuntuivat sujuvan kuin itsestään! Ihmiset olivat vapautuneita ja iloisia, eivätkä niin maailmatuskaisia ja epävarmoja kuin mihin olin tottunut omissa ympyröissäni.

Itsevarmuus ja sellainen tietty huolettomuus huokui uusista ystävistäni. Heillä oli tavoitteita, joihin he rennosti pyrkivät ja asenne, joka kieli siitä ettei epäonnistuminen olisi mahdollista. Tai jos epäonnistui, ei se mitään, voi keräillä vaikka elämänkokemuksia. Itse hädissäni suoritin milloin mitäkin vakavamielista elämänprojektia eläinten oikeuksista dokaamattomuuteen ja vuosittain kävin epäonnistumassa pääsykokeissa(huolimatta kahdesta maksullisesta valmennuskurssista ja yhdestä maksullisesta kansanopistosta).

No, miten tämä nyt liittyy siihen luokkaan? Siten, että ylemmistä luokka-asemista olevilla ihmisillä on parempi itsetunto, äidinmaidossa imettyjä sosiaalisia taitoja, vaihtehtoisia elämänvalintoja, eikä ylipäätään niin vakavaa otetta elämään. Alemmissa luokissa kasvaneet suorittavat elämäänsä hampaat irvessä, eivät uskalla luottaa itseensä, keskittyvät miettimään liikaa pärjäämistään ja pelkäävät epäonnistumista. Usko siihen, että elämä kantaa ja epävarmuuden sietäminen itsensä likoon laittaessa ovat ylellisyyttä, johon vain harvat pystyvät.

Musta tuntuu, että vasta näin vanhana alan olla sitä mieltä, etten ole enää se kusinen isätön köyhä reppana, joka pykii kaikilla elämän osa-alueilla, vaan että mulla on aktiivinen ote omaan elämääni. Eikä se vähiten johdu tuosta koulusta, jossa saan vatkata jotain omaa luokka-asemaani ihan luvan kanssa.


maanantai 4. helmikuuta 2013

Eroamisesta, parisuhteista ja lapsiperheistä

Kaikkialla kuulee jauhettavan siitä, kuinka "alle yksivuotiaiden (vai kolme?)  lasten vanhempien ei tulisi erota", ja kuinka yleisiä lapsiperheiden erot ovat. Mitään tilastoa en aiheesta jaksanut etsiä, mutta oman perheen ja lähipiirin empiriaa olisi taas vaikka kuinka esittää aiheesta. Kukaan tutuistani ei siis ole eronnut, mutta "järjenlähtö lähellä"- tilanteita on vaikka kuinka.

Kirjoitin tännekin joskus siitä, kuinka vaikeata oli ensimmäisen lapsen jälkeen tajuta ja tottua siihen, että lapsenhoitoa ei voi tehdä sillä tavalla sukupuolineutraalisti ja tasajakoisesti, kuten olin tottunut. Minä istuin peräpää homeessa sohvalla ja imetin loputtomasti, katselle kuinka maailma jatkoi kulkuaan ulkona ja sinne en enää päässyt paitsi vauva kantoliinassa tai vaunuissa. Kun menin suihkuun, vauva huusi avuttoman isän kanssa ja kohta jo oveen koputeltiinkin, että vauva kaipaa rintaa.

Samalla lähipiiri toitotti sitä, kuinka hienoa on että isä osallistuu ja miten kiitollinen saisin olla siitä, ettei mies ole väkivaltainen (koska monet miehethän ovat) ja minä mietin katkerana mielessäni sitä, ettei kukaan ihastele sitä, kuinka kypsästi itse suhtauduin itseni ja itsenäisyyteni menetykseen. Olin enää vain jonkun äiti, imettäjä, iso tissi ja lihava rätti, jolla ei ole ikinä omaa elämää ja jolle aina joku muu on etusijalla. Kaikki tekemiseni sai kuka vaan keskeyttää, jos tarve niin vaati.

