keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Anus essensis est

Oi mutsi mutsi kadehti blogissaan jokin aika sitten sitä, että miehet voivat naisia vapaammin puhua, kiroilla ja rennosti sanailla lapsi-asioista ilman leimaa siitä, että ovat jotenkin huonoja vanhempia tai muuten kypsymättömiä idiootteja.

Samaihin aikoihin Minttu valitteli sitä, että äitiblogeissa tulee pitäytyä sellaisessa "vaikka joskus bailaan, rakastan lapsiani"-tyylisessä vakuuttelussa, koska muuten saa kasan paskaa niskaansa joltain netin anonyymiltä superäidiltä joka muistuttaa lapsen oikeudesta selvään vanhempaan.

No samaa mäkin mietin melkein jokaisen postauksen jälkeen. Ihan persettä. Ensin kirjoittaessani ajattelen, että kiva kirjoittaa mitä mielessä on ja sitten alan stressaamaan että kuinka monilla tavoilla tätäkin taas voi väärin ymmärtää ja samantien alan miettiä sitä, millaiselta äidiltä vaikutan. Ilman lapsia ei sillä, mitä joku nettimaailman anonyymi anusnaama minusta ajattelee, olisi väliä.

Taannoisessa puutarhaskandaalissa olin keskustelupalstojen mukaan keskenkasvuinen masentunut babyblues-mutsi, jolla on väkivaltaisia taipumuksia ja joka pitäisi ilmiantaa nettipoliisille. Omasta mielestäni olen ihan tavallinen äiti, joka leipoo, halaa, juttelee ja nauraa, mutta joka pitää omaksi ilokseen blogia, jossa käsitellään lapsiasioita muiden asioiden lomassa.

En ole koskaan ennen kirjoittanut julkisesti tai vähemmän julkisesti mitään, enkä opiskellut kirjoittamista, joten olen todella ihmeissäni siitä, että minulla on 135 rekisteröitynyttä lukijaa, jotka eivät kyllästy epätasalaatuiseen jorinaani. Oikeassa elämässä olen aika ujo, vaikkakin tutussa seurassa kova puhumaan ja erittäin sosiaalinen. Näennäisestä räävittömyydestäni huolimatta kuitenkin joinain päivinä tuntuu, että helpompi olisi vaan räpsiä kuvia kauniista lapsistani kauniit vaatteet päällä ja kirjoitella jotain ihan tyhjänpäiväistä, eikä edes yrittää miettiä mitään oikeaa, koska kirjoitettua tekstiä on niin helppo ymmärtää väärin.

Usein asiat, joista täällä kirjoitan, aukenevat oikeastaan itsellenikin vasta kirjoittamisen myötä. Kirjoitan nopeasti illalla jonkun pikaoksennuksen, jota muokkaan myöhemmin, mikäli koen tarpeelliseksi. Monesti mieleni muuttuu nasevan kommentin myötä tai ajateltuani asiaa yön yli tai mietin kirjoittaneeni liian kärkkäästi tai liian henkiökohtaisella tasolla. Lukijoiden määrän lisäännyttyä tunnen myös jonkinlaista vastuuta siitä, millaisen kuvan perheestäni tai itsestäni täällä annan, ja se oikeastaan yllätti minut.

Joka tapauksessa, ihan anaalista on se, että jotenkin koen tarvetta hetkittäin rajoittaa itseäni täällä sen takia, etten vain loukkaisi ketään. Tämän blogin piti olla oma tuuletuskanavani ja tapa rentoutua, eikä mikään neutraali äitiyshölötysväylä, jossa imetyspäät saisivat yhdessä puhua Popin välikausikamojen ominaisuuksista. Välillä kuitenkin tuntuu, että itselle henkisesti helpointa olisi keskittyä vain sellaiseen turhaan "ostin uuden huulirasvan ja tässä sata kaunista kuvaa siitä purkista eri asennoissa"-postailuun.

Se, mitä tällä postauksella nyt oikeastaan ajoin takaa, on itsellenikin vielä epäselvää. Aamuun mennessä varmaan se selviää. Laitan loppuun vielä uusimmasta Kaksplussasta ottamani kuvan Karita Tykän haastattelun kohdasta, jossa hän kertoo kuinka hän käyttäytyy suuttuessaan miehelleen.
No niin. Onko siis ihme, jos joku ei vaan tajua tätä blogia?

Taikinanaaman synnytyslotto

Periaatteen nainen ehdotti edellisen postauksen kommenttiosastolla, että järjestän blogissani vauvaloton, jossa pääsisitte arvaamaan Olmi-Kolkin syntymäpäivän. Mikä loistava idea! Eli tässä se tulee: VAUVALOTTO!

Voit siis tämän postauksen alle arvuutella oman arvauksesi siitä, milloin vauveliini syntyy! Voit myös halutessasi arvata sukupuolen, synnytyksen keston tai muita synnytykseen liittyvää. Antakaa palaa!

Taustatekijöitä:

Nainen, 37 vuotta, 3. lapsi, laskettu aika 21.7, nyt vko 37 käynnissä.
-Ensimmäinen raskaus: käynnistetty, rv 40+2 terve poika. Synnytyksen kesto n. 12 tuntia.
-Toinen raskaus: spontaani käynnistyminen, rv 41 terve poika. Synnytyksen kesto n. 4 tuntia.

Itse veikkaan 25.7 syntymän ajakohdaksi, synnytyksen kesto 4 tuntia säännöllisten supistusten alkamisesta ja vauva painaa 4 kiloa.

