keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Nettianteeksi netti-ihmisille netissä

Vauva-lehden keskustelupalstalla puhutaan mun puutarhatekstistä, ja mietitään kuinka aggressiivista tekstiä tuotan. Vaarana on kuulemma esim. se, että mm. lietson väkivaltaa puutarha-alan työntekijöitä kohtaan.

Tiedoksi: kyseinen teksti(jonka siis jo poistin), oli sarkasmia,  huumoria, liiottelua, raskaushormoni-ylilyönti, tarkoitus kertoa siitä turhautumisesta, jota puutarhanhoitoon liittyvien tavaroiden loputon ostelu aiheuttaa.

Tämä kyseinen tapahtuma, yhdistettynä Wandaben blogipoistumiseen, ehkä taas saa miettimään sitä, onko tässä blogitouhussa mitään järkeä. Mä en voi ymmärtää, miten mut voitiin tulkita niin väärin ja kuinka joku haluaa nyt suunnilleen ilmiantaa mut poliisille ja pelkää tyttärensä puolesta.

Joka tapauksessa, puutarhakansa ja muu asiakaspalveluväki, pahoittelen aiheuttamaani mielipahaa! Olen ihan vaaraton! Itse asiakaspalvelutilanteessa tottakai olin sivistynyt ja asiallinen, ja kunhan vain tuulettelin höyryjä täällä blogissa, koska kuvittelin teidän ymmärtävän "huumoriani".

Jotenkin ehkä säikähdin myös sitä, että kuinka vakavissaan ihmiset näitä mun aivopierujani voivat lukea. Tarkoitukseni ei tietenkään ollut pelottaa ketään tai tehdä oloa tukalaksi. Anteeksi.








maanantai 27. toukokuuta 2013

Tercut

Ollaan Helsingissä, Lalbukka kipeänä, maailman ihanimman kodin vankina, maailman kivoimmassa kaupunginosassa.
Tietokone kotona, kännykän varassa ja tukiverkoston varassa.

Ajattelin kuvata täältä ihanasta kodista kaikkea, jota kadehdin(eli kaikki) ja mitä tarvitsisin omaan kotiin(kaikki), ja tehdä jonkun ihanan "näin kadehdit oikein"-postauksen, kun pääsen takaisin Tyrcuun.


tiistai 21. toukokuuta 2013

Missä SINÄ olit tänään, kun hyvä äiti-pisteitä jaettiin?

Nimittäin meikäläinen valmisti tänään lapsilleen tällaisen jälkiruuan/välipalan! Syötiin ulkona ja voi että oli hyvää ja hyvän äitiyden pisteitä vain ropisi tililleni! Tätä hetkeä ennen tarjoilin lapsilleni rakkaudella kylmäsavutofukuutioilla ja raejuustolla koristeltua punajuurikeittoa. Haluaisin vielä muistuttaa, että odotan kolmatta lastani ja SILTI jaksan hemmotella perhettäni erilaisilla keitoksilla ja herkkulautasilla.
Illalla osallistuin kaupunginosani toimintaan ja menin kankaanpainantakurssille, jossa painoin itse omilla kätösilläni Miettiselle kaksi t-paitaa, itselleni yhden t-paidan ja kassin. Kankaanpainanta oli kivaa puuhaa, ja olin tosi iloinen että osallistuin koko juttuun! Lisää tällaista! Jee!
Reunimmainen on mun, keskimmäinen ja vika Mietskun. Kiitos Aurala, Saana ja Olli ja Pohjolan kaupunginosaviikot!

maanantai 20. toukokuuta 2013

Avoin kirje sinulle, Olmi-kolkki!

Iltani kuluksi viikkailin pyykkejä ja samalla sain inspiraation järjestellä taas pieniä vaatteitasi, Olmikka. Isäsi, kaikkitietävä Miettinen, väitti, että sinulle on jo tarpeeksi vaatetta, ja kerrankin isäsi oli oikeassa.

