torstai 28. maaliskuuta 2013

Äitiyspää, päivä 2

No sellasta täällä vielä mietin, että enää ei niin vituta ja hävetä, mutta mietinpähän huvikseni vaan, kun on aivoilla ihmistä siunattu...

1) Luin mahtavaa lähikoulun valintaa vastustavien äitien tutkimusta, joka on pääsykoevaatimuksena kaverin hakukohteessa (sivu 93 tossa linkissä). Pohdin tätä ilmiötä itse täällä blogissa joskus siinä yhdessä lapset ja kuluttaminen-kirjoituksessani, ja tämä tutkimus jotenkin lisäsi ällötystä itseäni kohtaan, koska haaveilen yhä siitä Steinerkoulustani.
2) Mua ahdistaa, että opiskelu muuttaa suhtautumista kaikkeen, eikä mikään ole enää vain jotain asiaa. Kaikessa on sata erilaista puolta, jotka tulisi ottaa huomioon: kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikkia pitää ajatella.. Apua. Miksei vaan voisi ajatella vaan itseään niinkuin ennenkin?
3) Pohdin täällä blogissa joskus omia luokkakokemuksiani, ja haluaisin lisäjalostaa joskus ajatuksiani täällä sellaisella terapiamielelellä. Musta tuntuu, että tämä oma itsekriittisyyteni ja itseinhoni luennolla puhumisen jälkeen heijastelee juuri tätä alemman luokan "paljastumisen pelkoa" ja sellaista mielipiteen heikkoutta. Mä en ole tottunut puhumaan mistään oikeasta, ja pelkään puhuvani "väärin" ja sanovani vääriä mielipiteitä. Muut ovat kuitenkin tottuneet puhumaan tohtorivanhempiensa kanssa vaikka mistä ajankohtaisuuksista, ja ovat varmoja itsestään, kun taas itse en osaa sanoa edes hei miettien samalla, että olisko pitänyt sanoa sittenkin moi.
4) Mä synnytän sen vauvani ihan just, ja mä en yhäkään jaksaisi edes ajatella puhuvani jonkun kanssa siitä vauvasta. Silti mä haluaisin niitä äitikavereita, mutta haluaisin puhua muusta kuin lapsista sellasessa sose-, haalari- ja kakkavaippamielessä. Voitaisiin puhua vaikka ruuasta, leipoa ja samalla pohtia tota lähikoulujuttua.
5) Ne mun ihanat synnytyslenkkarit tuli tänään kotiin! Ihanaa! Nyt voisi sanoa, että synnytyskassi on pakattu!
6) Mä sekoan taas tästä leipomisteemasta, kun on tälläinen teema! Pääsiäismenu-hakusanalla on ollut ahkerasti käyttöä tällä tietokoneella, ja nyt alkaa ruokalista ja leivonnat hahmottua..Pasha on jääkaapissa  ja tarvikkeet Brita-kakkuun odottaa vieressä. Pääruokana on paljon erilaisia keittoja ja saunan jälkeen pizzaa.
7) Mä jään muuten kotiäidiksi ensi viikosta alkaen ja Miettinen palaa töihin. Miettikää sitä! Aion ainakin kaatua portaissa villasukilla, juoda kahvia, vaihtaa sata vaippaa ja pestä pyykkiä. Ja olla sikana ulkona, kun tuolla on niin ihanan keväistä!

Jutut meni vähän niinku Jukka Pojalla, kylmästä lämpimään ja diipistä kaupalliseen, mutta toivottavasti tajuutte. Nyt menen nukkumaan! Moicculi!

Ps. Mulla on ihan sairaan iso maha. Laitan siitä taas joskus kuvan taas. Ja niistä lenkkareistakin! Ja niistä valkoisista vauvanvaatteista!

Ja pps. Onko ihan maailman hulluin idea lähteä risteilemään Bugaboo-kaveriporukalla molempien lasten kanssa jollain rv 30? Menisittekö itse?

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Subjektiivinen äitiyspää

Vittu.

Onko kellään muulla sellaista taipumusta, että innostuu hieman liikaa puhumaan(yleensä itsestään) ja luulee olevansa hauska, kiva ja älykäs. Sitten lähtee kotiin ja tajuaa kotimatkalla, että ei. Miksi taas puhuin, mistä mä puhuin, mä olen tyhmä ja olisi pitänyt olla hiljaa.

No, tämä on tätä mun elämää. Milloin missäkin puhun milloin mistäkin ja aina juoni on sama: ensin onnessani pyydän puheenvuoroja, puhun muiden päälle, kommentoin ja nauran. Äitielämässä jonkun vauvakerhon jälkeen teki mieli vaan vajota maan alle ja iskeä samuraimiekalla itseään keskelle naamaa, kun olin ängennyt jokaiseen keskusteluun mukaan ja äänekkäästi puhunut milloin mistäkin yksityisasiastani.

Koulussa tämä sama ilmenee siis tottakai siinä, että ilmoittaudun kaiken maailman lukupiireihin, jossa taas kuulen puhuvani täyttä häkää jostain ihan ihmeellisestä asiasta, yleistäen omat kokemukseni joksikin kaiken kattavaksi luokkakokemukseksi tai äitiyden mittariksi! Sitä paitsi, jos kaikki muut on jotain kaksikymppisiä, ne ehkä voi kokea hieman ahdistavana sen, että tälläinen ankea äitiyspää vie kaikki keskustelut äitiyteen!!!