Oikein arvanneiden kesken arvotaan istukka-illallinen Tom Cruisen seurassa tai joku muu ihana synnytyshenkinen palkinto!



tiistai 25. kesäkuuta 2013

Mystinen hahmo nimeltään raskausnainen

Tänään olen liikkunut oikein koko äitiyspäivärahan edestä ja esiintynyt livenä nimimerkillä "kohta kolmen äiti-76", ja huomannut muutaman asian, josta ajattelin kirjoitella teille..Nimittäin jännä huomata erilaisia suhteutumistapoja (tai oma vainoharhaisuutensa) siinä, miten ihmiset suhtautuvat raskaana olevaan henkilöön.

Tänään neuvolassa, ravintolassa ja kaupungilla ollessani yksin lasten kanssa en  huomannut mitään ihmeellistä, muuta kuin että avuntarjoajia löytyi vaunujen nostamisessa. Iltapäivällä kun suuntasimme koko ydinperheen voimalla uimalaan, tuntui siltä, että todella moni jotenkin seisahtui katselemaan olemistamme. Nuoret tytöt kuiskivat nähdessään kuinka isoksi maha voi raskaana kasvaa, lapsia nauratti ja joku varmaan piti kiinni tahdistimestaan.

Eräs nainen povasi minulle tyttövauvaa, ja alkoi itse kertomaan omista lapsistaan, joilla oli 13 kuukautta ikäeroa ja todella intensiivisesti selitti kuinka poikia oltiin luultu kaksosiksi ja minkä kokoisia he koskakin olivat. Muilta sain ymmärtäväisiä katseita ja sellaista pää kallellaan-tuijotusta valkoisen ison mahani kanssa. Mahassa on sellainen ovankehvan mallinen mustelmakin, ja muutamia sellasia raapimajälkiä lapsista ja pesukoneesta tuomassa lisää koomillisuutta vaappuvaan olemukseeni.

Sinänsä tottakai ystävällistä, mutta aika omituista ihmiselle, joka on tottunut olemaan jotenkin nöyränä karsea. Nyt tuntui kuin olisin ollut joku sotasankari tai vähintään Tarja Halosen kruunaama superäiti, jota kaikki kääntyvät katsomaan ja kuljen siellä katseiden välissä sellainen vieno My little ponyn hymy kasvoilla nyökkäillen kuin Kate Middleton, heinämamma hänkin.

Muistan itsekin ennen toista lasta, kuinka ihaillen ja ihmeissäni katselin ihmisiä, joilla oli useampia lapsia ja jotka jotenkin kykenivät suoriutumaan edes jostakin järjissään. Toisen lapsen jälkeen aloin miettiä, ettei se olekaan temppu eikä mikään ja että ihan kreisejä ovat vasta ne kolmi- tai enemmän lapsiset perheet, jotka pääsevät ulos asunnostaan. Nyt tuleva kolmilapsisuus tuntuu aika hullulta, mutta ei miltään ihan megatehtävältä.. joten katseisiin on vaikea suhtautua sillä tavalla "Joo mä tiedän, mä olen arjen sankari!" ja pyöritellä silmiään :).

Kiellän valittajamarttyyrit-ryhmä


Tänään jossain "Kielletään kaikki"-facebook-ryhmässä henkilö kirjoitti toivovansa että äitiys-ja imetyspuhe ja/tai lasten kuvat kiellettäisiin epäkiinnostavana. Juttuun oli tottakai heti komppaajia, mutta myös aktiivisia vastustajia, jotka puolustautuivat äiteinä ja ihmisinä kärkkäästi haluten puhua lapsistaan kaikille ja kaikkialla.

Mielestäni puolustajien oletus on hieman kyseenalainen: miksi ketään kiinnostaisi puhua minun lapsistani/imetyksestäni/synnytyksestäni, ellei aihe erityisesti kosketa häntä itseään ja hän kysy asiasta? Mieleenikään ei tulisi esimerkiksi kuvitella, että esim. koulukavereitani kiinnostaisi pitkät tarinat imetyksestä tai muusta lapsiasiasta, ja he varmaan ymmärtäisivät, jos minua ei kiinnosta puhua vaikkapa metsästyksestä tai muusta itselleni vieraasta pitkään ja hartaasti tai aina.

Ylipäätään äitiyteen liitetty sellainen ihmeellinen marttyyrin kruunun hinkkaaminen ärsyttää; sellainen omituinen kilpailu siitä, kenellä on rankinta ja sitä on saatava julistaa helvetti kenelle vain. Sellainen, että joku naukuu kuinka rankkaa hänellä on koska sitä tai tätä ja kaikkia pitäisi kiinnostaa ja kuinka vaikeata on, ja kuinka toinen ei ikinä voisi ymmärtää omassa helpossa elämässään mitään. Ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, erilaisia tapoja, erilaisia perheitä, erilaisia tahtotiloja ja tapoja olla perhe: toiset siivoavat, toiset keskittyvät leikkimään, toiset omaan aikaan tai mihin nyt sitten keskittyvätkin.

Moni asia on pitkälti omasta tahdosta ja halusta kiinni: voi joko valittaa kyrvän nielleenä tai sitten voi yrittää tehdä mieltään vaivaavalle asialle jotakin tai edes hyväksyä sen, että tilanne on nyt tämä tällä hetkellä. Haluanko valittaa ja kuluttaa energiaani siihen, vai yritänkö elää asian kanssa? Voiko siihen vaikuttaa? Kannattaako valitus? Kenelle valitukseni tulisi olla suunnattu?