Sinulle on varattuna 7 valkoista bodya, 4 värikästä valkopohjaista bodya, 3 keltasävyistä bodya, 5 värikästä kietaisupaitaa, kolmet valkoiset sukkikset, ruskovilla-vauvahattu, ihmeellinen joukahaishattu, ruskea virkattu hattu, 4 kappaletta värikkäitä housuja, 3 keltaista froteepukua ja kaksi muuta yökkäriä. Nämä siis koossa 56. Luuletko, että pärjäät näillä? Toivottavasti muuten pidät vaaleista väreistä ja olet aika pieni syntyessäsi!

Sitten vakavampiin aiheisiin. Isoveljesi jo odottelevat sinua ja Lalli kyseleekin päivittäin, että mitä milloinkin teet: nukutko, syötkö, uitko vai leikitkö. Pienempi velipoikasi lähinnä keskittyy pahoinpitelemään äitiänsä puremalla, repimällä hiuksia tai muilla luovilla tavoilla ja aiheuttamaan mahdollisimman paljon supisteluita peräänjuoksutilanteissa, mutta hänkin varmasti nauttii tulostasi edes rääkätessään sinua.

Itse äitinäsi en malttaisi odottaa näkemistäsi, olisi hauskaa tietää, miten synnyt, oletko saman näköinen kuin veljesi, miltä tunnut ja miltä elämä uuden vauvan kanssa tuntuu. Isäsi varmaankin haluaisi minun taasen osallistuvan kotitöihin, olevan vähemmän poissaoleva ja kiinnostunut oman kehonsa ulkoisesta elämästä ja tottaikai hänkin haluaa nähdä sinut. Bontzo-koira mielellään varmasti nuolisi sinua haisevalla hammaskivisuullaan ja vaikka hinkkaisi anaaliaan sinuun, ja Pippa-kissa varmasti nauttisi raapiessaan suloista pulleaa kättäsi hamuillessasi hänen mulkkuutensa turkkia.

Enää pari kuukautta, ja näemme! En malttaisi odottaa, Olmi tai Olmiina! Tervetuloa perheeseemme!

lauantai 18. toukokuuta 2013

Rajuudesta ja tekorajuudesta

Sellainen aihe tuli tässä mieleeni, että aika monesti ihmiset erehtyvät luulemaan henkilöhahmoani jotenkin rajuksi muijaksi tai kovikseksi. Silloin, kun aloitin vauvapiireissä liikkumisen, kuljin aluksi kuulemma nimellä "se vihainen äiti".

Olin ajatellut, että nettiminäni olisi pehmeämpää osastoa ja jotenkin selkeästi pehmeän äidillinen, mutta ilmeisesti ei olekaan ollut, koska Täti-ihminen neuvolassa ei ollut uskonut minua minuksi, koska vaikutin liian "lempeältä". Aloinkin epäillä, että internet-minäni vaikuttaa joltakin maihari-/musta nahka-/niittiäidiltä, jolla on päällään pillunkuvainen "I hate life"-paita, ja polttaa raskaana tupakkaa ketjussa.

Mulle ollaan monesti ehdotettu myös harrastuksia, kuten rollerderby tai raju tyttöfutis, jotka ei mielestäni ollenkaan sovellu kaltaiselleni herkkikselle. Rollerderbyn naiskuva "aggressiivinen läski polvisukissa" kaatamassa muita samanlaisia ei jotenkin voisi paljon enempää olla kaukana musta.. Jalkapallo kiinnostaisi kyllä, mutta ei sellaisena "ollaan kännissä, rajuja ja jotkut ihan ihmeelliset yhtenäiset asut päällä"-versiona.

Jos joku siis vielä epäilee, on henkilöhahmoni sekä netissä että livenä enemmänkin sellainen paljon puhetta, vähän asiaa-henkinen revitys, eli sisältä (ja nykyisin jopa ulkoa) olen ihan sellainen herkkä ja äidillinen nyssykkä, joka puhuu ja nauraa(vähintäänkin sisäänpäin) kokoajan. Vilkkaan mielikuvituksen ja villin kynän lisäksi olen ihan tavallinen pehmeä äityli!

Ja jos jollain on joku turkulainen aikuisten jalkapallojoukkue, johon voisin osallistua, let me know! Voin kyllä dokata ja bailatakin, kunhan ollaan silleen sivistyneesti ja hauskoja, ei kreisejä ja rajuja silleen roskapankisti!