Tänään tein (taas) henkisen nunnalupauksen kahlita kieleni lukupiiritunneilla, vaatia itseltäni vahvaa empiriaa oman kokemuksen sijaan ja yritän olla viemättä keskustelua joka helvetin tunnilla siihen, kuinka äitiys sitä ja tätä. Mä olen itseni vihaama ankea äitikorttimuija.


maanantai 25. maaliskuuta 2013

Iso asia joka liikkuu

Mä olen haastanut itseäni tässä muutamien viikkojen aikana. Olen ajanut autolla, joka on ollut yksi elämäni suurimmista peloista.

Ajoin ajokortin aikuisiällä, olikohan 31-vuotiaana, kun Miettisellä oli auto ja sillä piti päästä ajelemaan itsenäisesti. Keksin taas kaverin mukaan tähänkin hommaan ja menin ystäväni Marin kanssa autokouluun. Varasimme aina tunnit samaan aikaan ja ajoimme vuorotellen samalla autolla: toinen odotti takapenkillä kun toinen ajoi.

Aika pian sen jälkeen kun olin saanut kortin, tulin raskaaksi ja auto oli jotenkin epäkunnossa niin, että siitä jäi kaasu pohjaan ja se piti sellaista formulahuuto-ääntä. Aloin pelkäämään ajamista, ja muutenkin oli helpompaa vaan istua pelkääjän puolella ränkkäämässä kännykkää. Miettinen muutenkin vihasi olla kyydissä mun ajaessa ja pelkäsi täyskaskonsa ja rakkaan autonsa puolesta, joten autoili vähän niinku jäi. Sitten auto myytiin ja jäljelle jäi vain katkeruus siitä, että ikinä ajoin koko typerän ajokortin.

Viime kesänä saatiin uudelleen auto, ja siitä alkaen olen haaveillut itsenäisestä ja pelkovapaasta elämästä, eli autoilusta. Nyt ihan vasta kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni ja meni rattiin: ensin parkkipaikalla ja sitten ihan liikenteessä. Ei ollut kauheata, en ajanut kolaria, kukaan ei kuollut ja en saanut sydänkohtausta. Wau. Sen jälkeen olenkin ajellut useasti, jopa kerran Helsinkiinkin. Vielä en ole uskaltanut olla yksin, mutta kyllä senkin päivä tulee!

Haastan siis teidätkin tekemään jotain ihan kauheeta ja kertomaan mulle.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Heinämamma helisee: sukupuoliarvailuja(taas) ja synnytyslahjoja

Koska olen näin yleiskiinnostunut luokittelemaan kaikkea, niin laitan teille nyt uusimmat raskausoireet kehiin, niin voitte mahdollisesti arvailla olmi-kolkin sukupuolta. Oletan, että edes joku heinämamma osuu paikalle ja on kiinnostunut miettimään näitä raskausoireita ja niiden merkityksiä.

1) ei yhäkään sitä viivaa mahassa, viimeksi oli molemmissa
2) housunresori ei paina niinkuin viimeksi heti alkuraskaudessa, eli maha on jotenkin kai ylempänä
3) vauva oli ultrassa nuorempi kuin oletettiin, aiemmissa raskauksissa molemmat olleet n. viikon vanhempia kuin piti
4) reidet ja pohkeet on niin läskinä, ettei veri kulje ja vetää suonta jatkuvasti
5) tekee mieli suklaata jatkuvasti. Ja selleriä ja sitruunaa.
6) menen huomenna neuvolaan, ja kerron sitten uusimmat syke-uutiset. Nyt on ollut 155 ja 146 vai 142, mitä mä viimeksi kirjotin..?
7) Pahoinvointi kesti kauemmin, viikolle 17 tai 18 asti.

No joo. Tää on jotenkin ihan typerää arvailla, mutta musta on hauskaa arpoa tätä. En vieläkään kadu sitä, ettei oikeasti otettu selvää siitä sukupuolesta.

Ja muuten aii niin, tilasin itse itselleni ne synnytyslenkkarit, koska en luottanut Miettisen ostohalukkuuteen.

Keep calm and sosiologia

Torstaina ja perjantaina oli jotkut ihanat valtakunnalliset sosiologien kokoontumisajot täällä Turussa. Voitteko kuvitella, että tällänen raskaana oleva ikänainen(kin) oli ihan hiessä kaikesta siitä, kun näkee samoista asioista kiinnostuneita tyyppejä ja onnessaan tarkkailee niiden käytöstä! Ensin päivällä tiedostava nuoriso kyräilee tarkkaan valitut vaatteet päällä toisiaan ja illalla ne laitetaan humaltumaan keskenään ja keskustelemaan jostain rakenteellisesta eriarvoisuudesta! Siis ollapa nuori, ilman lapsia ja aviomiestä, niin mun yhdyntäprosentti olisi ollut sata! Koska tilanne on mikä on, tulin suoraan kotiin, enkä osallistunut mihinkään sauna-tai baari-iltoihin.

Hauskoja yliopisto-opiskelijoiden arkkityyppejä oli nähtävissä toisten koulujen tarjonnassa:
-linnunluinen veikeä nutturapoika, sellainen muka-metroseksuaali lirkuttelija. Sekoillut ekana vuonna kaikki halukkaat läpi, ja nyt sillä on sellainen semiläski tyttöbestis, jonka kanssa ne katselee tyttöjä (ja poikia)
-rastapäinen legalize it-jätkä, joka kiinnostui sosiologiasta siksi, että kannabis olisi pitänyt laillistaa jo sata vuotta sitten
-ihan liian diippi 22-vuotias kirjakielellä puhuva ja ärsyttävän selkeästi artikuloiva oikealle kallellaan oleva pitkätukkainen miesopiskelija, jolla on samettitakki tai -liivi
-runotyttö
-kreisi lävärimuija, jolla on Oikeutta eläimille-kassi ja raidalliset sukkikset
-raskaana oleva/läski aikuisopiskelija, joka nauttii havainnoidessaan tällaista ihmisjoukkoa

Sovittiin aikuisopiskelijakaverini kanssa, että sitten joskus kun en ole raskaana ja elämä antaa myöden, me ajetaan sen hiirensyömällä autolla motaria pitkin jonnekin Tampereelle sosiologipäiville ja osallistutaan kaikkeen mihin vaan pystyy. Mä olen silloin vanhentunut tyylikkäästi, laiha, pitkätukkainen ja tyylikäs aikuinen nainen ja mulla on vahvat mielipiteet ja jotkut kreisit rillit, lapikkaat ja värikkäät sukkikset.

