maanantai 29. huhtikuuta 2013

Myöhäiset viikonlopputerveiset!

Kuten jo edellisessä postauksessa kirjoitin, olimme viikonloppuna Helsingissä. Alun alkaen piti mun lähteä yksin sinne, mutta kun tarkemmin aloin miettiä aikomiani tekemisiä, Lapsi-messuja ja lastenvaatekutsuja, totesin, että ihan sama mennä yhdessä koko jengi. Sen verran seksikästä ja itsenäistä toimintaa oli tiedossa:)!

Lapsi-messut oli taattua, jokavuotista shaibaa: sairaasti jengiä, sydänpyllyjä, Kimperi-pipoja ja raivokasta synnytysvalmennusta, ja paljon muuta. Mukaan jäi ilmainen Piltti-purtilo, imainen Hipp-purtilo, Tatu ja Patu-kirja ja paljon analysoitavaa materiaalia.

Miiun järjestämillä Vaatekutsuilla oli kivaa, mukavia ihmisiä, hauskoja juttuja ja mikä parasta, RUOKAA. Ylipäätään ihmisten näkeminen oli reissussa parasta. Oli  ihanaa jutella kaikkien ihanien ihmisten kanssa, seistä vaan pikkupuistossa moikkailemassa ja vaihtamassa kuulumisia, Lintsillä, Weeruskassa ja juttelemassa kaikille vahingossa nähdyille tutuille ja olla vaan taas Alppilaa. Ihan mahtavaa.

Muistakaa kaikki Helsingissä asuvat nauttia ihanasta Helsingistänne!


"Miälenvikast Wappunedeerust"

niinkuin eräs kanssa-Turkulainen asian ilmaisis. Mutta meillä ihan oikeasti laskeudutaan vappuun ja vappuvalmisteluihin railakkaan Helsinki-viikonlopun jälkeen.
Olen täälläkin sata kertaa mainostanut rakkautta vappuun, mutta saanen taas mainita, että vappu on ehdottomasti lempijuhlani (kakkosena joulu).

Meille tulee huomenna viereita, ja tässä juhlamenu:
-Perunasalaatti (tehty)
-Vihreä salaatti
-Juustopiirakka (tehty)
-Soijarouhelihiksiä plus kaikki mausteet
-Munkkeja
-Sitruuna-marenkipiiras
-Simaa (tehty)
-Jossain kohtaa grillataan nakkeja

Itse meinaan juoda alkoholitonta kuohuviiniä ja laulaa kommarilauluja. Lapsille hankitaan vappupallot ja serpentiiniä. Olisipa hyvä ilma, että voitaisiin hengata ulkona! Mä rakastan tätä teemaleipomista ja -ruuanlaittoa! Ja kaikkia ihania "Valmiina vappuun"-juhlanumeroita lehdissä, joista voi nappailla tuunattuja munkkireseptejä!

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Vanhemmuuden virheitä

(VAROITUS! sisältää subjektiivista itsereflektiota!)

Koska olen laskeutunut tähän äitiyteen jo niin täysillä, ajattelin tehdä yhden äitiyden perisynneistä ja syyllistyä itsesyytökseen ja muistella kaikkea, jota olisin halunnut voida tehdä toisin. Tai ainakin vähän eri tavalla. Saattaapi olla jopa, että laitan ihan numeroilla listaksi asti kaiken itseinhoni. Katsotaan.

1) Ekan lapsen kohdalla hillitön syyllisyys kaikesta alkaen imetyksestä päättyen maailmanrauhaan. Syyllisyys siitä, että käytimme kertakäyttövaippoja yöllä, omasta halustani olla hetki yksin, koiran vihaamisesta, suihkussa käymisestä, ihan mistä vaan. Kokoajan oli kauhea paine siitä, ettei vaan tee mitään väärin tai huonosti tai ainakaan ajattele itseään.

2) Ekan lapsen kohdalla anopin hillitön miettiminen. Ehkä kyseessä oli joku hormonijuttu, mutta oikeasti vietin ihan hirveästi aikaa miettien, että mitä se tarkoitti milläkin pienellä lauseella tai miksi se sanoi niin tai näin. Ja lisäksi se, että miksei Miettinen puolustanut "meidän perheen tekemiä valintoja". Yöt läpeensä mietin näitä juttujani, ja välillä jopa herätin Miettisen vastaamaan "tekosistaan" ja tekemättä jättämisistään. Ei ehkä olisi kannattanut, tai olisi ehkä ollut viisaampaa miettiä, että meillä on omat juttumme, ja anoppi ei niihin liity. Ja jos se sanoo jotain tyhmää, niin ihan sama.

3) Tokan syntyessä kauhea syyllisyys siitä, että ekalle syntyy kilpailija ja sitä ei huomata. Muistan kuinka paniikissa yritin luoda olosuhteet, joissa vauvan olemassaoloa ei olisi suunnilleen huomannutkaan ja aina imettäessä vauvaa otin lapsi numero ykkösen siihen viereen lukemaan tai leikkimään.

4) Toisen synnytyksen jälkeen heti kotiin ryntääminen. Kotona siis vaan itkin väsyneenä kun oli niin huono omatunto siitä, etten jaksa mitään. Itku alkoi jo taksissa kotiin, kun taksikuski oli juuri polttanut tupakan, eikä auttanut mua laittamaan turvaistuinta siihen röökinhajuiseen paska-autoonsa. Todella järkevää.

5) Ylipäätään se, ettei ennen Turkuun muuttoa oltu osattu hyödyntää lähipiiriä lastenhoidossa. Nyt olisi ja on ihanaa, kun välillä saa olla ilman lapsia. Sama juttu siinä, että emme osaa liikkua perheenä erikseen, vaan koko nelikko on aina samaan aikaan molottamassa jossain lähikaupassa.