Oma tilanteeni muuttui huomattavasti parempaan suuntaan myöntäessäni itselleni sen, että aamujen kauheus on vain oman pääni sisällä. Joka aamu yksin lasten kanssa alkoi niin, että kaikki pitää tehdä kiireellä, lapset kiukkuavat ja en pysty muuta kuin juoksemaan aamun läpi kuin automaattinen puurokone. Kun päätin, että aamu tulee joka tapauksessa ja rauhoitin itseni, on aamujen sietäminen ollut paljon helpompaa.

Sama juttu päiväunien kanssa: turha odottaa koko aamupäivää kieli pitkällä, että Munnu nukahtaa ja pääsen imemään kahvia ja nettiin, koska se asettaa liikaa painetta siihen päiväunille saamiseen ja niiden kestoon. Netti voi odottaa iltaan ja päivän aikana saatu lepohetki on vain plussaa. Sitä paitsi oikeastihan silloin pitäisi olla sitä laatuaikaa vanhemman lapsen kanssa, eikä kiimailla netissä (Joo. Tuolla se katsoo videoita..)!

Ps. Profiloidun muuten itse tällä hetkellä superäidiksi, joka kävi iltapuhteiksi kahtena iltana läpi puolentoista vuoden valokuvat ja kohta tilaa ne pahvikuvina. Nyt joku mitali tänne ja sassiin!

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Uusi versus vanha

Entisenä kovana kierrätys- ja kirppismuijana olen miettinyt tätä lapsielämän kulutusteemaa ja yrittänyt luoda jonkun oman synteesini siitä, miksi itsekin nykyisin ostan välillä mielummin uutta kuin juoksen kaikki viikonloput kirppiksellä etsimässä "sitä oikeata tunnelmaa" sisältävää tavaraa.

Entisessä elämässäni(siis ennen lapsia) siis en ostanut mitään uutena, kulutin kaikki viikonloput kirppiksillä kierrellen ja matkustimme Miettisen kanssa ympäri etelä-Suomea metsästäen levyjä, leluja, kirjoja ja vaatteita. Tavaraa kertyi joka reissulta hirveät määrät ja koti oli kuin joku kirjava retromuseo, mutta meistä se oli vain ihanaa. Tavara oli ihanaa, eikä siitä tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa, kun "kaikki on kuitenkin kierrätettyä". Ylipäätään mielestäni tavaran keräämiseen liittyi sellainen tietty pakkomielle löytämisestä tai tietynlaisesta metsästämisestä, koska koskaan ei voinut tietää, millaista tavaraa tulee vastaan.

Ensimmäisen lapsen jälkeen tavaraa alkoi olla sillä tavalla liikaa, että aloimme pikkuhiljaa luopumaan kaikesta turhasta ja miettiä mitä kotiin ostamme. Retrohenkiset kodinkoneet, astiat ja lasten tavarat alkoivat tympiä epäkäytännöllisyydessään ja aloimme ostaa joitain tavaroita uutena. Käytettynä kalliilla ostettujen vaunujen jälkeen ostimme suosiolla kokonaan uudet ja froteevaatteiden nauhojen ja nappien nyplääminen ja ulkovaatteiden huonot tekniset ominaisuudet alkoivat tympiä, joten lipsuimme niissäkin uuden tai ei ainakaan enää retron puolelle.

Tällä hetkellä meillä ei ole hirveästi aikaa käydä kirppiksillä vain kiertelemässä huvikseen, mutta ostan kuitenkin jonkin verran lastenvaatteita käytettynä joko netistä tai lastentarvikekirppikseltä. Oikeastaan vain leluissa olemme aika tarkkoja siitä, että ostamme niitä harvoin uutena, koska kirppikset pursuavat vähän käytettyjä leluja murto-osalla kaupan hinnasta. Sama juttu huonekaluissa; vanhat huonekalut ovat paljon hienompia ja kauniimpia kuin uudet. Uutena ostamiamme tuotteita oikeasti harkitsemme, kun taas kirppikseltä mukaan ottaa tavaraa myös vain sen takia, että se on halpaa/joskus ehkä sopivaa/muodissa/jotenkin vaan miellyttää silmää.

Syy kuitenkin sille, miksi tämä juttu tuli mieleeni, oli sellainen kirppis-tai kierrätysaatteen kantajien ylemmyydentunto ja ajatus siitä, että tavaran hamstraaminen käytettynä olisi jotenkin vähemmän "kulutusta" tai ei ollenkaan itsensä korostamista kuluttamisella. Tavaralla on kuitenkin usein sama ajatus: osoittaa kantajansa uniikki maku, tuuri ja kyky löytää oikeita asioita, ylellisyys ja tietynlainen rahankäytön kyvykkyys jne.

Kierrätys on tottakai hieno asia, ja tavara kannattaa aina laittaa eteenpäin, mutta ärsyttävää siinä on se, ettei ostettavia tavaroita tai niiden tarpeellisuutta ollenkaan mietitä, vaan koti saatetaan täyttää millä tahansa keräiltävillä lasiesineillä, levyillä, retrouikkareilla tai epäkäytännöllisillä Nokian lastentennareilla (kuten siis itse tein:)).

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Vauva 3.0

Meidän vauva syntyy keskimäärin kuukauden päästä. 

Asunto on kaikkea muuta kuin vauva-tai lapsiystävällinen, saati äiti-tai äitiysystävällinen, puhumattakaan haavainen paksusuoli-kelpoinen. Molempien synnytysten jälkeen olen istuskellut vessassa suhteellisen tiiviisti, joten mielenkiinnolla odottelen luovuuteni kukkimista tilanteessa veriripuli+nelivuotias+taapero +vauva keskikerroksessa ja vessa ylä-tai alakerrassa. 