Ensimmäinen kauppareissu yksin oli kuin maailmanvalloitus: muistan yhä kuinka ihanalta tuntui kävellä vienossa kevättuulessa ostamaan Alepasta jätski, ja syödä se yksin(ja sitten luikkia nopeasti takaisin imetyskuoppaani). Myöhemmin pääsin yksin jopa teatteriin, jonne kylläkin tulvi tekstareita kotirintamalta, mutta pääsin kuitenkin. Jumpassakin kävin. Pikku hiljaa reviirini suureni imetyskuopan ulkopuolelle, ja joskus huomasin jopa kaipaavani sitä, ettei valinnan mahdollisuuksia olisi niin paljoa, että saisi vaan istua sohvalla ja olla tekemättä mitään.

Toisen lapsen synnyttyä ei vapauden menettämiseen ollut enää yhtään vaikea sopeutua. Vauvan kanssa vietetty aika tuntui jopa "omalta ajalta", ja siltä että sai ihanan hengähdystauon, jos vaan sai maata rauhassa ja imettää vauvaa ilman että jotain muuta palvelee samalla. En edes halunnut ulos pitkään aikaan vaan halusin vaan olla ja tutustua ihanaa uuteen vauvaan. Olisin mielelläni istunut vaikka yhden päivän sohvalla ja syöttänyt tissi pitkällä vauvaa, samalla katsoen kaikki maailman huonot ohjelmat putkeen, mutta siihen ei ollut enää aikaa.

Nyt, tätä kolmatta odottaessa, jännityksellä odotan, millaiseen juoksuimetykseen tämä vauvaressukka joutuu tottumaan ja saako se ikinä rauhassa makoilla äitinsä kanssa. Samalla jännitän sitä, onko minulla enää ikinä mahdollista olla hetkeäkään yksin, pääsenkö enää ikinä luennolle, kuinka likaiset vaatteet silloin voi ihmisellä päällä olla ja koska menen suihkuun. Mutta samalla se tuntuu kivalta: tämä on nähty, kaikki loppuu aikanaan, kaikkea tulee ikävä ja hormonit onneksi huumaannuttaa ihailemaan vauvaa, vaikka öisin, jollei muulloin kerkeä.

Niin ja siis tämän jutun ideana oli siis se, että eroaminen ei aina välttämättä kannata, vaikka arki olisi ihan persettä, mies tai vaimo täysin uuden luonteen jostain kaapannut idiootti, kenelläkään ei hetkeäkään kivaa ja muutenkin aivoissa kihisee. Mä luotan että se menee ohi, ainakin meillä. Tilanne on ainakin helpottanut joka lapsen jälkeen, kun homma on tullut tutuksi ja tajuaa että kyllä se sieltä vielä joskus palaa ennalleen.

Vaikka ette uskoisi, olen kotioloissa huomattavasti vähemmän mukava tai hauska kuin täällä (hahhahah). Olen likaisissa verkkareissa ja tukka paskasena, valitan, huudan ihmisille ja eläimille, syön jatkuvasti jotain Dumle-donitseja ja valutan sen täytteet päälleni ja en ikinä sano mitään hauskaa. Miettinen taas venyttelee mykkänä likaisissa pitkissä kalsareissa, katsoo lätkää ja neuvoo kaikessa puuronkeitosta lastenvaatteisiin ja lisäksi on helvetin pihi. Siltikään en kuvittele, että joku muu olisi parempi. Sean Pennin naama alkaisi vituttaa yhtä lailla lapsiperheen arjessa, Superjanne ei kuitenkaan osaisi täyttää astianpesukonetta, Moneybrother ei sekään putsaisi koiran korvia ja mä olisin yhtä kauhea valittava synnytyssäkki, vaikka kuka siinä pyörisi.

Hetken ehkä jaksaisin skarpata, mutta sitten joku ilta hakisin kymmeneltä illalla Siwasta sipsipussin ja rouskuttaisin koko pussin yksin vihaisena ja tahraiset imetysrintsikat ja froteiset minisortsit päälläni valittaisin kuinka "Kukaan ei ikinä kehu mua" tai "Miksetsä ikinä juttele mulle", ja ripistelisin ne sipsit päälleni ja sohvalle. Siinä saattaisi muilta hymy hyytyä, mutta Miettinen vaan venyttelee ja katsoo lätkää. Seuraavana päivänä homeisen imetysrintsikan tissivaosta löytyy sipsinmurusia, ja me nauretaan yhdessä sille, kuinka ällöttävä mä olen.