Nuoriso kattoo mua kun itsevarmasti heitän tukkaa puolelta toiselle mun Simmel-paidassa, asetan silmälasit pöydälle ja sanon: "Luokkatutkijana ja kaksinkertaisena tohtorina olen itsekin huomannut...." ja se mun sosiologikaveri heiluttaa Weber-lippua kädessään, kun joku nöyrästi puhuttelee sitä rouva emeritusprofessorina. Sitten me mennään jonnekin ihanaan paikalliseen ylelliseen olutravintolaan tutkijakavereiden kanssa ja nauretaan sillä tavalla älykkäästi, mutta viiltävän kriittisen analyyttisesti jollekin sen hetkiselle lehdessä olleelle Matti Apus-tyyppiselle aivopierulle. Ai että.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Taikina diippeilee naiseuden ytimessä

Blogeissa, lehtijutuissa ja yleisesti keskusteluissa usein kuulee aikuisilta naisilta samanlaista tarinaa siitä, kuinka lapsena/nuorena joku sanoi jotakin, joka jää päähän ja alkaa määrittää omaa elämää.

Kyse voi olla ihan oudoistakin jutuista, mutta useimmiten jostain ulkonäköön liittyvästä ja aikuiset sitten purkavat traumojaan ties missä terapiassa ja oppivat "hyväksymään itsensä ja rakastamaan itseään". ällöttävän toistuva idea tarinoissa, joita kuulee naispuoleisten ihmisten kertovan itsestään on se, mitä on ajatellut muiden ajattelevan itsestään ja sisäistänyt minäkuvaansa rumuuden, lihavuuden tai vaikka sen, ettei osaa tanssia.

Naisen elämän voisi kiteyttää siihen että ensin on olevinaan ruma ja lihava, sitten tajuaa ettei silloin ollut ruma ja lihava, vaan nyt, kun päättää vihdoin olla välittämättä siitä miltä muiden mielestä näyttää, tajuaa olevansa oikeasti vanha, ruma ja lihava ja elämä on mennyt murehtiessa. 

Mutta se, mistä koko juttu tuli mieleeni oli juuri se, että kun en tiedä sitä valkopukuisen vauvani sukupuolta, niin ahdistaa jotenkin tämä naiseuden kauheus ja monimutkaisuus. Jos se vauva vahingossa  olisikin tyttö, haluaisin takoa sen päähän, että se on hieno ja upea ihminen, vaikka kuka sanoisi sille mitä. Se osaa hiihtää, laulaa, jumpata ja rakentaa vaikka talon, jos se haluaa, eikä kellään ole siihen mitään sanottavaa. 

Mutta kuinka peittää siltä koko naiskunnan ja varsinkin oma itseinho, ja saada omalla esimerkillä näytettyä ettei naiseus ole vaan kateutta, katkeruutta ja muiden miellyttämistä? Samalla kuitenkin haluaisin sille kaikkia sellaisia ihania tyttökokemuksia, joihin en itse ole koskaan osallistunut, kuten vaikka balettia, pianonsoittoa ja lettejä, sellaisia ihanan tavallisia keskiluokkaisia tyttöjuttuja. Sellaisia, joita siellä kusisessa keskiuusimaalaisessa pikkukylässä oli niillä kympin tytöillä, joiden vanhemmat veivät niitä harrastuksiin ja kuulustelivat iltaisin niiltä läksyjä. Niitä, jotka sitten arvostivat itseään ja pääsivät hyviin kouluihin ja joilla oli sellaiset urheilulliset pitkäperse-poikaystävät.

Kuitenkin, haluaisin sitten takoa sen päähän että kukaan ei silti voi sanoa sille mitään pahaa, vaikuttaa sen itsetuntoon tai pakottaa sitä valitsemaan toisin, vaikka se ei haluaisi mitään noista aiemmin mainitsemistani. Se saa itse päättää, mistä se pitää ja sen täytyy löytää rohkeus siihen, vaikka joku mulkku sitä kiusaisi tai sanoisi sitä rumaksi. Ensimmäinen poikaystävä haukkuisi sitä laudaksi/läskiksi/isotissiseksi, rinnakkaisluokkalainen sanoisi ettei se osaa luistella tai joku 20 senttiä lyhyempi poika räpsisi sen ensirintsikoita ruokalassa ja se loukkaantuisi niistä loppuelämäkseen, kunnes keski-iän kynnyksellä eheytyisi traumoistaan ja alkaisi elää.

Samaa tietysti toivon noille pojilleni, mutta epäilen, ettei pojilla ole samanlaista haukkumisen ja ulossulkemisen kulttuuria kuin tytöillä. Tytöt. Pahoja toisilleen. Ai ai. Tuhmia. Että terkkuja vaan sinne kylän aikuistuneille permanentti-pikkupilluille rivarin vaalealle nahkasohvalle :)!  

Äitikortti-arvonta!

Kaikki mun ja muiden Äitikortti-pähkäilyä seuranneet henkilöt: K. Ärjyperä arpoo Pärähdys-blogissaan yhden kappaleen kirjoja! Osallistukaa!