6) Hillitön sykkiminen Helsingissä asuessa. Miksi ihmeessä me ei vietetty aikaa ihan itseksemme, ja tehty omaan tahtiimme jotakin, vaan olin aina aamulla kello yhdeksän hikisenä kaksikkoni kanssa ulkona odottamassa että loppumaailma herää?

7) Nyt olen huomannut itsessäni ällöttävän piirteen, josta aion pyrkiä eroon ennen uuden vauvan tuloa: nimittäin olen ällöttävä itseni leikkiin tunkija ja kommentoija. Jos lapsi/lapset leikkivät jotain ihan rauhassa, tungen sinne sekaan hokemaan jotain "ONKO HIENO AUTO!", "MIKÄ SE ON?", "ONKO KIVAA LEIKKIÄ?", eli aiheutan itse tilanteen, jossa lapsi ei leiki itsenäisesti ja itse saisin olla rauhassa.

No niin, eli tuossa oli noin niinkuin alkajaisiksi. Teen siis pyhiä lupauksia, ja lupaan jäädä sinne lapsivuodeosastolle pidemmäksi aikaa nyt tämän kolkin kanssa, lupaan keskittyä omaan elämääni ja olemaan kommentoimatta lasten leikkiä kokoajan, lupaan keskittyä ylipäätään olennaiseen ja sykkiä vähemmän muiden toiveiden mukaan. Lupaan olla passaamatta muita kuin oman perheeni jäseniä ja lupaan olla armollinen itselleni äitinä ja ihmisenä. Lupaan myös nopeasti ottaa itselleni omaa aikaa, jumpata, lenkkeillä ja lukea.

Mitä muuta mun pitää muistaa? Vinkkejä?

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Pahoitteluni etukäteen

Alkaa jo valmiiksi muuten ahdistaa se, kuinka suppeiksi omat ajatukset käyvät täällä "äitiyden mustassa aukossa" niinkuin ystäväni Anu asian ilmaisisi.. Että varoitan teitä lukijani, että juttujen taso saattaa laskea sellaiseksi "tänään niistin, join kahvia ja kävin KappAhlissa kokeilemassa XL-kokoisia housuja".

Koulua on enää ihan nimeksi, kolme tenttiä ja luento maanantaisin. Näillä mennään, kunnes vauvaraasu syntyy. Yritän ylläpitää vihaa elämää ja sen ilmiöitä kohtaan edes Hesarin välityksellä, jos en itse koe tai näe mitään, joka saisi edes pientä vitutuksen aihiota aikaiseksi.

Ai niin, teemaan liittyen, uusia raskausoireita:
-Tukka ei rasvoitu lainkaan! Hiuksia ei tarvitsisi pestä ikinä, mutta olen päättänyt, että kerran viikossa on pakko!
-Väsyttää aivan helvetisti kokoajan
-Väsymyksestä huolimatta voisin juosta vaikka lenkin, tai ainakin kävellä sata kilometriä
-Normaalit vaatteet menevät päälle, maha on jotenkin korkealla
-Kävellessä ei supista/ahista/tunnu, että haaroissa roikuu vauva, niinkuin aiemmissa raskauksissa
-Ei turvota(ainakaan paljoa)



Paskaduunia, mutta jonkun se on tehtävä

Nimittäin tämä kotiäitinä oleminen.. Viime päivinä olen saanut nauttia auringosta, leivonnaisista, kahviseurasta, pikaisesta grillauksesta lasten leikkimisestä ja ulkona lukemisesta.
Tänä aamuna sain jopa herätä niinkuin suurin osa ihmisistä: ilman paniikkikohtausta siitä, että joku muu herää ja tippuu portaista alas tai läpsäsee naamaan ja käkättää päälle. Nimittäin jostain kumman syystä heräsin itse ennen lapsia, ja sain torkahdella siinä sängyssä hetkisen ennenkuin kumpikaan lapsista nousi ylös! Mahtavaa!

Ohessa kivan kesäinen kuva siitä, miten kuosit iloittelevat isolla pinnalla, kun rv27 ottaa aurinkoa! Henkisesti olen jo nimittäin aloittanut äitiyslomani ja päättänyt, etten yritä saada mitään järkevää enää päälleni, vaan keskityn siihen, mikä mahtuu.. Ei siihen, mikä näyttää hyvältä!

Einesmutsi testaa

Kuten aiemmin jo mainostin, olen myynyt sieluni ja lupauduin mainostamaan Hälsans kök-tuotteita, ja kertomaan teille miltä ilmainen ruoka maistuu.

Ohessa muutamia tunnelmia tekemistämme ihanista ruuista:

Perjantaina saunan jälkeen meillä oli tarjolla pakastealtaan falafel-pullia, hummusta ja pitaleipiä. Falafelit olivat sopivan miedosti maustettuja myös lapsille, ja molemmat vetivätkin useamman pullan mieheen. Myös aikuisille maistui samat tuotteet, mutta lisäsimme lorauksen chiliä sekaan.
Eilen teimme vieraille kasvispullia tomaattikastikkeessa, ja Lallin synttäreillä toissaviikonloppuna tarjosimme samoista pyöryköistä tehtyjä vartaita lapsille. Vartaissa oli lisäksi vihanneksia, hedelmiä ja juustoa, ja ne olivat suuri hitti!
Tänään tein huomiselle valmiiksi makaronilaatikkoa käyttäen valmista kasvismureketta yleensä käyttämäni soijarouheen sijaan. Iltapalaksi laitoin aikuisille kasvispihveistä hampurilaiset, joissa oli välissä pinaattia, avokadoa, majoneesia, sipulia, ananasta ja kipparijuustosiivu. Ai saastamoinen, että oli hyvää!






Yritys itse mainostaa itseään näin:
"Hyvää ja vihreää koko perheelle
Hälsans Kök on valmistanut herkullista kasvisruokaa jo yli 25 vuotta. Koko tämän ajan toimintaa on ohjannut intohimo ruokaa kohtaan ja tavoite tarjota kuluttajille uusia ja hyviä lihattomia vaihtoehtoja. Olemme ylpeitä käyttämistämme puhtaista raaka-aineista, tuotteidemme korkeasta laadusta sekä tietysti näiden kahden tuloksesta – Herkullisesta mausta.