Alter egoni, Erkki Hidaskivääri

Miettinen eilen illalla kommentoi olemustani ja sanoi, että musta on tullut varsinainen Erkki Hidaskivääri, siis kuulemma entisen Erkki Pikakiväärin(romanttinen lempinimeni kotioloissa) sijaan. Totesin vain, että eikö ole kiva, kuinka vaimo vaan haahuilee ja ei välitä mistään mitään, koska normaalisti huutaisin asunnon siivoamisesta tai vaatteista lattialla, mutta nyt vaan tyynenä ähisen sohvalla hekotellen väsymystäni.

Aiemmissa helsinkiläisissä raskauksissani eräs kaverini nauroi juuri sitä kehityskulkua, jossa entisestä aktiivisesta kärkkäästä ylisuorittajasta puhkeaa sellainen lempeä ja hidas haaveilija. Itse asiassa, oikeastaan viihdyn raskaana juuri sen takia, että se on ainoa aika elämästä jolloin en syki, ylisuorita, pakota itseäni tai muuten tee sikana kaikkea, vaan otan aika rennosti. Istuskelen, huokailen, naureskelen ja liikutun siitä, kuinka ihania nämä olemassaolevat lapset on ja vain välillä menetän hermoni Miettiselle jostain korvan juuressa mässyttämisestä.

Hauskaa on myös se, kuinka hidastuminen heijastuu myös ulkonäkööni. Naama alkaa muistuttaa sämpylää, silmät ovat sellaiset tuijottavan kosteat ja hitaan lehmämäiset, liikkeet ovat hitaita ja vaatteissa ainoastaan mukavuus kiinnostaa ja jatkuva hikoilu laittaa tyylini koetukselle. Entisessä elämässä mikrosortsit yhdistettynä minihameeseen toppina tai bikinin yläosaan tai pelkissä legginsseissä keikkuminen ei olisi tullut mieleenkään, mutta nyt on pakko yhdistellä vaatteita villisti ja kokeilla hieman "seksikkäämpiä" yhdistelmiä. Muutenkin juttuni jäävät kokoajan kesken, säikähtelen ihan ihmeellisiä tapahtumia ja muutenkin puhun ihan kummallisia juttuja ja pakotan Miettistä hellyyteen.
Tänään sitäpaitsi Erkki Hidaskivääri edusti kaupungilla, osallistui ravintolapäivään ja kävi torilla. Illalla se sitten armahti itseään ja päätti olla menemättä yhteen ihanan kuuloseen ja muodikkaaseen iltatapahtumaan, koska ei ole pakko. Lisäksi mulla ei ole kavereita, väsytti, en jaksanut vaihtaa vaatteita ja muutenkin.. Mä olen raskaana!

Oli pakko laittaa tämänpäiväisiä raskauskuvia tähän tehostamaan postauksen voimaa.. Kuvassa juuri esittelemääni raskaausmuotia ja hidasta olemista! Ps. Huomaa ylemmän kuvan kliseiset raskauskädet vatsan ympärillä, ja kuvan sikiöpussimainen muotokieli!

torstai 16. toukokuuta 2013

Kun huomasin olevani yksi niistä...

Nimittäin Turkulainen! Turku on mennyt ihon alle, ja tehnyt pahoja muutoksia minussa, Miettisessä ja meissä perheenä.. Meistä on tullut "niitä". Ainakin vähän.

Todiste numero 1: no se vitun auto. Kellään normaalilla ihmisellä ei ole autoa, paitsi Turussa. Vielä ei olla niin turkuuntuneita, että lämpötolpatettaisiin sitä pihalla tai ajettaisiin sillä viikottain onnessamme johonkin Myllyyn tai Skanssiin, mutta kuitenkin.
Yhtä turkusyntiä kuitenkin harrastetaan useasti: Ikeaa. Kuten monet muut turkuihmiset, ajamme sinne syömään ja hillumaan huvikseen, koska se on lähellä ja sieltä tarvitaan aina jotain pattereita tai lamppuja. Itse menemme ihan au naturell, mutta turkutyylillä lapset puetaan ikeakäynnille ykkösiin; pinkkeihin röyhelöihin tai slipoveri-pikkumieheksi, naiset laittavat tukat kivasti ja meikkiä ja isät pesevät autonsa ja ajetaan leveästi perhepaikalle.