Vauvalla on vaan jonkun verran vaatteita, muuten sillä ei oikeastaan ole mitään. Puuttuvia tuotteita on esim. pinnasänky, turvaistuimen telakka autoon, vaipat, se jättiläismäinen imetystyyny ja mulle imetysrintsikkaa- ainakin. 

Synnytyshimo on ehkä vähän kadnnut tai hakusessa, koska meillä ei oikeastaan ole mitään suunnitelmaa synnytyksen alkamisen varalle. Jos ja kun vauva syntyy, lähden synnyttämään- siinä se. Toivottavasti synnytys käynnistyisi niin, että kehtaa dumpata lapset naapuriin tai jonnekin, tai muuten menen yksin sinne..Joka kuulostaa todella ankealta! Lisäksi synnyttäminen vieraassa paikassa jotenkin ahistaa, vaikka sillä ilmapiirillä ja hoitajan murteella tuskin on merkitystä siinä tositoimissa, mutta kuitenkin.

Mutta kertokaas viisaammat, että mitä se mun vauva muuta tarvitsee ja miten mä järjestän nämä kaikki asiani? 

Ja ai niin, katsokaa Yle Areenasta Solsidania! Ainakin se synnytys-jakso ja Oven peräsuolen syöpä-jakso! Mä kuolen, miten hauskoja ne on!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Henkinen ja fyysinen koti

Miettinen ja elämä ylipäätään pitää tällaista jättimahaa jokapäiväisessä jännityksessä piilottaessaan kaikki tavarat sellaisiin paikkoihin, jonne en enää mahdu, pääse tai jonne on ainakin hankala mennä.

Tämän päivän saldo on seuraava:

-Vaunut tungettu varastoon väärinpäin(Miettinen!!!!), vetokahvan klipsut auki. Yritän kääntää vaunuja, ja samalla hakkaan itseäni mahaan ja meinaan kaatua. Vedän vaunut kyyryssä kolme porrasta ylöspäin vain huomatakseni että se Bugaboo Donkey(R) kätevä sivukassi on jossain hukassa.
-Tulen ulkokautta asuntoon sisään, jossa kassia ei näy.
-Menen takaisin alakertaan ulkovaraston kautta, kulkien "kodinhoitohuoneen" läpi, ja maha osuu ensin ovenkahvaan ja sen jälkeen hieroo kivuliaasti remonttia varten varastoitua kirjakaappia. Käännyn, ja maha osuu laudanpalaseen, joka jostain syystä on pöydällä. Alkaa pikkuhiljaa hermoa kiristää, ja lähden takaisin ulos.
-Käyn ulkokautta taas sisällä puuskuttamassa ja etsimässä sitä typerää sivukassia. Alan olemaan niin raivona ja hikinen, etten löytäisi kassia vaikka se tippuisi naamalleni.
-Ulkona nuorempi lapsi on köytettynä vaunuihin ja kitisee tylsistyneenä, vanhempi lapsi naukuu pyörää, naapurin lapsi vinkuu mukaan ja koira hienoo anustaan pihalaattoihin.
-Huudan koiralle ja päätän soittaa Miettiselle töihin vanhan kunnon "Tää on sun syy ja mä tapan ton koiran"-puhelun(näistä puheluista lisää täällä).
-Soittaessani puhelua tajuan, että eilen on satanut, joten kassi voisi olla saunassa.
-Miettinen väittää kivenkovaa, ettei hän ole nähnytkään koko tavaraa. Syytän häntä mm. asioiden tahallaan piilottamisesta, mahdollisesta keskenmenosta, kodin ansoista ja elämäni pilaamisesta. Liiottelen hieman kokemaani tuskaa ja samalla puuskutan taas ulkovaraston kautta saunaan, hieroen taas mahaani siihen kirjakaappiin, osuen pesukoneeseen ja taas lyön itseäni ovenkahvalla mahaan.
-Typerä Bubaboo Donkey(R)-sivukassi löytyy saunasta ja Miettiselle luuri korvaan.
-Pääsemme vihdoin lähtemään

Aamulla ensimmäiseksi riivin itseäni yläkerran vessan ovenkahvalla, vain jatkaakseni alakertaan, jossa avasin astianpesukoneen huolimattomasti raapien koko matkalta mahaa ja tyhjentäessäni sitä konetta hakkaan vetolaatikoilla itseäni. Lisäksi kompuroin näissä helvetin portaissa kokoajan, ja aina kaikki on väärässä kerroksessa, vessapaperi loppu tai joku jäänyt jonnekin. Pyykit kannetaan alimmaisesta kerroksesta ylimpään ja taaperon pylly pestään joko ylhäällä tai alhaalla: ei siinä kerroksessa, jossa eniten oleillaan.

Chisu sanoo sen jotenkin niin hyvin: Mun koti ei oo täällä. Tai ainakaan viimeisillään raskaana, kahden lapsen kanssa, tämä kolmikerroksinen puutaloidylli ei ole se paras mahdollinen asiakasratkaisu.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Rasvainen (mini)raivohullu

Mä kadehdin niitä, joilla on sellainen tilanne raskauselämässään, että jotain kiinnostaa niiden raskaus. Heinämammoissa (joo, olen käynyt taas siellä lukemassa...) on vaikka millaista pitkää kertomusta siitä, miltä niistä tuntuu ja mistä sattuu, mitä mies siihen sanoi ja mikä ahistaa, mutta täällä omassa perheessä tuntuu että tämä heinämamma paahtaa kuin suomenhevonen talvisodassa.