Mulla on tullut jo kyseisen kirjan kohdalla kommentointiähky, olen puhunut siitä sekä livenä, täällä blogissa että facebookissa ihan liikaakin, mutta voin suositella sitä kenelle tahansa, jota lisääntyminen kiinnostaa, koskettaa tai vaikka ei kosketakaan.

Voisin vielä lisätä, että julkisuudessa kirjasta esiin nostetut asiat on olleet kohtalaisen kummallisia, eivätkä kertoneet itse kirjan sisällöstä kuin yhden shokeeraavan kommentin verran. Mielestäni siinä ei parjattu imetystä, eikä siinä parjattu kestovaippojen käyttäjiä, vaan tehtiin kärkeviä huomioita niistä äideistä, jotka asettavat itsensä muiden yläpuolelle kulutusvalinnoillaan.

Joidenkin mielestä julkifeministinä Silfverberg ei saisi kritisoida kumpaakaan aihetta, ja kirja oli liian subjektiivinen äitiyskuvaus puettuna yhteiskunnalliseen verhoon, mutta luotan siihen, että osaatte tehdä omat päätelmänne, jos voitatte tuon kirjan.

Mutta oikeasti, kirja on hyvä ja kertoo mielestäni hyvää ajankuvaa vanhemmuudesta, sen tosikkomaisuudesta ja ylisuorittavasta keskiluokasta.

Bugaboon maassa kevättyyliä etsimässä

Oltiin perheen kanssa Tukholmassa viikonloppuna. Mukanamme oli raskaana oleva ystäväperhe, ja matka sujui oikein rattoisasti pallomeressä, kaupungilla, kaupoissa ja ravintoloissa lasten vuorotellen kilaroidessa ja vanhempien minihermoromahdusten ryydittämänä.

Lennu nukkui melkein koko Tukholmassaoloajan, mutta kostikin sitten rentoutensa seuraavana yönä heräten 3.30 jonkun maan aikaa ja valvoen siitä aamupalalle. Mutta se niistä lapsista ja muusta tylsästä, ja aiheeseen, eli Tukholmaan ja kevättyyliin!

Tukholmassa kaikilla oli tietysti Bugaboot (tai jotkut turhat ritsat), ihania vaatteita, rumankauniita fashion-isiä ja superihania, tyylikkäitä ja seesteisiä äitejä. Äitityyli oli siis joku upea semisti mukarento tukka, villapipo, poplaritakki tai pitkä maiharitakki ja jotkut kreisit lenkkarit (Nike tai New balance).

Yksi ihan vitun ärsyttävän laiha ja upea raskaanaoleva nainen ei osannut päättää kaksista lenkkareista kummat se halusi, niin sen ärsyttävä mies osti sille molemmat!!!!!! Jos joku pystyy olemaan niin laiha, pitkätukkainen ja tyylikäs RASKAANA, niin sen ei pitäisi saada kaksia ihania Nike-lenkkareita. Toivottavasti sen mies on edes sairaan tylsä ja tyhmä ja aina pois kotoa, että se kompensoi jotain sillä hellämielisellä ostelullaan.

Itselläni oli ylikasvanut hiirenharmaa etutukka pinnillä kiinni, perunasäkkimäinen vartalo ja jotenkin vaan niin kulahtanut äiti-olo, johon edes sadat lenkkarit eivät olisi auttaneet. Mutta olisin silti mielelläni ottanut ne toiset niistä kengistä, mitkä se hot-svedu-mamma sai.

Ne oli nämä. Miettinen, tässä hyvä synnytyslahjaidea niiden timanttien ja muiden typeryyksien sijaan!!!!!!

Niin joo, ja se mun synnytyksen jälkeinen kesätyyli on sitten jotkut ihanat lenkkarit (joko sotavärissä, pastelleissa tai sitten jotain kreisiä shokkiväriä), sileät sääret ja se bikinirajaus, laihuus, ja joku ihana maiharitakki.

Ja muuten hei ai niin, Bugaboo Donkey Monot muuttui kätevästi yllätys-Duoiksi, kun Lalbukka huusi ja vinkui ettei jaksa kävellä! Avattiin vaunut isommaksi, ja hän istui kuin "orrella", ilman istuinta ja oli tyytyväinen kuljetusmuotoonsa! Tavarakori nakattiin sinne alaosastoon!
Jumalalle kiitos näistä vaunuista!

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Vahvuusvanhemmuus

Me oltiin rakenneultrassa maanantaina. Lapsi oli "näkyviltä osiltaan" kunnossa, ja kaikki meni muutenkin hyvin. Olin ajatellut kokoajan, että kysytään lapsen sukupuoli ultraajalta, mutta jotenkin alettiinkin epäillä koko juttua siellä huoneessa..että onko se nyt pakko sitten tietää, ja samalla ultraajakin sanoi että "Älkää kysykö, pitäkää yllä jännitystä!" ja totesimme että näin tehdään. Jatkamme siis sukupuoliarvailuja sykkeiden ja muun sössön perusteella! Vähänkö me ollaan vahvoja!!!

Nyt me ei sitten tiedetä, kumpaa vauvaa odotamme, mutta se on tavallaan hauskaakin. Kolmas raskaus on jotenkin niin yllätyksetön ja vanha juttu eikä siihen kerkeä keskittymään, niin jännää tehdä joku toisella tavalla kuin aiemmissa raskauksissa! Sitä paitsi, ensimmäistä kertaa tulin edes ajatelleeksi, että ei olisi kiva tähän kolmanteen vauveliin suhtautua tässä kohtaa millään ennakkoasenteella "sukupuolensa edustajana", vaan ihan vaan vauvana! Olen näköjään Äitikorttini lukenut!