Todiste numero 2: oma piha ja sen pyhyys. Täällä on kaikilla, kaupunginosasta huolimatta, oma jättigrilli ja häälahjan näköinen iso pihakalusto, jolla istutaan oman perheen voimin. Aluksi tuntui ihan todella naurettavalta ajatukselta, että kaikilla pitää olla oma paikka ja omat kamat, mutta näin sitä vaan hommat normalisoituu päässä, ja alkaa jostain syystä haluta samaa: omaa häägrilliä ja hääpöytää.

Meillä tämä talon edessä oleva pihaläntti on ollut todella getto ja koko rivistön häpeäpilkku, mutta nyt Miettinen on alkanut pihapuuhiin. Pihalle on laitettu kukkia, viljelylaatikko ja siihen on tehty valmiiksi aihio sellaista sepelijuttua varten. Kohta siihen kipataan lasti kiviä ja sen jälkeen hankitaan pöytä, 6 tuolia olemattomille ystävillemme ja jättigrilli. Ai että, kyllä kelpaa turkuilla!

Todiste numero 3: Luonne. Miettinenhän on alun alkaen ollut aika turkulainen, koska hän ei niin välitä jauhaa omista asioistaan kaikille, mutta huomaan itseenikin istuneen sellaisen turkulaisen pidättyväisyyden siemenen. En enää jaksa mennä puistossa juttelemaan jollekin tekninen puku päällä kännykkää psykoosissa ränkkäävälle vanhemmalle, vaan otan tyynesti oman kännykän ja alan vatkaamaan sen kanssa.
Pyrin myös välttämään ensikontaktissa ns. kiellettyjä aiheita, eli mitä vaan säästä poikkeavaa, jotta keskustelu ei tyrehtyisi heti.

Muita en nyt äkkiseltään keksi. Palaan aiheeseen.

Ja muuten ai niin! Siirrän toimipisteeni viikoksi Alppilaan ensi viikon lauantaina, joten sopikaa treffejä, jos haluatte nähdä ja sykkiä helsinkityyliin! Esimerkiksi päiväuniseuraa, ruuanlaittoa ja puistoseuraa kaipaisin, koska olen yksin lasten kanssa.

Ennen Alppilaan paluuta tarvitsisin kuitenkin ehdottomasti uuden Lifefactory-sporttikorkkipullon jossain ihanassa värissä, uudet päälliset Bugaboihin ja itselleni sadat uudet värikkäät stadimutsi-legginssit.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Yksi etappi

Nimittäin Lalbukka oppi ajamaan ilman apupyöriä viime viikon lopulla! Apua! 

Samalla myös äiti oppi juoksemaan ja huutamaan raskaudestaan huolimatta!

Väsynyt viimeinen kolmannes

Mä joudun nyt pahoittelemaan hiljaiseloani täällä netissä, koska mua väsyttää aivan helvetisti kokoajan. Lisäksi kaikki liikenevä vapaa-aika pitäisi kulua lukiessa. Eikä mulla kyllä mitään asiaakaan ole. Että mitäs tässä sitten itkemään.

Joku kanssaäiti tunnisti mut puistossa ja kehui juttujani hauskaksi. Jotenkin jäädyin ja paniikissa sanoin vaan että "kiitos" ja aloin puhumaan jotain ihan typerää, ja tottakai, epähauskaa ja esitin, että lapsilla on joku hätänä. Kiva hauska, mutta epäsosiaalinen, äitibloggaaja.

Eilen kävin kampaajalla ja illalla syömässä ja "kaljalla" Helsingistä kyläilevän kaverin kanssa. Odotin aamulla oikein ranteet auki-väsymystä, mutta toisin kävi, ja olin virkeä kuin mikäkin. Ulkona puhuimme eilen mm. kaljuista miehistä, lapsista ja työpaikoista.