Eniten mua kyllä harmittaa se, ettei voi saada edes kerran sellaisia kunnon heinämamma-raskauskilareita: itkeä mytyssä lattialla, tapella ja huutaa Miettiselle tai vaikka rikkoa salaa yksi lautanen, niinkuin ilmeisesti raskaanaolijoiden kuuluu saada toimia. Eilen oli pieni kilarikohtauksen yritys, mutta se torpattiin heti alkuunsa vanhalla kunnon "Rauhoitu"-komennolla (jota muuten vihaan yli kaiken..). Ei rauhoita se käsky yhtään siinä tilanteessa kun toinen oikein vituttaa.

Olin kattanut ihanasti perheelleni iltaruuan, ja oikein ajatellut hemmotella perhettäni kattamalla uusien perunoiden kanssa oikeaa voita. Perhe istuutui pöytään ja Miettinen otti voipaketin käteensä, katsoi sitä epäuskoisesti naamaansa väännellen ja sanoi närkästyneenä:"Saisinko Voimariinia?". Silloin sisälläni kiehahti raskaana olevat alhaiset hemoglobiiniveret ja sihahdin vain että "Voihan koko voin heittää vaikka seinään", johon vastaus oli vanha tuttu: "Rauhoitu", johon vastasin että "Hae vittu voisi itte".

Siinä oli se kilari. Pitäsikö kirjoittaa heinämammoihin? Ne varmaan tajuaisi, kuinka mua loukattiin. Ja niiden miehet varmasti olisi samassa tilanteessa hellästi syleilleet niitä ja ne yhdessä olisivat ensin itkeneet ja sitten nauraneet tilanteen hassuudelle ja lopuksi ne olis kaikkia niitä s-alkuisia.

Tämän minikilarin jälkeen meillä nukutettiin lapset, Miettinen katsoi futista ja mä mökötin netin kanssa sohvalla. Kerran Miettinen kysyi haluanko ruokaa. Sitten oltiin taas hiljaa. Kolmas raskaus on just tällästä.

Eilisestä, eli en keksi nasevaa otsikkoa

Tehtiin eilen meidän perheelle erikoinen juttu: jakaannuttiin. Kahtia. Toinen otti toisen lapsen ja toinen toisen ja lähdettiin omille teillemme: toinen pyöräkärryllä palstalle ja toinen vaunujen kanssa kaupungille. Tällaista en muista monesti tapahtuneen, koska me ei vaan jotenkin osata ja tajuta.

Oli ihan mahtavaa! Helppoa, koska vaunuissa napotti iloinen taapero, jolle kelpasi kaikki tekeminen. Käveltiin, juteltiin, katseltiin autoja ja koiria ja käytiin syömässä, vaihtamassa vaippa ja lopuksi lapsukainen nukahti. Silloin hyökkäsin itse vuohenjuustosalaatille, limulle ja katselemaan turkulaisia ihmisiä.

Yksi virhe minulle sattui ravintolassa: pyysin iltapäivälehden luettavaksi, koska ajattelin sen olevan jotenkin ihanan rentouttavaa. Vitun marjat.

Ensimmäisellä sivulla oli joku maailman kauhein lastensuojeluspesiaali, jossa käytiin läpi erilaisia lastensuojeluviivästymiä tai -sekaannuksia tai muita ahdistavia lapsijuttuja, johon viranomaiset eivät varmaankaan "osaamattomuuttaan" tai "laiskuuttaan" ole lehden mukaan puuttuneet. Vuoden takaisen Erikan kohtalon muistelukuvailun lisäksi jutussa oli kuvattu todella yksityiskohtaisesti erilaisia lastensuojelutapauksia, kerrottu mitä kaikkea lapsille oltiin tehty ja kauanko vanhemmat olivat saaneet lapsensa pitää useista lastensuojeluilmoituksista huolimatta.

Voisiko joku kertoa mulle, että kuka näitä juttuja a) kirjottaa ja b) lukee? Kuka nauttii lukiessaan sivukaupalla lasten kärsimyksiä, ja miksi ne tarinat täytyy olla niin eriteltyjä? Eikö riittäisi sellainen sivistyneempi yleiskatsaus, vaan onko pakko mässäillä tapahtumilla? Eikö jollekin vähemmän luovalle lastenrääkkääjälle voisi jossain muualla antaa vinkkejä, kuinka lasta voisi vielä paremmin rääkätä?

Mä en tajua. Mutta onneksi tajusin kuitenkin kääntää edes sivua ja lopulta laittaa lehden pois. Aloin mielummin kuunnella naapuripöydän juttuja ja miettiä kuinka kivaa olisikaan istua ystävättären kanssa kylmän valkoviinin ja tupakan äärellä joen rannassa. Toisessa naapuripöydässä joku nainen naukui lapsistaan ja raskaasta elämästään ystävättärelleen ja toisessa kaksi kivaa ponnaripäätä juttelivat kaikkea hauskaa ja olivat iloisia. Arvatkaa kumpaa kuuntelin mielummin?

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Kesä, kärpäset ja seksilegginssit

Mistä tietää, että kesä on vihdoin tullut? No tietty siitä, että Taikina tilaa vuotuiset seksilegginssit!!