Muutenkin siellä ultrassa tuli taas sellainen kunnon vauvan ja synnytyksen himo, ja kauhea hinku nähdä se vauva! Miltä se mahtaa näyttää?! Mulla on tosi vahvat hajumuistot synnytyssairaalasta, ja olen luullut hinkuavani sitä synnytyksenjälkeistä suihkusaippuaa ja käsidesiä, mutta vahingossa selvitin yhden toisenkin synnytyshajun tällä viikolla! Ostin uuden dödön, joka sekin muistuttaa mua kokoajan sairaalasta ja ylläpitää synnytyshimoa, koska sitä samaa hajua mulla varmaan on ollut jommassa kummassa synnytyksessä!

Odotan niitä sairaalan synnytysleipiä, pehmeätä vuokaleipää juustolla ja paksusti voita, mukana lasillinen mehua ja joku kusinen jugurtti! Aaaah! Samalla voin katsoa ihanaa vauvaa ja huokailla, sekä läpikäydä Miettiselle synnytyksen kulkua ja miettiä kenen näköinen se on. Se seuraavan päivän suihkussa käyminen niiden ihanien sairaalan hajujen seassa on mahtavaa! Suihkun jälkeen pukee päälle uutta sairaalakaapua ja taittelee sitä jättisidettä sinne verkkokalsareihin ja liikuttuu suihkussa siitä, että on jo ikävä sitä vauvaa, vaikka sen juuri jätti huoneeseen. Maha on sellainen hyllyvä taikinapallo, jossa on ulkoneva napa, mutta sekin tuntuu ihanan laihalta monen kuukauden pallon jälkeen. Muut äidit hiippailemassa siellä sairaalan käytävillä ja kaikki haisee puhtaalle(ja maidolle ja verelle sun muulle istukalle :)) ja saa olla rauhassa pelkän vauvan kanssa ja opetella uutta arkea. Ah. Vauva.

Toivottavasti TYKSin synnytysosasto lunastaa odotukseni!

Ps. Se syke oli nyt 142, viime neuvolassa 155, mahassa ei yhäkään sitä viivaa, painoa tullut aivan liikaa, naama täynnä finnejä ja verenpurkaumia, en vihaa Miettistä ja kaikki ne S-llä alkavat asiat kiinnostaa paitsi siivous. Kumpaa veikkaatte?

Naisen unelmia

Edesmenneessä Regina-lehdessä oli sellanen lukijoiden oma eroottisten kirjoitelmien palsta, jonka nimi oli "Naisen unelmia". Muistan kuinka korvat punoittaen luin joskus teininä sitä palstaa ja hihiteltiin kavereiden kanssa niille jutuille.

Ajattelin kuitenkin jakaa teille paljon arkisempia naisen unelmia, nimittäin mä haluan/tarvin/vaadin yhtä kodin tarviketta.. Nimittäin Kitchen Aidin! Sain Helsingistä ystävän mukana taikinajuuren ja mahtavan leipäohjeen, ja sitä pitää vaivata käsin 20 minuuttia. Sama homma menisi koneella kymmenessä minuutissa ja voisin vaikka rentoutua samalla lukemalla niitä naisen unelmia tai suukotella kauniita lapsiani!

Leipäjuuri on muuten siitä vaativa kaveri, että sitä pitää hoitaa ja ruokkia kaksi kertaa viikossa, jotta se pysyy elossa. Leipähommat on ylipäätään mun uusi ihana keskiluokkainen harrastus, ja kerran viikossa juuriprojektini on siinä tilassa että saan itselleni neljä tuntia kestävät leipäsessiot, jotka päättyvät kahteen ihanaan lämpimään leipään. Lalbukka kylläkin tänään huusi täysi kaupassa paahtoleipäpakettia halaten:"Ei äidin leipomaa leipää, se on pahaa!!! Se ei maistu miltään! Ostetaan pehmeetä leipää!"
Että jos jollain lukijalla pyörii tollanen Kitchen aid kotona, voisin ottaa sellaisen. Tai jos joku maahantuoja lukee tän, otan tosi mielelläni sellasen vastaan blogiyhteistyön merkeissä! Voisin leipoa joka päivä kaikkea ihanaa ja mainostaa tuota maailman näteintä kodinkonetta!

torstai 7. maaliskuuta 2013

Ennakkomuistutus!

Ensi sunnuntaina klo 22.05 TV2:lla se taas alkaa!

Terottakaa pessaarinne, suihkuttakaa ehkäisyvaahtoa, uusikaa pillerireseptit, hakekaa valmiiksi katumuspillereitä ja ottakaa se äitiyspakkauksessa ollut naisten kortsu esiin! Ostakaa sipsejä, dippiä, suklaata, salmiakkia, vanukkaita ja kuorikaa valmiiksi hedelmälautanen! Päälle verkkarit, imetysrintsikat, froteesortsit tai Karvispaituli. lapset nukkumaan ja sohvalle röhnöttämään...

Nimittäin Girlssin uudet jaksot alkaa! Jeeeeee! 5 jaksoa peräkkäin!

Meillä Miettinen on ominut telkkarin juuri samaan aikaan katsoakseen sitä typerää zombi-ohjemaa, joten katson itse varmaan nuo vasta Yle Areenasta, mutta odotan kovasti, mitä ihanille newyorkilaisille ystävilleni kuuluu! Hannah for life!