Ainutlaatuinen tuotevalikoima
Kehitysryhmämme tekee kovasti töitä pystyäkseen vastaamaan hyvänmakuisten lihankorvikkeiden kasvavaan kysyntään. Hälsans Kökille on tärkeää ruuan korkea laatu sekä monityydyttymättömien, kasvirasvoista saatavien öljyjen sekä täysipainoisten proteiinien käyttö. Tuotteemme on valmistettu ainutlaatuisella, patentoidulla vehnä- ja soijaproteiinin yhdistelmällä. Lisäksi Hälsans Kök -sarjaan kuuluu vihannespohjaisia, tuoreilla yrteillä maustettuja tuotteita. Osa näistä tuotteista sisältää juustoa ja kaikki ovat 100 % kasvista.
Kaikki tuotteemme ovat helppoja valmistaa ja tarjota sillä ne ovat esikypsennettyjä. Tuotteet vaativat vain nopean lämmityksen uunissa tai paistinpannulla.
Hälsans Kökin emoyhtiö Tivall on yksi maailman johtavista kasvisruokayrityksistä laajalla tuotevalikoimallaan, jota on saatavilla kaikkialla Euroopassa, USA:ssa, Australiassa sekä Keski-idässä. "

Ehkä normaalioloissa emme ihan näin paljon söisi tällaisia valmistuotteita, mutta yleensä syömme jotain  näistä tuotteista noin kerran viikossa, esim. saunan jälkeen. Oma suosikkini on nuo kasvispyörykät, Miettinen rakastaa hampurilaisia ja lasten herkkua on kumpi hyvänsä noista edellä mainituista. 

Mielestäni on hyvä juttu, että tällaisia helppoja ja valmiita kasvisruokia on olemassa, sillä ei edes kaltaiseni supermutsi jaksa ihan aina kokata kaikkea alusta alkaen, vaan joskus on kiva ottaa vähän rennommin ja tehdä jotain puolivalmista perheelle. 
Sama juttu silloin, jos menee jonnekin kyläpaikkaan, jossa isäntäväellä ei ole hajuakaan kasvisruuasta. Voi vaan vinkata heille pakastealtaan antimista, ja johan löytyy tarjottavaa!

Ps. Kuvien laatu on tuota takuuvarmaa taikinanaamaa, eli sairaan huono. Mutta koittaakaa kestää! Onneksi en enää laita näitä kuvia tänne!
Pps. Jos joku resepti kiinnostaa enemmän, kysy!

torstai 18. huhtikuuta 2013

Bugaboo-kiimailua

Minttu kirjoitteli blogissaan omista "bugiksistaan", ja olen itse kiimaillut facebookissa uusia upeita kevätkankaita omiin ihaniin Bugaboo Donkeyhini, tai edes uutta päällystettä syötyyn kantokahvaan.. Ja seisomalautaa. Ja turvaistuimen adapteria.

Meillä on samat sähkönsiniset istuinkankaat kuin tossa Mintun jutussa, joten oikeastaan järkevintä olisi ostaa samanväriset kuomut, tai sitten tyytyä noihin vanhoihin vaan.. Mutta jos oikein tarkkaan katsoo, on vanhassa aavistuksen verran kulumaa, ja musta on varmaan aika kuuma kesällä.. Ja musta on aika tylsä, joten olisi kiva piristää muuten mustia vaunuja jollain ihanalla värillä.

Ja sitten tietty se tärkein syy, mun tekee mieli.
Vähänkö muutenkin olisin ihanan näköinen, kun olisin laiha, karvaton ja ne ihanat synnytyslenkkarit päällä ruskettuneena lykkisin kauniita lapsiani noissa muuten mustissa, mutta pirteillä yksityiskohdilla tuunatuissa vaunuissa. Kävelisin ihanasti torille ostamaan tuoreita yrttejä ja kukkia, ja asettelisin ne tuonne tilavaan tavaratilaan. Miettinen katsoisi hellästi omaa vaimoaan ja huokaisi "mä rakastan sua" ja me suudeltaisiin soveliaan pitkä aika siinä turkulaisten katseiden alla. Turkulaiset miettisivät mielessään meidän parisuhteen salaisuutta, koska vielä kolmen lapsen jälkeen olisimme niin rakastuneita. Syy on tietysti Bugaboo Donkeyn ja varsinkin niiden ihanien vaihtokankaiden, uusien kantokahvojen ja sen seisomalaudan!

Niin ja jos se vauva olisi tyttö, mun pitäisi tietty ottaa sininen ja punainen tollanen kuomu, että kaikki tajuaisi, että mitä sukupuolta niissä vaunuissa kuljetetaan!

Mutta siis, kertokaa kumpi on ihanampi: kevätkankaat keltaisena vai vanhassa vara parempi, eli punainen tai sininen?

Automuija tilittää

Täällä joskus valitin, kuinka meidän autoon ei mahdu vanhojen lasten lisäksi se uusi vauva, ja kuinka meidän pitäisi ostaa uusi auto. Asia sinänsä on aivan helvetin epäkiinnostava, ja perheen aikuinen herraosastokin oli alun alkaen sitä mieltä, että hän voi istua takana, jos minä en sinne mahdu ja vauva on etupenkillä.

Koska olen lapsellinen ja raskaana, luin heinämammoista ja kaikilta netin muilta asiaan perhetyneiltä palstoilta, kuinka muiden miehet ovat "oikein innostuneet, että saavat alkaa miettiä uutta autoa" ja kuinka he "koko perheen voimin lähtivät autokaupoille". Valitin myös naapurin rouvalle, kuinka me ei sitten varmaan ikinä liikuta vauvan syntymän jälkeen mihinkään puistoa pidemmälle, koska autoon ei mahdu ja kukaan normaali ihminen ei liiku kolmen lapsen kanssa junalla.