Viime vuonna hankin Kaksitvå-legginssit Ruisrockia varten, joten tämän vuoden kesä tuli hieman aiemmin, koska eilen postiluukkuun kolahti uudet, upeat kukkakuvioiset mega-turbo-super-seksuaaliset hodet! Äitiys ja raskaus ei ole muuttanut minua lainkaan!

Viime vuoteen verrattuna annan suunnittelijoille pisteitä erityisesti keveydestä, ilmavuudesta ja siitä, etteivät aiemmin mainittujen ominaisuuksiensa vuoksi tämän vuoden legginssit ole niin virtsatietulehduksenomaiset! Pisteitä myös siitä, että olen kokoa 38, vaikka raskaana jne!

Samaan aikaan sain postista myös ystäväni kirppikseltä bongaaman sotatakin, jota olen hinkunut sata vuotta! Uuden lukijani vinkistä lähdin ulkoiluttamaan uutta tyyliäni K-markettiin, eli Cittariin, josta sai ostamalla kaksi Libero-tuotetta sai ILMATTEEKSI P.o.Pin pipon!
Kylläpä oli hyvä päivä! Melkein jopa tienasin!

Ps. Hämmentävä kuvankäsittely tuossa muutenkin niin sekavassa kuosikuvassa! Huomatkaa kaksi pipoa!

Etikkaan säilötty uimalelu, kiitos

Rakas uusi ystäväni, etikka. Voisin syödä etikkaisia asioita sata kiloa päivässä, ellei se närästäisi niin sairaasti. Koska se närästää, tyydyn syömään hieman vähemmän kuin sata kiloa. Lisäksi ihan omituiset haisteluhimot ovat tällä hetkellä pinnalla, joten listaankin rv 35:n kunniaksi teille kaikkia ihania himojani!

Lempiasioitani tällä hetkellä ruokamaailmassa:
-hillosipulit
-suolakurkut
-feta
-sitruuna
-oliivit
-retiisi
-selleri
-raparperi
-tomaatti ja kurkku
-täytekakku
-limu ja mehu tai vissy, loputtomasti

BUBBLIN UNDER-himot:
-uimalelun sauman syöminen tai tuore uimalelumuovin haju
-bensan haju
-kenkäkaupan haju, sellainen nahkaisen ihana huumaava tuoksu
-kielen väkivaltainen kääntäminen/rullaaminen suussa ja sellainen kielen imeskelevä narskutus
-pippuripihvi tai mikä vaan (keskeltä raaka) liha himottaisi, kohta kahdenkymmenen kasvissyöntivuoden jälkeen..
-Silli kiinnostaa, sellaisessa kastikkeessa, uusien perunoiden kanssa

Parasta olisi mennä kenkäkauppaan ja rääkätä kieltä siellä lattialla maaten. Ehkä joku bensakanisteri mukana, josta välillä tankkaisin lisähajuja :)!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Tyttöpoika, mummojen suosikki

Nyt kun tosiaan sain eilen kutsun sinne sukupuolineutraaliin äitipiiriin, täytyy varmaankin kaivaa kaikki sen suuntaiset ajatukset taas mieleen ja alkaa oikein miettimään omaa käytöstään lasten kanssa.

Olen aina vihannut sitä, kun lapsista puhutaan sillä tavalla "Katsos, kuinka pojat kaivaa nenää" tai "Siellä tytöt leikkii nukeilla", mutta nyt olen jostain syystä huomannut itsessäni saman..Puhun usein omista lapsistani vaan "poikina" tai sanon, että "Mennääs, pojat!", ja nyt en tiedäkään, onko siinä mitään vikaa? Onko se jotain superneutraalin käsikirjan vastaista puhetta? Kenties jopa sukupuolistavaa vihapuhetta?

Toinen askarruttava sukupuoliasia on se, että Lalbukkaa luullaan jatkuvasti tytöksi, ilmeisesti pitkän tukkansa takia. Tilanteet toistuvat päivittäin, kun joku aikuinen alkaa jututtamaan meitä ja kyselee pikkuprinsessan nimeä, kirppiksellä käsketään ostamaan tytölle suloinen röyhelömekko tai mummo muistelee kuinka kiltisti prinsessa Estelle oli eilisissä häissä. Lapsen päälle puetuilla vaatteilla ei ole väliä, vaan tytöksi häntä luullaan yhtä lailla mopo-paitaan pukeutuneena farkkutyyppinä kuin ylineutraaliin marimekkoon pukeutuneena, lippis päässä. Jännä juttu.

Huomaan, ettei lasta itseään haittaa tai hän ei ajattele, että puhe on hänestä. Itseänikään se ei sinänsä häiritse, vaan ajattelen vain sen olevan noloa kyselijälle itselleen, jos töksäytän ihan viattomaan keskusteluun aina vain jotain "Hän on kyllä poika", vaikka se ei olennaisesti vaikuttaisi mihinkään. Tuntuisi tyhmältä jotenkin tyrehdyttää hyväntahtoinen keskustelu vain sillä, että minulle on tärkeätä, että ihmiset tajuavat lapsen olevan poika.

Muistan itse, kuinka hauskaa lapsena oli kun kaikki luulivat minua pojaksi. Oikeastaan itsekin halusin, että aikuiset luulevat minun olevan poika, ja keksin itselleni poikanimenkin, jota käytin välillä salaa. Samaa en kylläkään omassa lapsessani ole huomannut, mutta en myöskään ole huomannut mummojen puheiden häiritsevän häntä. Olenko siis itse hiljaa, paitsi ihan räikeimmissä ja tyhmimmissä jutuissa, jotka itseänikin häritsevät?