Dialogi, hahmot, kaupunkikuvaus, ajankuvaus, kaikki ihan mahtavaa. Ja ne panokohtaukset! Huh! Mummoa oikein hirvittää, miten vapautunutta voi tv-seksi olla!


tiistai 5. maaliskuuta 2013

Kotihenkilön harha

Minä kun edustan tätä poissaolevaa työläis-/kouluvanhempaa meidän perheessä, ajattelin muistella sitä, kun itse olin kotona ja miettiä miltä Miettisestä tämä kotipesti tuntuu. Kohtahan meillä taas osat vaihtuu, joten voisin vaikka muistuttaa itseäni niistä jutuista, jotka itseäni ärsyttää työ-tai opiskeluvanhempana, tai joihin itse olen syyllistynyt kotona ollessani.

Saatte virtuaaliampua vapaasti mua naamaan, jos alan valittaa näistä asioista sitten kun olen kotona:

Harha 1) Työssäolo on vapaa-aikaa. Edes minusta, joka käy vapaasti koulussa ja jollakin tapaa nauttii joka hetkestä siellä, ei koulussakäynti ole "vapaa-aikaa" sen varsinaisessa merkityksessä. Se on vaativaa ajatustyötä, jossa on deadlinet, muita opiskelijoita, joiden mukaan aikataulutetaan, tietty määrä läsnäolopakkoa ja muuta, jota ei voi vapaasti järjestää perheen mukaan, vaikka se vapaata onkin.

Harha 2) Vaikka olenkin rentoutunut koko päivän, en aina jaksaisi nukuttaa lapsia tai herätä ensimmäisenä viikonloppuna.

Harha 3) Myös minulla saa olla muutama tv-ohjelma, jota voisin seurata/ joku harrastus, jossa käydä, vaikka se toinen vanhempi on ollut kotona koko päivän.

Harha 4) Joskus vaikka vain istuisin paikallani ja juttelisin aikuisten asioita ja viettäisin ihan oikeata vapaa-aikaa, ilman vaikka seuraavan viikon ruokalistan miettimistä tai muuta liian oleellista. Haluaisin myös, että minulle puhutaan ilman ivaa, halveksuntaa, syyllistämistä, raivoamista ja vertailua.

Harha 5) Kuulumiset kotirintamalta kiinnostaa. Itse kotiurani aikana harrastamani tekstiviestit, joissa kerron kuinka paskasta, kauheata, hirveätä kotona on ja kuinka vähintään voisin kuristaa koiran, eivät kuulu toisen ihmisen työpaikalle. Samaan kategoriaan kuuluu ne raivohullut puhelut joissa kysytään vihaisena hanskojen olinpaikkaa ja lyödään luuri korvaan, kun uloslähtö on niin hankalaa.

No siinä on näin alkajaisiksi. Tunnistaako kukaan itseään?

Aikuisopiskelijan väliaikatiedote

Mulle kuuluu opiskelurintamalta sairaan hyvää.

Tänään sain tehtyä tentin, jota olen pelännyt ja vihannut hyvissä ajoin etukäteen, ja luultavasti pääsen siitä läpi. Eilen sain kivalta opettajalta suoraa suullista palautetta siitä, että oppimispäiväkirjani oli ollut "erittäin hyvä ja sitä oli ollut ilo lukea". Palaute annettiin vielä niin, että muut kuulivat! Tänään myös huomasin opintorekisteristä saaneeni vitosen yhdestä vaikeana pitämästäni kirjatentistä! Tällaisia päiviä enemmän!

Jännä piirre ihmisessä muuten se, että siinä kun se opettaja kehui mua, menin ihan paniikkiin ja sössötin jotain "Ei kai, en voi uskoa, ai mä vai?" ja sekosin täysin sanoissani. Miksei voi vaan vastata, että "Ihanaa, kiitos" ja vaikka hymyillä? Hetki sen tilanteen jälkeen aloin myös epäillä, että a) olikohan se unta tai tapahtuiko sitä ollenkaan, b) tarkoittikohan se oikeasti mua, vai luulinko vaan ja sitten se ei voinut perääntyä tai c) Katsoikohan se, että olen niin lihava, että se halusi piristää mua?

Tällänen kiitoksen vastaanotto: hetken ilahtumista seuraa epäily ja itseinho! Missä ilo ja onni ja vapautunut nauttiminen? Mutta silti, onnittelen itseäni näistä huippusuorituksista ja taas jaksan mainostaa sitä, että kylläpä lämmittää tälläisen paskan sydäntä saada positiivista palautetta!

Koulu, I love you!

Suosituksia

Sain vihdoinkin aikaiseksi lisätä lukulistaani kommenttiboksini tai muuta kautta tulleita huppublogeja, jotka varmaan teille suurimmalle osalle ovat jo tuttuja.

Olen huomannut, että en muista missään nimessä muuten käydä lukemassa kenenkään juttuja, ellen saa niitä tänne omaan blogiini muistuttamaan olemassaolostaan. Silloinkin moni hyvä postaus jää lukematta ellen kyttää tätä kautta joka päivä uusia kirjoituksia.

Ajattelinkin nyt ilman mitään haasteita tai muitakaan vastavuoroisia koukkuja jakaa teille hyviä blogeja, joihin olen vast'ikään tai aikoja sitten tutustunut, jotta voitte itsekin alkaa seuraamaan näitä huippujuttuja, ellette jo ole seuraajina! Muistakaa painaa sitä "ala lukijaksi"-näppylää, jotta blogityypille tulee hyvä mieli. Mulla ainakin lähtee taju(ilosta) joka kerta, kun huomaan lukijoita tulleen lisää!