No kas, kuin ihmeen kaupalla, Miettinen innostuikin lopulta tästä autoaiheesta ja me sitten lähdettiin koko perheen voimalla sinne Rinta-Jouppiin patsastelemaan. Tällä viikolla käytiin jopa toisessa autokaupassa ja hah, meille tulee uusi auto ensi perjantaina! Jeee! Vauva pääsee välillä Turusta poiskin! Tai laitokselta kotiin! Hyvä vauva, hyvä Miettinen, hyvä meidän perhe!

Niin, ja se auto ei ole mikään ihan turha vehje, vaan 7-paikkainen Toyota Corolla Verso! Sinne mahtuu mukaan sitten kavereitakin tai vaikka mummo! Tai vaikka vielä yksi lapsi!
Nyt tämä autojuttu on aiheuttanut mussa sellaisen ihmeellisen autokiiman, että ulkona kävellessä tuijottelen autoja, ja vertailen niitä mielessäni.. Olen sellainen automuija, joka tietää, että missä autossa on kolme isofixiä tai missä on suurin tavaratila, tai missä merkissä eniten sähkövikoja tai joku helvetin jakohihna uusittava..

Ja hei, mä vielä tingin asiantuntevasti autokaupassa. Se on automuijaa, jos joku! Kohta mulla on joku TMO-lippis, paskaset verkkarit ja rööki korvan takana, ja vaihdan itse kesärenkaat siihen ihanaan uuteen autoon. Ja ehkä mä joskus vielä ajankin sitä tyhmää autoa :).

Ennakkovaroitus

Koska olen tälläinen kaupallinen huoraava ja ahne epäsikiö, olen ottanut Buzzador-haasteen vastaan ja aion tehdä teille kasvisruokapostauksen aiheesta Hälsans kök-einekset!

Ajattelin, ettei se ole niin paha, koska:
a) kasvisruoka on hyvä asia
b) perheemme syö jotain niiden tuotteita liki joka viikko
c) jotain lukijaa voi ehkä kiinnostaa helppo jalostettu eines-arkiruoka
d) ilmainen ruoka kiinnostaa läskiä aina

Niin. Että varokaa vaan, kohta teen jonkun megapläjäyksen aiheesta einesruoka. Koska olen sen arvoinen.

Väsymys vitutus homoscus turcumus anusmus

Että sellaisia terveisiä.. Mulla on siis alkanut viimeinen raskauskolmannes, sen "hehkeän"(ehhehheh) keskivaiheen jälkeen, ja olo on jokseenkin nuutunut. Koulussa revittelen viimeisiä kurssinrippeitä, ja tuntuu ettei aikaa jää mihinkään muuhun kuin lapsiin tai kouluun. Kotiäitinä oleminen on kyllä raskasta puuhaa näin raskaana, ja koulun suorittamisen ajattelukin siinä samalla tuntuu aika vaikealta, koska voisin vain nukkua.

Turun kevättä kehui myös Täti-ihminen blogissaan, ja täytyy sanoa, että kokovartalollaan lätäkössä nuohoava ja kuravettä juova lapsi on kyllä ilo silmälle. Ja vielä suloisempi on se vanhemman ilo, kun raskaana raahaa niitä vaatteita kolmessa kerroksessa huuhdeltavaksi sinne alimmaiseen kerrokseen, keskikerroksen jengin paukuttaessa vauvaporttia uhaavasti kuin zombilauma siinä typerässä Living Dead-sarjassa (Miettisen lemppari).

Lalbukalla oli 4-vuotissynttärit sunnuntaina, ja me käytiin lauantaina Miettisen kanssa bailaamassa (eli ajettiin yksityisautolla keikalle sentin päähän, niinkuin kunnon punkkarin kuuluukin). Kotiin tultiin vasta kahdelta, joten aamulla onneksi sain armoa ja nukuin yhdeksään. Synttärit sujuivat hyvin kahdessa osassa, vieraat ja sankari osasivat käyttäytyä ja oli mukavaa. Nyt saa vuoden, eiku siis puoli vuotta, taas levätä ennen seuraavia synttäreitä.

Olin saanut kaksi haastetta, mutta mulla on siihen edelliseenkin vielä vastaamatta.. Tai se on raakileena odottelemassa jotain aikaa, jolloin en ole näin kiireinen tai poikki.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Muisto yhdestä ihanasta kodista

Mä olen muutaman viime vuoden aikana muistellut erästä ihanaa kotia, jossa yksi nuoruuden ystäväni asui ja jossa vietin paljon aikaa nuorempana. Asunto oli ihanassa vanhassa talossa, muistaakseni toisessa kerroksessa ja sen ovessa oli sellaista kuvioitua lasia ja kaksi peräkkäistä ovea. Ovien välissä oli kenkiä.

Siinä oli kolme huonetta, se oli läpitalon asunto ja maailman ihanin keittiö, jossa oli joko punainen lattia ja siniset kaakelit tai toisinpäin, ikkuna keltaisena hohkaavalle sisäpihalle ja keittiössä aina paperipussissa leipää sellaisessa punotussa korissa. Viikonloppuaamuisin siellä syötiin kauniista astioista aamupalaa: viipailoitua kurkkua, tomaattia ja juustoa ja kyseltiin perheen pojalta ja sen kavereilta kuulumisia. Ikkunalaudalla oli koristeena ainakin lammas, madonna ja sellainen ihmeellinen tikku, jossa kulki nakuttava tikka.

Perheen äiti oli ihanan lämminhenkinen ja kaunis, nauravainen ja pieni nainen, joka kuulemma salaa poltti iltaisin tupakkaa liesituulettimen alla ja stumppasi sellaiseen itsetehtyyn savijuttuun, jota säilytettiin siinä liesittulettimen päällä. Isä oli sellainen hiljainen ja hajamielinen musiikki-ihminen.