Luulen, että kyllä maailma vielä kyllä opettaa lapsille sukupuolten erot, ja jossain kohdassa lapsi alkaa itse korjaamaan jututtajien luuloja.. Siihen asti, eikö olekin ihan sama, miksi "Raju-Roosaksi" mummot bussissa autoilla leikkivää lasta luulevat?

Ja PS: Mahtavaa, uusia lukijoita! Jee! Tervetuloa!

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Turcu-kehuja

Me tavattiin tänään helsinkiläistä ystävää lapsineen eräässä kivassa Turkulaisessa keskustalähiössä, jossa oli järjestettynä pihakirppistä ja muuta ohjelmaa puutalon pihalla. Piha oli ihana, paljon lapsia, kivoja vanhempia ja muutenkin jotenkin kesäistä ja leppoisaa.

Samalla aloin miettiä sitä, kuinka paljon olenkaan inhonnut tätä Turkua, ja oikeastaan ollut tahallaan antamatta sille minkäänlaista mahdollisuutta. Ja se on oikeastaan vain sen takia, ettei Turku ole Helsinki.. Ja tottahan toki, ei se olekaan, eikä sen tarvitsekaan olla. Luulen, että eniten pelkään sitä, että alkaisin oikeasti vaikka tykkäämään Turusta, enkä muka haluaisikaan täältä enää pois. Joka tapauksessa, tosiasia on se, että ainakin kaksi vuotta meidän täytyy täällä olla, ja sen ajan mukavammaksi tekisi se, että oikeasti alkaisin pitämään koko kaupungista.

Viime kerran Helsinkivierailun jälkeen olen ajatelut sitä, kuinka kiireistä ja mukaan imevää helsinkiläinen elämä on, ja tavallaan huomasin siellä kaipaavani Turun rauhaan. Täällä kun minulla ei ole kavereita tai tekemistä niin paljon, on elämä huomattavasti helpompaa järjestää vain lasten ehdoilla. Minulla ei ole välttämättä kiire mihinkään, vaan kunhan lillun vain virran mukana; odottelen vauvaa ja hengaan ulkona lasten kanssa. Helsingissä soittaisin kiimaisen puhelinringin ennen kuin lähtisin ulos, juoksisin milloin missäkin katutapahtumassa ja tekisin kaikkea samaa kuin muutkin, kuuntelematta lainkaan omaa jaksamistani tai lapsiani.

Joka tapauksessa, kivassa pihakirppistapahtumassa, oli juuri sellaista jengiä, jota Helsingistä kaipaan. Niitä olisi täällä Turussakin, jos vaan joskus keskittyisin vaikka tutustumaan ihmisiin: niillä oli ihania erikoisnimisiä lapsia, samanlaiset lippikset kuin lapsilla Kalliossa ja sain kutsun johonkin erikoisvanhemmuus-iltamiin! Tarkoitus on olla jotain sukupuolineutraalia vegaania kestovaippaa, joka sinänsä ei ehkä nykyisin ole ihan sitä ominta meikäläistä, mutta riittää kuulemma se, että on kiva ja muuten samanhenkinen.

Ikuisesti pyhä urheilu

Kävi tässä taas yksi ilta niin, että telkkarista tuli jotain typerää urheilua, ja Miettinen kyyläsi sitä juuri parhaimpaan nukutus-/iltarutiini-/kaikki huutaa-aikaan. Ylipäätään ennen tämän urheilun alkua, olimme jossain (varmaankin kaupassa), josta piti päästä tiettyyn aikaan mennessä kotiin, koska "Peli alkaa, mennään jo, kiire!"..

Katsellessani taas tuota herran pyhää tehtävää, urheilun katsomista kalja kädessä, mietin taas muutamaa ikuisuuskysymystä: 1) Olisiko mitään ohjelmaa, josta kehtaisin tehdä tuollaisen numeron ja 2) Pystyisinkö ikinä keskittymään minkään ohjelman katsomiseen siinä kauheassa metelissä ja 3) Miksi mua niin paljon vituttaa jonkun toisen ihmisen tekemiset, kun selviän ihan hyvin iltapuuhista ilman apuakin?

Kysymystä siitä, mikä ohjelma muka olisi niin tärkeä, että Miettinen ikinä antaisi minun hoputtaa kaupassa ja istua kuin tatti koomassa ja pystyisin katsomaan sitä samalla kuin tahmaiset puurokädet juoksevat ohitseni, huutavat ja hyppivät päälläni. Olen harjoitellut tilannetta käyttämällä esimerkkinä Sinkkuelämää, ja kysynyt Miettiseltä, mitä hän sanoisi jos pakottaisin koko perheen sopeutumaan siihen mitä Carrie ystävineen puuhailee juuri siihen aikaan kun meillä on pahin kaaos. Lasten käskisin olla hiljaa ja tuijottaisin telkkua sipsipussi kädessä, ja sanoisin vähän väliä "shhhh".

Mielenlujuutta vaatisi sekin, ettei mykkä tuijottaja sohvalla ala ärsyttää. Urheiluselostuksen äänikin on niin sairaan luja ja ihan turha, kauheaa huutoa ja jotenkin käy korviin. Sinkkuelämää sentään voisi katsoa hiljaa, ilman elämöintiä. Tavallaan myös koko tilanteen perinteinen asetelma alkaa ärsyttää enemmän kuin sen muut elementit: mies katsoo urheilua, nainen hoitaa lapset ja sisällä kiehuu, mutta nainen nielee kiukun. Niin ankeeta.