1) Lupiini: ihan mahtava, uusi suosikkini. Äitijuttua yhteiskunnallisella tipillä, huippu!
2) Periaatteen nainen: vanha tuttu, mutta en ole muistanut/osannut laittaa lukulistaan, joten aina kun olen muistanut, olen käynyt lukemassa ja ihastellut PeNan tyyliä! Kanssaopiskelija, äiti, osa-aikatyöläinen, idolini Pertsku!
3) Leopardikuningatar: työelämään palannut lepardi, aikuinen nainen, toimistotyöntekijä, superäiti ja vantaalainen; hieno bloggaaja!
4) Bleue ja sininen keskitie-blogi. Tämä uusi tuttavuus saa toivomaan että vapaata nettiaikaa olisi enemmän ja kerkeäisi oikeasti keskittyä joskus vain lukemaan ja haaveilemaan!
5) Juno ja Vaippakäyrillä-blogi, vaikuttaa oikein lupaavalta ja kriittiseltä äitiblogilta.

Ja sitten klassikko-osasto:
1) Wandis, kaikkien äitiblogien kovin pukama-konkari, kiroileva kolmen lapsen äiti, supermutsi ja hädehaastaja! Se aito ja alkuperäinen!
2) Suvi Trokee-Daktyyli ja tingelitangelia ja tilpehööriä-blogi. Asiaa kauneudenhoidosta, rasvoista ja lapsista, äideistä, opiskelusta ja kaikesta maan ja taivaan välillä. Oikein hieno kirjottaja!
3) Mutsi ja oi mutsi mutsi, ahkerin tekstintuottaja kaikista, hyvä ja kriittinen tyyli, ihanan aito, Cheekin tuleva tyttöystävä ja muutenkin kova mimmi.
4) Liina ja pudonneita omenoita. Tämä kuuluu tähän klassikkosarjaan kuin nyrkki silmään: kirjoja, ostovihaa, lapsia ja painavaa asiaa! Meinasi unohtua listasta!

Tässä oli tämän inhorealismi-osasto ja pukamamutsit, sitten lista söpöt ja nuoret (eikä niin vihaiset) äitibloggaajat, joita seuraan:

1) Minttu ja Mami go go: Alppilan oma nappisilmä! Ihanat lapset, ihanat meikit ja BUGABOOT (Sekä Donkeyt että Cameleonit, monilla päällisillä! My hero!)! Tarviiko sanoa enempää!
2) Essi ja Peace, love ja poopdiapers-blogi. Essillä on ihania valokuvia, paljon instagram-matskua, suloiset lapset ja oikeastaan häntä voi syyttää siitä että meille tulee kolmas vauva! Seurasin Essin raskauden etenemistä kateellisena, ja toivoin, että voikun meillekin tulisi vielä vauva..Ja kas! Kuinka kävikään!
3) Miiu ja Hard knock life, Malmin oma tyttö. Lapsia, mies ja koti, kivoja kuvia ja Bugaboo- ja Mini Rodini-hehkutusta, mitäs sitä muuta äitiblogiin tarvitaankaan.
4)  Piia ja Häivähdyksiä; musamuija Vallilasta! Lapsia, musiikkia, ruokaa, Popsun kuteita ja paljon muuta!

Tässä siis teille blogivinkkini! Toivottavasti muistin kaikki lempparini! Lukekaa!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Pesis

eli pesänrakennusvietti. Onkohan tää sitä?

Leivoin kuorrutettuja sitruunamuffinsseja, ompelin, viikkasin ne olmi-kolkin valkoiset pienet vaatteet pieneen pinkkiin laatikkoon, viikkasin kaikki omat pyykit ja siivosin vaatekaapin, vein koiraa ulos, luin tenttiin ja saunoin. Välillä juttelin Annan kanssa puhelimessa, ulkoilin lasten kanssa, tein päivällä makaronilaatikkoa ja illalla pizzaa. Olisin halunnut nukkua, mutten kerinnyt ja nyt makaan sohvalla homeessa, eikä nukuta yhtään.

Mietin päivällä, että mistä tietää sen, ettei enää halua enempää lapsia? Vauvan pienet potkut ovat alkaneet tuntua silloin jos niihin kerkeää keskittyä, ja aina kun tunnen jotain liikettä, mietin että onko tämä nyt oikeasti viimeinen kerta kun saan tuntea vauvan potkuja ja synnyttää! Samalla mietin, ettei meillä ole koskaan sellaista asuntoa, johon kaikki lapset mahtuisivat ja kuinka niitä jaksaisi enempää muutenkaan. Siltikin ajatus sadasta lapsesta tuntuu jotenkin ihanalta(musta, ei Miettisestä!).

Mutta siis niin, siitä pesiksestä.. Ehkä mulla oli tänään joku minikohtaus! Kyllä se tästä! Kohta mä kusen hunajaa, kun näen Mini Rodinin kevätmalliston vauvaosion ja vauhkoonnun Popin vauvapeitteestä tai alan harrastaa kestovaippoja ja kantoliinoja!

Jos mulla olisi aikaa helliä mielikuvavauvaani, niin varmaan kohta hinkkaisin saunaa puhtaaksi sen ekaa saunareissua varten ja itkisin liikuttuneena miettiessäni kuinka se heittää pienellä kädellä löylyä.. Mutta nyt näitä minikohtauksia, hyviä nääkin on!

Up in the ass of Turku

...Onkohan mulla ollut jo tällänen otsikko? No mutta menköön!

Me ollaan kohta asuttu täällä Turku-anaalissa jo vuosi. Tai no, ei ihan, mutta kuitenkin. Voisinkin näin melkein vuosijuhlan kunniaksi kertoilla siitä, miltä Turku tänään vaikuttaa.

Aloitan siitä, mikä täällä hämmentää:

Asia 1: kävelytiet. Siis voisiko joku kertoa, että miten täällä kävellään!? Missä menee pöyrätie ja miksi mä aina olen väärällä puolella? Miksei kävelijät ja pyöräilijät ole omalla puolellaan vaan liikenne on ilmeisesti jaettu menosuuntien mukaan? Käsittämätöntä.