En tiedä onko se tämä ikä vai elämänvaihe vai joku raskauden aiheuttama panohulluus, mutta mun mielestä aikuiset miehet on jotenkin ihan tosi ihania. Ja siis aikuisuus sisältää aimotujauksen kaljuutta, ainakin omassa lähipiirissä. On jotenkin ihanaa, kun mies on vanha(tai sanotaanko aikuinen tai kypsä), pukeutuu kivasti, hoitaa lapsia ja kaljuuntuu. En kyllä osaa sanoa, onko kivempi tyyli: ajaa kaikki pois (ns. kaljun piilotus-kalju) vaiko Miettisellä ja muilla vaaleammilla kaljuuntuvilla isillä oleva "tälläinen tää nyt vaan on"-kalju. Mutta joka tapauksessa, kaljuuntuvat miehet: olette ihania! Älkää piilottako kaljua, vaan ylistäkää sitä!

Neuvolassa oli kaikki ihan ok, kai. En kuullut, kun mukana olleet lapset joko huusivat tai itkivät kaiken puheen päälle..Kortista tarkastin, että syke oli 145-150, sf 31 ja painoa tullut kilo. Ei paha tällä jatkuvalla väsymykseen syömisellä, nytkin on muutama keksi mennyt ihan vaan tekemisenpuutteseen ja hereillä pysymiseen. Niin joo, ja raskausviikko 31 nyt käynnissä. Ei vittu sentään. Miettikää. Kohta se syntyy. Huh huh. Ihan naurettava ajatus. Enhän mä jaksa ketään hoitaa, kun nytkin meinaan nukahtaa just tähän.



torstai 9. toukokuuta 2013

Äitienpäiväteema jatkuu.

Mä en ehkä ole täällä (vielä, kai) muistanut kertoa siitä, kuinka epäromanttinen meidän parisuhde on, ja muistuttaa enemmän sellaista kahta toistaan sukivaa apinavanhusta kuin jotain parisuhdeoppaiden unelmaa. Yksi esimerkki on juuri tällaiset juhlapäivät, kuten äitien-tai isänpäivä. Me ei vaan jotenkin osata/kyetä/jakseta/muisteta/pystytä juhlimaan niitä sillä tavalla kuin luulen olevan tapana.

Meillä siis "juhlitaan" niin, että aamulla saa nukkua vähän myöhempään, pöytään lyödään kakku ja vaisut onnittelut päälle. Lahjan virkaa saa toimittaa milloin mikäkin aneeminen rahakuori tai lupaus viedä koira lenkille tai ostaa joskus jotakin jostakin.

Tänä vuonna kaikki saa kuitenkin olla toisin: olen ilmoittanut lahjatoiveeni, pyytänyt päästä ulos syömään ja vapauttanut perheeni muista päivään liittyvistä velvoitteista. Lahjaksi toivon Eija Hetekivi Olssonin "Tämä ei ole lasten maa"-kirjaa, jossa hesarin mukaan on ystävääni yhteiskuntaluokkaa, maahanmuuttoa ja lapsuuden huonommuuden tunnetta.

Ulkona syöminen on osoittautunut vaikeammaksi kuin luulinkaan, koska olisin halunnut saada sellaisen keskiluokkaisen äitienpäiväkokemuksen ja mennä johonkin kaupungin lapsiystävälliseen boheemi porvari-ruokapaikkaan huudattamaan perhettäni. No, niissähän tarjolla on tietysti jotain helvetin katkarapua ja härkää buffetpöydässä eri muodoissa, ja kasvisvaihtoehto on jotain tilliperunaa ja juustolautanen. Sellaisesta kattauksesta en kykene maksamaan vaadittua viisikymppistä per aikuinen edes siinä tapauksessa, että paikassa on lapsille tarkoitettu piirustuspöytä.

Olinkin tässä eräänä iltana niin närästynyt sekä henkisesti että fyysisesti, että otin yhteyttä äitienpäiväbuffettia mainostavaan paikalliseen yritykseen, ja kirjoitin heille tunteistani. Kirjeeni meni muun muassa näin: "Keittiöllenne terveisiä, että kasvisruokaa nykyisin syövät myös muutkin kuin vain rahattomat ituhipit tai muu epämääräinen aines, ja siihen kannattaisi panostaa myös tällaisissa buffet-kattauksissa".

Ravintola ei ole vastannut viestiini ja pahoitellut vuolaasti tekemäänsä kasvissyöjiä syrjivää virhettä ja loihtinut meille mahtavaa kasviskattausta. Äitienpäivälounaan paikka on siis vielä auki. 