Asunnossa oli ihania vanhoja taidejulisteita eri maiden museoista kerättynä, paljon levyjä, paljon kirjoja ja olohuoneessa itämaisiä mattoja. Ikkunan edessä oli nojatuoli, jalkalamppu ja pieni pöytä, jolla oli jotain ihania taidekuvakirjoja eri kaupungeista.

Kylppärissä oli iso kylpyamme, ja ihania saippuoita, joita lainasin vanhempien ollessa viikonlopun poissa. Menin pyykkisäkin kanssa kylään ja kylvin kaverini luona odottaessani pesukoneen valmistumista ja teimme jotain hyvää ruokaa.

Olen monesti miettinyt tätä asuntoa ja sen tunnelmaa ja toivonut, että joskus saisin itse asua vastaavassa kodissa. Enkä panisi pahakseni, jos joku muistelisi minua tuollaisena salatupakka-äitinä, jolla olisi ihania kiireettömiä aamuhetkiä poikineen ja jonka luona saisi käydä pyykkäämässä. Äitinä,  jolla olisi aina aikaa lapsilleen ja heidän kavereilleen, tekisi ruokaa ja joka aina laittaisi ihania kausi-ja teemakoristeita kotiinsa!

Lukijan toivepostaus: Lemmikkitraumat

Koska tuohon koirien-ja kissojenvihaus-postaukseen tuli niin paljon vertaistukea ja mukavia kommenteja, jotka eivät totaalisesti teilanneet tällaista lemmikkeihin kyllästynyttä kotiäitiä, joten ajattelin yllättää teidät kertomalla erilaisista lemmikkeihin liittyvistä traumoistani. Mulla on elämäni aikana ollut vaikka millaisia lemmikkejä, jotka kaikki ovat jättäneet jonkinlaisen pysyvän muiston itsestään.

1) Jyrsijäpainajaiset
Nuorempana mulla oli 2 tanssihiirtä(Kyllikki ja Tellervo), kani(Minni), marsu(Emppu), 2 rottaa(aluksi nimeltään joku Kaneli ja Kanerva, mutta angstipäissäni nimesin ne uudelleen Kortsuksi ja Bisseksi) ja kerran viikon hoidossa hamsteri(ei hajuakaan nimestä). Nämä kaikki ihanat karvaiset kaverit kuolivat milloin mihinkin, ja jättivät syvät kuolematraumat. Tanssihiiri löytyi liimautuneena terraarionlasiin, oman puupöytänsä alle, toinen silmä jotenkin ällösti tuijottaen. Rotille tuli molemmille joku kauhea kasvain, jotka aiheuttivat ison reiän rotan kaulaan. Marsu löytyi jäykkänä vaan kököttämässä omasta häkistään, kanin takajalat halvaantuivat ja hamsteri vain kuoli hoidossa ollessaan.

Tämä jyrsijäosasto iskosti muhun myös vahvan velvollisuudentunteen(lue: yölliset paniikin hetket, kun muistin ettei niillä ole ollut vettä/ruokaa/häkki siivottu), yhden mädäntyneen imurin (koska siivosin marsun häkin kätevästi imuroimalla koko paskan ja unohtaen tyhjentää pölypussin) ja paljon pienimuotoisia hautajaisia kotipihalla.

2) Kissan vessa ja koiran korvat
Melkein aina nukkumaan mennessä, muistaa koiran korvat tai kissan vessan siivoamisen unohtuneen. Koiralla on ollut ikuisesti joku ihmeellinen hiivasyndrooma korvissa, jolloin sitä on pitänyt lääkitä kaksi kertaa päivässä kortisonilla. Nyt lasten myötä on korvien putsaaminen muistilistalla aina jotenkin häntäpäässä, ja tosi usein muistuu mieleen vasta sängyssä. Sama juttu kissan vessan kanssa.

3) Eläimen kärsimys
Mulla oli Lallin syntyessä sellainen maailman ravistunein vanha kissa, joka oli toinen jalka haudassa varmaan kolme viimeistä vuottaan, ellei enemmän. Ulkonäöltään se muistutti kuulemma "terminaalivaiheen HIV-potilasta" yhden kaverini mukaan: karvaton, laiha, hoippuva ja muutenkin tosi pelottavan näköinen. Silti aina eläinlääkärissä se aina kuin ihmeen kaupalla sai terveen paperit. Kun hankimme toisen kissan, ei tämä vanha kissa liikkunut varmaan vuoteen yhden kaapin päältä kuin vessaan ja syömään.

Kuitenkin tuosta ajasta, kun katselin kissan olemista, jäi kauhea kammo siitä, että pidin sitä liian kauan hengissä vain sen takia etten pystynyt tekemään lopetuspäätöstä tarpeeksi ajoissa. Näen yhä unia, joissa kissa hoippuu naukumassa pitkin asuntoa ja yritän miettiä, että olisiko nyt aika lopettaa se.

4) Lopetuskatse
Muistan yhä, kuinka ensimmäinen koirani lopetettiin ja miltä se näytti silloin käpertyessään syliin. Vain paria päivää aiemmin siltä oltiin löydetty pitkälle levinnyt kasvain, jota ei voinut leikata.

Tuo aiemmin mainitsemani kissanraiska oli lopetettaessa loppujen lopuksi niin heikko, ettei siitä löytynyt suonta, johon olisi voinut pistää. Lopetuspistos tehtiin suoraan sydämeen, ja kissa ikäänkuin huokaisi helpotuksesta, ja kaiken surun keskellä oma reaktionikin oli helpotus. Nyt ei tarvitsisi enää miettiä ja arpoa, että koska se voi liian huonosti ja mitä sen kanssa pitää tehdä.