Asia 2: Toriparkki. Voiko olla köyhempää ideaa hei. Pliis. Tori, joka on ihan keskellä kaupunkia ja johon pääsee ihan millä välineellä hyvänsä tai helvetti kävellen, niin kuka aivoinvalidi haluaa rakentaa lisää parkkipaikkoja yksityisautoille? Koko kylässä on ehkä kaksi ihmistä, niin miksi niiden molempien pitäisi saada ajaa omalla autolla siihen torille?

Olin ajatellut, että tämä asia on varmasti joku turkujuttu, mutta Hesarissa juuri kerrottiin, että jotkut valopäät suunnittelee vastaavaa Helsinkiinkin! Samoiten lahtelainen koulukaverini kertoi, että Lahdessakin ollaan puhuttu toriparkista. Eli näköjään siellä missä on tori, pitää olla joku idea louhia maata sen alta ja tarjota jokaiselle mahdollisuus ajaa autolla suoraan suunnilleen torikojuun sisään.

Asia 3: Tutustuminen. Olen yhäkin tutustunut koulujengin lisäksi vain muutamaan ihmiseen, ja nekin samalla kertaa. En kyllä ole paljonkaan hengannut missään, joten ei kai se ole ihmekään. Ja näiden lisäksi tunnen yhäkin vain puiston mummoja ja naapurini. Mutta tavallaan on ihanaakin, etten tunne ketään ja kukaan ei tunne mua.

Missään muualla en olisi pystynyt keskittymään opiskeluun ja perheeseen samalla tapaa kuin täällä. Helsingissä aina kaikki suunnitelmat menivät uusiksi sen mukaan, mitä muut Alppilan äidit tekevät, ja sykin pitkin kyliä lasten kanssa, milloin missäkin ostareilla/ystävämyynneissä/puistoissa/kylässä. Täällä ei ole sitä ongelmaa ole, kun ostari on suhteellisen köyhä ja muualle pitää aina mennä autolla ja en tunne ketään.

Asia 4: Muoti. No en ala tätä nyt sen kummemmin revittelemään, mutta turkulaiset näyttävät ihan erilaiselta kuin helsinkiläiset, niin hyvässä kuin pahassa. En olisi koskaan voinut uskoa kaipaavani sitä ylimuodikasta Helsinkijengiä, joka ennen ärsytti mua suunnattomasti, mutta haluaisin nähdä sellasia hel looks-tyyppejä katukuvassa. Vaikka vaan ärsyyntyäkseni niistä.

Kivoja asioita:

Asia 1: Tori. Torilla on ihanan halpaa ja nättiä. Hedelmät ja vihannekset kannattaa hakea sieltä, ja sinne on sopiva käevlymatka lasten kanssa.

Asia 2: Koulunkäynti. Tästä olen puhunut jo sata kertaa, en jaksa enää jankata samasta.

Asia 3: Kirjakahvila. Ihan mahtava kahvila! Halpa, hyvä ja ihanalla paikalla!

Asia 4: Liikunnan ihmemaa. Joka sunnuntai pitkin Turkua on koulun jumppasaleissa järjestetty lapsille ohjelmaa, ilmaista riehumista jumppapatjoilla ja pomppulinnassa. Hienoa!

Mutta silti. Mulla silti on tosi kova ikävä Helsinkiin ja nimenomaan Alppilaan. Kavereita, lapsijuttuja, kahvinhajua, puistoja, Kallio-liikettä, muodikkaita vanhempia ja ylipuettuja lapsia ja kaikkea sitä ihanaa ja turhanpäiväistä. Helsinkiläiset ovat niin ihanan kyynisiä ja vittumaisia, mutta silti lämminhenkisiä ja hauskoja, ja sellainenhan mä itsekin olen.

Osaan helsinkiä, mutta en osaa turkua. Ymmärrän Vaasankadun kävelykatuidean ja innostun siitä, mutta turkulaiset kaupunkisuunnitteluideat tuntuvat liian kaukaisilta ja jotenkin kaukaa haetulta nyhräämiseltä. Joka tapauksessa kaikki turkulaiset hengaavat vain sukulaistensa kanssa, pukeutuvat Ikeareissuille ja ajavat autolla joka puolelle, eikä näitä kiinnosta muu kuin joku kehyskunnan kaupunkisuunnittelu ja omakotitaloasuminen.

Olen jopa alkanut kaivata kerrostaloasumista ja ihan tavallista kolmiota keskustasta. Tämä unelmieni asumismuoto onkin aika raskas lapsiperheelle: olen itse kaatunut useamman kerran näissä rapuissa, lapset tipahdelleet niissä ja jopa super-urheilullinen Miettinen kompuroi niissä. Tämä kerroksissa ravaaminen ja tarpeiden ennakointi alkaa vituttaa,  eikä ainoastaan sen takia, ettei keskikerroksessa ole vessaa!

Mutta kaikesta huolimatta: täällä me ollaan ja pysytään, ainakin kaksi vuotta vielä! Koko ajan vihaan tätä kuitenkin vähemmän, sehän on jo hienoa se! Ja ilman tätä kusista kaupunkia en olisi tajunnut itsestäni todella monia juttuja, en päässyt opiskelemaan maailman hienointa asiaa, joutunut itsenäistymään ystävistäni ja sukulaisistani,  saanut asua puutalossa(ja alkaa inhoamaan sitä), tutustunut Turkuun ja turkulaisiin ja saanut kesällä omaa turkulaista, kokovalkoisiin puettua vauvaa.

Mutta niin kuin ystäväni Petri kerran totesi: "Voit ottaa tytön pois Helsingistä, mutta et Helsinkiä tytöstä". Näin on.