Olisiko kenelläkään kertoa, mistä saisi sellaisen kivan kasvispainotteisen äitienpäivälounaan täällä Turcu-anaalissa? Vai syödäänkö me taas ankeasti kotona?

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Äitienpäiväspesiaali: Kasin äiti

Mä jauhan näitä äitijuttuja nyt, kun olen vauhtiin päässyt:)..

Päätin yksi päivä oikein istua alas ja miettiä niitä syitä, jonka takia muka olen niin huono tai keskinkertainen äiti ja mietin minkä kouluarvosanan itselleni antaisin. Aloitin antamalla itselleni numeron 8, ei megahyvä muttei ihan paskakaan. Sen jälkeen aloin miettiä, millainen on hyvä äiti ja mitä ainesosia minun pitäisi kehittää itsessäni, jotta en alinomaa soimaisi itseäni. No, tästä lähtee:

Hyvä äiti on läsnä, kuuntelee, ei raivoa, ei puhu lapsistaan rumasti muille, on ennustettava ja tekee ruokaa tasaisin väliajoin. Se lukee, leipoo, tanssii ja laulaa lapsilleen, jaksaa piirtää ja kehuu vuolaasti. Sillä on aina aikaa, eikä pinna ikinä kireällä, se keksii hyviä tapoja saada puuro alas silloin, kun lapsi kiukuttelee ja muutenkin vie huomion pois huonoista jutuista. Se kaipaa juuri sopivasti omaa aikaa ja osaa mennä ajoissa nukkumaan, että jaksaa pirteänä nousta aamulla palvelemaan perhettään.

Se ei ikinä pallottele vaipanvaihtovuoroa miehensä kanssa, vaan reippaasti tarttuu toimeen, kun lapsella on kakka housussa ja pesee pyytämättä perheen pyykit. Se osaa fiksusti käyttää edellisen päivän jämät seuraavan päivän ruuassa ja ylipäätään tekee illalla perheelleen niin paljon ruokaa että se riittää seuraavalle päivälle lounaaksi, ja samalla jää aikaa pyöräyttää vaikka sämpylät uuniin. Se jaksaa illalla viimeiseksi laittaa seuraavan päivän vaatteet tuolin selkämykselle valmiiksi, ettei aamulla tule hässäkää ja lapsilla on selkeästi tiedossa se, mitä äiti heiltä odottaa. Tässä näitä niinkuin alkajaisiksi. Lisäksi sitten tietysti kaikki yllättävät tilanteet, joissa hyvä äiti osaa spontaanisti luovia.

Aloin laskea omista tekemisistäni niitä juttuja, jotka täytän jo nyt, kasin äitinä ja mitä vielä pitäisi harjoitella. Samalla aloin miettiä sitä, kuinka moni asia meillä on hyvin. On ihan naurettavaa vaatia itseltään ihan mielettömiä, kun jo niin moni asia on hyvin ja sujuu näinkin. Turhaa ruoskia itseään siitä, että joku päivä on vähän kireänä tai väsynyt, jos ylipäätään on suhteellisen tyytyväinen suoritukseensa. Vanhemmuus on jatkuva prosessi, josta lapselle jää mieleen kuitenkin yleinen tunnetila, mukavat hetket, eikä välttämättä ne yksittäiset epäonnistumiset.

Jos katson perheestänjäsenistäni ottamiani valokuvia, tuntuu että meillä on oikeasti aika ihanaa ja kuvissa on paljon naurua. Lapset myös osaavat suukottaa, halailla ja kertoa meille, että he tykkäävät meistä tai heillä on ollut ikävä vanhempiaan, joka ilmentää varmaankin sitä, että olemme itse osaanneet kertoa heille tunteistamme ja meihin voi luottaa.

Puhuin ystäväni kanssa myös siitä, kuinka suuri merkitys ruualla on meille äiteinä. Rytmitetty ravinnon tarjoaminen lapsille on suuri rakkauden osoitus, jota pitäisi osata itse arvostaa omassa vanhemmuudessaan. Lapselle ruoka-aikojen noudattaminen on ulkoilun ja nukkumisen lisäksi yksi suurimmista rutiineista, joiden perusteella elämästä tulee ennustettavaa. Ruualla myös istutaan alas, jutellaan ja nauretaan, vietetään aikaa yhdessä.