Ylipäätään lemmikkihän on vain karvainen vanki, jonka elämästä on vastuussa, joka ei osaa puhua, on kiitollinen mistä vaan ja jonka ainoa elämäntehtävä on tuottaa iloa omistajilleen. Aika surullista.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Eläinten inhimillistämisestä

En muista olenko täällä sen kummemmin mainostanut kettutyttötaustaani ja vahvaa sitoutumistani eläinten oikeuksien ajamiseen nuorempana, mutta joka tapauksessa eläimet ja eläinten hyvinvointi on ollut lähellä sydäntäni pitkään. Nuorempana erityisesti kasvissyönti, turkistarhauksen vastustaminen ja kotieläinten helliminen on ollut tapa, jolla näitä asioita olen ajanut. Tämä eläinoikeushommeli on yksi suurin mua ja Miettistä yhdistänyt tekijä menneisyydessä, ja oikeastaan musiikin lisäksi suurin yksittäinen asia, joka on johdattanut mua elämässäni johonkin suuntaan.

Aikuistuttuani ovat vanhat mustavalkoisen sävyt saaneet harmaita vivahteita, ja olen alkanut nähdä joitain asioita hieman eri tavalla. Turkistarhausta en hyväksyisi koskaan, lihaa en näillänäkymin söisi ikinä, kalaa olen maistanut ja lemmikkejä meillä on yhä, kuten olette saaneet lukea. Mutta... kyllä mun mielestä on kauheata, kuinka mun omaksi ilokseni meillä on täällä asunnossa kissa ja koira, joita toista ulkoilutetaan muutaman kerran päivässä ja toista ei ikinä. Siis elävät olennot, täällä, mun kotona!

Toisaalta taas, lemmikeistä saatu ilo on ehkä muuttanut muotoaan lasten myötä. Lemmikki oli ennen elämän ehto, ihaninta ja kivointa koko elämässä, jonka sitovuus ei haitannut. Jossain vaiheessa nuorempana olin jopa asettanut erilaisia iltaisia aikarajoja itselleni, ettei koira ole yksin kotona liian myöhään tai estin itseäni hakemasta toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Nyt jälkikäteen tuntuu, että aika monta asiaa elämästä on jäänyt elämättä vain sen takia, että minulla on koira. Matkustaminen, allergisten kavereiden kyläilyt ja moni muu asia on jäänyt tekemättä sen takia, että meillä on tälläisiä karvaisia vankeja kotona!

Tottakai niistä on iloakin, lapset rakastaa niitä ja koiran kanssa pääsee aina lenkille jne. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että ilman koiraa olisi vaikka yksi riidanaihe vähemmän(liittyen ulkoilutusvuoroihin, korvien putsaamiseen tai pesemiseen), aikaa matkailuun ja vaikka kavereiden tapaamiseen.

Ennen koira oli ikäänkuin vauvan korvike, pikkuinen lössykkä, joka nukkuu vieressä ja jolle ostetaan takkeja ja tehdään itse ruokaa, mutta nyt samainen koira tuntuu pilalle hemmotellulta varjolta, joka kokoajan seisoo edessä tai kerjää jalan vieressä. Ensimmäisen koirani kuoltua tatuoin selkääni koiran nimen ja vannoin, ettei mikään asia maailmassa korvaa tuota koiraa.. No, arvaatte varmaan, ettei asia mennyt ihan noin, vaan kyllä tuo koira numero 2 on ollut ihan yhtä kiva ja lapset joka tapauksessa ihanampia kuin mikään lemmikki. Ja nyt olisi ihan kiva noiden lasten kanssa vaikka matkustaa, mutta ei ole koiralle/kissalle hoitajia.

Nyt omien lasten myötä myös tajuan ne lehti-ilmoitukset, joissa perheelle on puhjennut "allergia" tai lemmikki annetaan pois niiden "pitovaikeuksien" takia, vaikka itse sinnittelen loppuun saakka tällä valitulla tiellä. Muistuttakaa mua kaikesta tästä sitten, kun aika jättää tuosta koirasta ja jos muutaman vuoden päästä alan vauhkoomaan jotain koiranpentujuttuja.

Sukupuolinen kuluttaja-ahdistus

Sehän nyt ei varmaan ole kenellekään uusi juttu, että miehet (tai ainakin Miettinen) tekevät kaikki suuret kulutuspäätökset perheessä, jos kyse on elektroniikasta tai autoista. Naiset vinkuu jotain sauvasekotinta vuoden, ennenkuin uskaltavat lopulta ostaa sen(tai siis ainakin meillä lastensaannin jälkeen). Naiset keskittyvät ns. hoivaavaan kuluttamiseen, eli ylijäävä raha sijoitetaan ihaniin pieniin vaatteisiin tai vähintään johonkin astiaan tai  ihanaan mattoon, kun taas miehet ostavat itsellensä jonkun henkilökohtaisen oman tavaran tai harrastusvälineen. Meillä ainakin veronpalautusrahat menivät näin: äiti ostaa String-hyllyn ja isä ottaa tatuoinnin ja ostaa lenkkarit.

Mutta se, että homma menee noin jo jostain alakouluikäisestä, on aika järkyttävää! Luin koulua varten artikkelia tyttöjen ja poikien kuluttamisesta, ja jokseenkin älytöntä oli lukea siitä, kuinka pojat jo pikkulapsesta alkaen kuvitellaan "järkevämmiksi" ja "harkitseviksi" kuluttajiksi, joita valmennetaan itsenäisellä rahankäytöllä perheen pääksi. Pojille annetaan enemmän viikkorahaa, he saavat enemmän rahaa lahjaksi ja heidän arvostelukykyynsä luotetaan, kun taas tyttöjen kuluttaminen oli pienestä pitäen "turhaa".

Tyttöjen kuluttamiseen liitetty ajattelu oli artikkelin mukaan kaksinaismoralistista: toisaalta esim. shoppailua tyrkytetään naisena olemisen tapana, mutta toisaalta sitä väheksytään. Naiset opetetaan myös itse väheksymään omaa kuluttamistaan; ostelua ja hömppäilyä joka automaattisesti liitetään naisten ostoksilla käymiseen. Ei tarvitse kuin mennä autokauppaan tai kiinteistövälittäjän juttusille huomatakseen, kuinka helppo nainen on sivuuttaa keskustelussa, jossa ostetaan isoja asioita! Naiselta kysytään vain, että "Minkäsväristä autoa pikkurouva haluaa?".. JA en edes repisi paljain käsin Rinta-Joupin ukolta päätä irti, vaan hekottelisin mukana!

Lapset otetaan mukaan perheen kulutusvalintoihin jo nuorena, jolloin tytöt pääsevät valitsemaan ruokaa ja sisustustavaroita, kun taas pojat osallistuvat auto-, elektroniikka- ja jopa asunnonostoon. Toisaalta kyse on kiinnostuksenkohteiden eroista, toisaalta ehkä siitä, että lapset kuvittelevat päätöksentekovaltansa olevan suuremman kuin onkaan, mutta kuitenkin.. Apua.

Perheellä on valtava vastuu markkinoinnin ohella sosiaalistaa lapsensa kuluttajiksi, ja ainakaan vielä meillä ei ole muita kuin noita poikalapsia, niin millaiset kuluttajan roolimallit me ollaan? Millaisiksi suuruudenhulluiksi naisten ostovoiman vähättelijöiksi me kasvatamme nuo lapset?

Onko mun nyt pakko mennä ja ostaa se auto itse ja siirtää lastenvaatteiden ostovastuu Miettiselle? Vai riittääkö se, että kumpikin osallistuu lastenhoitoon, tekee ruokaa, ostaa ja tienaa jotakin antamaan mielikuvan tasa-arvoisesta kuluttajuudesta?

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Henkinen iltarööki

Mulla on ollut tosi vilkasta blogiajattelua ja juttuideoiden keksimistä viimeaikona, mutta koska en muista kirjoittaa mitään ylös, huomaan unohtavani puolet jutuista sillä sekunnilla kun lopetan niiden ajattelun.

Muutama juttu on kuitenkin jäänyt päähän:

Olisko aika ihana sellanen joku lukijailta, johon joku tulisi tapaamaan mua tänne Anucseen? Aiemmin se kulki nimellä Asacol on tour, mutta nyt siis uusi kutsu jonnekin hamaan tulevaisuuteen, kun joskus en enää jatkuvasti imetä ketään! Tai blogimutsi-ilta Turussa, jossa ensin käytäis jossain isojen tyttöjen liikkeessä, jossain meikissä, sitten skumpalle, jotain uppopaistettua, tanssimaan ja sitten aamulla P.o.P-outlettiin?

Sitten mun piti kertoa noiden lasten nukuttamisesta jotain rutiineja, mutta sekosin henkisesti jo kirjoittaessani tota edellista skumpanhuuruista postausta, niin en jaksa puhua lapsista samaan syssyyn..Mutta aihio odottelee tuolla, kirjoitan ehkä myöhemmin siitä!

Katsoin noita blogin hakusanatilastoja, ja siellä oli hauska haku sanoilla "kuka on taikinanaaman erika".. Mä hieman ihmettelen sitä, että mitä tietoa hakijalla on jäänyt puuttumaan, kun ainoat asiat, jotka olen täällä jättänyt kertomatta, on ehkä joku Miettisen munan pituus, oma sukunimeni ja tarkka osoitteeni. Muuten olen aika avoimella suuttimella vedellyt koko elämäni tänne kaiken kansan nähtäväksi :)(loppuun rento hymiö)!

Viimeisimmät kommentit muuten on ollut ihanan postiivisia ja kehuvia! Vitsi! Niin siistiä!
En kyllä siltikään tajua, mitä joku muu näissä subjektiivisissa äitiyspään tunnustuksissa näkee, paitsi hauskaa on ehkä tämä jatkuva nuorallatanssi sen kanssa, mitä henkilökohtaisuuksia tunnustan täällä ja kuinka paljon itseäni sen jälkeen vihaan. Mutta kuitenkin, kiitos kaikista kauniista sanoista!
Ja ps. Alkakaa lukijoiksi kaikki uudet tyypit!

Ja tää oli tosiaan tällänen iltarööki vaan, lukekaa seuraava kirjoitus, eli Anu ja Laura!

Anu ja Laura

Koska olen nykyisin tämä kotiäitihenkilö, katson tv:stä kaiken mitä irti lähtee (eli tv jäi pikkukakkosten ja muumien jälkeen vahingossa päälle) ja näin ihmeellisen ohjelman, jossa Laura Malmivaara oli ysävänsä Anu Harkin kanssa Tukholmassa. Ne kävi kirppiksellä ja joi skumppaa aamutakeissa ja muutenkin muisteli kaikkia "hauskoja kommelluksia" joissa ne oli yhdessä olleet: kasvattaneet lapsia, menneet naimisiin ja mitä nyt sitten olivatkaan tehneet.

Mä juttelin eilen mun kaverin, Sannan, kanssa pitkästä aikaa puhelimessa illalla ja tajusin taas kuinka ikävä mulla onkaan kaikkia oikeita Helsinkikavereita! Ja jotenkin toi Laura ja Anu-show alkoi naurattaa mua, kun ajattelin mut ja Sannan sinne Tuhkolmaan keskenämme. Laura ja Anu olivat tunteneet kohta 20 vuotta, niinkuin kai mekin Sannan kanssa. Ne on tumma ja vaalee, niin mekin. Niillä on lapsia ja miehiä ja kas, niin meilläkin! Vitsi ihan ku me! Mutta sitten taas kuitenkaan ei...

Laura ja Anu oli tavanneet Stockalla hääpukumuotinäytöksessä malleina sillon 20 vuotta sitten, me tavattiin kristillisessä kansanopistossa röökipaikalla, kun Sanna tinkasi kaikilta että onko niillä poikaystävää. Antsi ja Lare ei koskaan olleet matkustaneet yhdessä, mutta mepäs ollaan Sannan kanssa oltu yhdessä pariskuntamatkalla Prahassa: kumpikin oltiin paljon kännissä, lopuksi tapeltiin ja mun poikaystävä kusi meidän sänkyyn.