Ruuanlaiton lisäksi olen tyytyväinen siihen, että aika harvoin menetän hermoni lapsille. Olen myös yllättävän huumorintajuisten ja hassujen lasten äiti, ja osaan nauraa heidän kanssaan päivittäin. Tuntuu, että nykyisin osaan olla enemmän läsnä ja kuunnella, mitä heillä on sanottavaa. Pyrin myös välttämäään itseni haukkumista lasten kuullen, ja jotenkin antamaan positiivista kuvaa elämästä, vaikka itse joskus(usein) olenkin ihan negatiivinen perse. Olen opetellut myös kehumaan Miettistä ja tarkoin harkitsemaan sitä, milloin on oikeasti tarpeellista syyttää toista jostain, johon voi itsekin vaikuttaa.

Joka tapauksessa tuli sellainen olo, etten mä nyt sitten ihan niin paska äiti olekaan. Voisin jopa nostaa sitä arvosanaa vaikka kasipuoloseen, melkein siis ysiin!

EDIT: Nyt te voisitte kommenttikentässä kehua itseänne, eli mistä tykkäätte omassa äitiydessänne?

tiistai 7. toukokuuta 2013

Raskaana vol 3

Laskin juuri, että olen raskausviikolla 30 (!!!!!! APUA!!!! mihin tämä aika menee!!!!) ja oireisto on seuraavanlainen:
-närästää
-väsyttää
-selkää särkee iltaisin
-mieli on yllättävän iloinen. Ei kilarointia tai raivohulluutta, vaan olen sellainen seesteinen paarustaja.
-hidastuminen, sekä aivoissa että liikkeessä
-ei supista
-ei tunnu että jalkovälissä roikkuu vauvan pää, kuten aiemmissa raskauksissa
-ei turvota
-ei megalihomista
-en käytä juurikaan virallisia äitiysvaatteita, vaan normikuteet menee päälle

Äitiysloma alkaa vähän yli kuukauden päästä, ja aiemmissa raskauksissa olin ainakin aivan kyrpiintynyt (työ)elämääni tässä kohtaa, ja toivoin että joku laittaisi mut sairaslomalle. Nyt kun olen kuin vahingossa luiskahtanut kotielämään, ei hommat jotenkin ärsytä mua yhtä paljon. Olen ihan tyytyväisenä tässä omalla pihalla, ilman satoja kavereita ja vain suunnittelen jotain ruokalistoja auringossa.


Täällä ollaan.

Ajattelin vaan ilmottautua, että hengissä ollaan! Sairas kiire ja muutenkin jäänyt tämä blogielämä vähemmälle, koska a)lapset, b)raskaus ja c)elämä.

Paljon olen ajatellut postauksen aiheita, ja tuntuu että koska en ole enää aktiivisesti koulussa, ei päässä paljon muuta pyöri kuin joku äitiyslätinä tai muu epäkiinnostava "mitä tein ruuaksi"-osasto. Muutenkin on aika harvinaista herkkua, että kerkeäisin ajatella mitään pyörittäessäni vain tätä arkea. Kauheata!

Mutta siis..Vappu oli ja meni, meillä oli vieraita, jotka vielä jäivät kahdeksi päiväksi vapun jälkeen. Testasimme autoa seitsemällä hengellä, kun kyyditsimme vieraamme Helsinkiin mukanamme ja kyytiin mahtui hyvin neljä lasta ja kolme aikuista. Vaunut jouduimme jättämään kotiin, koska ne eivät mahtuneet kyytiin ja muutkin tavarat saatiin hätäiseen ahdettua matkaan, mutta selvisimme!

Miettinen juoksi puolimaratonin lauantaina, ja hengailimme muutenkin Helsingissä koko viikonlopun. Helsinki oli yhtä ihana kuin aina, mutta oli kivaa tulla kotiinkin, koska kuten aiemminkin olen sanonut, en malta olla Helsingissä osallistumatta kaikkeen ja juoksematta kaupungilla tai kirppiksillä.

Nyt alan lukemaan mitä muille heinämammoille kuuluu, koska muuten nukahdan kesken kaiken.