Muutenkin meidän yhteinen Tukholmassa oleminen olisi aika pitkälti sitä, että hoettais toinen toisillemme että "Apua kaikki kattoo kuinka läskejä me ollaan", "Toi sano ruotsiksi tolle toiselle että kato mikä porsas" tai ihan vaan jotain "Vittuvittuvittu"-osastoa. Sitten me otettaisiin sitä skumppaa ja Sanna alkais lopulta puhumaan ruotsia/englannin englantia, tanssimaan ja tekemään spagaatteja. Mä sössöttäisin siinä vieressä vaan jotain esim. haavaisesta paksusuolesta ja suuttuisin jos joku jätkä lähestyisi mua tai toisaalta siitä, jos kukaan ei lähesty mua. Ehkä voisin välillä nauraa hysteerisesti, mutta iltaa kohden voisin tirauttaa vaikka pienet liikutusitkut!

Nyt sitten vaan jonoon kaikki kiinnostuneet tuotantoyhtiöt, että kuka ekana lähtee tekemään ohjelmaa Taikinanaama kavereineen Tukholmassa! Lupaan ettei me kokeilla jotain hassuja aurinkolaseja kirppiksellä ja jutella käsitöistä!

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Kotiäitielämää, osa 3

Tänään oli mun ensimmäinen kotiäitipäivä Miettisen palatessa hieman yllättävän nopealla aikataululla työelämään. Tämä on nyt siis kolmas rupeama kotiäitiyttä meikäläiselle, ja otin hommaan pehmeän laskun kutsumalla apuun koulukaverini, J:n

Mullahan on kaksi parempaa koulukaveria, J. ja E.. J. on sellainen tyyppi, että entisessä ei-lapsia ja vitusti ennakkoluuloja-elämässäni en olisi ikinä voinut tutustua sellaiseen tyyppiin: entinen missi, joku miss Hawaiian tropic 2001 ja poliisin rouva Salosta. Yhdistelee vaatteissaan beessiä ja pinkkiä ja meikkaa klassisesti, nauraa naisellisesti, asuu rivitalossa ja näyttää Johanna Rauniolta. Kaikesta erilasuudestaan huolimatta, ihan mahtava tyyppi ja tosi hauskaa seuraa!

E. taas on negatiivinen ja skeptinen hippi, koko luokan ainut oikeasti kommarisosiologilta näyttävä opiskelija. Kummallakin koulukavereistani on lapsia, jolloin itsekin on helpompi lähestyä heitä ilman pelkoa siitä, että aiheuttaa ahdistusta joko ohimennen puhumalla lapsista tai olemalla satavuotias. Ilman kumpaakaan näitä hahmoa, olisi koulunkäyti ollut ihan paljon tylsempää!

No mutta sitten siihen kotiäiti-teemaan..Koska Miettinen tosiaan yht'äkkiä solahti töihin ja ilmoitti viime viikon lopulla menevänsä seuraavalla viikolla töihin, en luonnollisestikaan ollut kerinnyt varautua töihinpaluuseen esim. varaamieni lääkäri- ym. aikojen suunnittelulla. Nyt olen sitten joutunut kutsumaan koko Suomen auttamaan itseäni keskellä päivää oleviin luentoihin tai lääkäriaikoihin, kun herra on töissä ja töistä ei voi olla pois.

Jännä piirre miehessäni on se, että työ on jotenkin pyhä asia, ja siellä ollaan jos sinne on menty. Koska olen sellainen listojen rakastaja, ajattelinkin nyt sitten loppuun listailla piirteitä, joita haluaisin siirtää miesaivosta itseeni:

1) Toi työjuttu: Jos mulla on jotain keskellä päivää, ja töistä pitäisi olla pois, muuttuvat yhteiset lapsemme omaksi henkilökohtaiseksi ongelmakseni Miettisen tuijottaessa poissaolevana kosteilla silmillä ikkunasta ulos. Silloin kun itse olin töissä, ilmoitin sinne aina vaan tulevani tai lähteväni ajoissa, jos vastaavia juttuja oli toisinpäin. Koulussa sama juttu. Lasten jutut menevät aina kaiken ohitse, välillä turhaankin, marttyyri kun olen.

2) Poiskatsomisen taito: meillä oli vieraita pääsiäisen pyhinä ja Miettinen käveli portaita alas, ohitti Lennun ja ei huomannut kuinka lapsi roikkuu verhoissa, huutaa ja meinaa repiä verhotangon alas. Sama juttu kaupungilla, kun lapset meinasivat kaataa jonkun rollaattorimummon riehuessaan jne.

Miksi itse kokoajan ennakoin, komennan, huudan, raivoan ja sekoan, kun voisi vaikka ottaa rennosti?

3) Sohvalla olemisen taito: katso edellinen kohta ja mieti, kuinka rennosti sohvalla voi istua ja jutella vieraille, kun itse sykin ja huudan sekä omille että muiden lapsille ja jos ei muita kytättäviä löydy, huudan koiralle, joka hinkkaa anustaan eteisen mattoon.

4) Katso taas kohta 2 ja mieti, olenkohan jo suunnitellut ja kysynyt, kuka hoitaa lapsia sillä aikaa kun synnytän olmi-kolkkia? Miettinen ekaa kertaa eilen kysyi, että mihinköhän ne menee synnytyksen ajaksi? Itsellä oli jo hommat selvänä varmaan rv 4 alkaen ja olin jo värvännyt naapureita ja sukulaisia apuun. Hohhoijaa.

Näitä kohtia yhdistää varmaankin sellainen rentouden taito. Itse saan jonkun vatsahaavan vain pelkästä elämisestä tässä perheessä ja elämäntilanteessa, jossa liikkuvia osia on enemmän kuin yksi. Samalla raivoan väsymystäni, mutta en kuitenkaan osaa ottaa mitään rennosti.