Kumpi tai kuka teillä päättää, mitä telkkarista katsotaan ja mihin aikaan? Katsooko kukaan urheilua? Ärsyttääkö urheilun ääni?

torstai 6. kesäkuuta 2013

Villit yöt

Raskaanahan näkee toinen toistaan älyttömämpiä unia. Mä olen tähän asti ollut aika viattomien unien näkijä, mutta nyt yksi lähiyö näin toinen toistaan järjettömämpiä teoksia pääni sisällä. Koska olen tällainen ennakkoluuloton pelaaja, ajattelin jakaa teille myös tällaisen hieman jännemmän, jopa ehkä rohkean unen.

Unessa oli kaksi osaa: ensin olin jostain syystä erään aika helvetin ärsyttävän koulukaverini kanssa jotenkin vahingossa kai ollut "simmottissii", niinkuin Turussa sanotaan ja puin sitä hänen kanssaan. Kaveri on minua 15 vuotta nuorempi, kirjakielellä puhuva ja sanojaan maiskuttava kaikkitietäjä, joten tosielämässä tuskin kumpikaan meistä eksyisi toisensa kanssa samaan sänkyyn edes minkäänlaisen puudutuksen voimalla.

Unen kakkososa oli todella mielenkiintoinen. Olin pornoteollisuudessa mukana, ja kuvasin eestiläisen naissiivoojan kanssa jotain hämmentävää pornoelokuvaa. Meillä oli kuvaustiimissämme mukana joku kolmas henkilö, jota en nyt muista. Minä olin ikäänkuin kuvaajana elokuvassa, jossa oli vaikeutena ensinnäkin kielimuuri siivoojan kanssa, ja toiseksi se, ettei hänen farkuistaan tajunnut kumpi on etu- tai takapuoli. En unessa uskaltanut kysyä häneltä, että mitäköhän puolta tällä hetkellä kuvaan, vaan yritin esittää ammattilaista ja kuvata vain. Samalla yritin ähkiä ja säheltää jotenkin mukana, tsempatakseni kuvausväkeäni. Sitten jo heräsin.

Jännää on elämä. Vaikka en edes tee mitään, tai mene mihinkään, silti sattuu ja tapahtuu.

Pitäsköhän mun alkaa kirjottamaan suomeksi sellasia Fifty shades of grey-tarinoita jollain salasanalla johonkin "panohullun päiväkirjat"-blogiin?

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kiitos vielä kaikille!

Olen unohtanut oikein erikseen kiittää teitä kaikkia kivoja kannustuksestanne viime aikoina! Sain ihan mielettömästi hyvää palautetta, mutta en jaksanut vastata niihin, koska olin niin maani myynyt saamastani ryöpytyksestä! Luulen, että jossain sen ajan postauksista on ehdoton ennätysmäärä kommentteja, kiitos!

Blogin kirjoittaminen on siinä mielessä hankalaa, ettei koskaan tiedä, mistä jutuista te pidätte. Tuntuu oudolta kirjoittaa, koska ei näe vastapelaajaa ja hänen reaktioitaan, eikä voi keskenkaiken ikäänkuin muuttaa suuntaa jutuissaan. Välillä hikikarpalot otsalla katselen kävijätilastoja ja mietin, että kuka näitä juttuja lukee, kun kukaan ei kommentoi. Kommentointi, ihan lyhytkin, antaa kaltaiselleni huomiohakuiselle arkajalalle jotain osviittaa siitä, menikö yhtään sinne päinkään tai kiinnostaako ketään lukea näitä mun juttuja.

Ylipäätään yhdistelmänä järjetön itsekritiikki ja avoin blogi on hieman arveluttava. Joinain hetkinä (kuten silloin viime viikonloppuna) ajattelen, että lopetan koko blogin ja keskityn vain facebookkiin, tai muuhun suljettuun formaattiin ja saan olla stressaamatta tätä. Itse asiassa, jos olisin löytänyt jonkun "poista"-napin täältä, olisin poistanut koko roskan, mutta onneksi en löytänyt. Sitten muutaman päivän jälkeen alkoi päässä olemaan taas uusia ajatuksia siitä, mitä seuraavaksi kirjoitan.

Tuntuisi hölmöltä kirjoittaa tänne ainoastaan tietyllä teemalla, jotain kermalla koristeltuja huttujuttuja lastenvaatteista, leivonnasta tai sisustamisesta, kun oikeasti ne ei niinkään kiinnosta mua kuin hetkittäin. Silloinkin enemmän vitsillä kuin oikeasti, tai ainoastaan oman kodin tasolla. Välillä joku oikea asia saattaa kiinnostaa, ja välillä taas pelkkä hömppä. Oikeastaan mun mielestä on kiva pitää tätä tällaisena sillisalaattina, jossa leivotaan, kiroillaan ja nauretaan. Puhutaan vuorotellen lapsista ja jätkistä, torista ja baareista, bailuista ja puistoista.

Ja hei siis, kertokaa ihan vastaisuuden varalle, että missä täällä on sellainen "POISTA"-näppäin?

Pikkurätti korville, Olmi-Kolkki!

Kirjoittelin eilen uusista raskausajan pakkomielteistä, ja kas, tänä aamuna heräsin liian aikaisin, otin härkää sarvista ja aloin katselemaan nettikirppiksiltä pikkupeittoa suloiselle masukilleni. Hetken netissä pörrättyäni haaviini osuikin todella edullisesti pikkupeitto, jota kuvailtiin sanoilla "pyyhe, rätti, alunen" tms., ja hintaakin vai 5€-TODELLA HALPA! Ihanaa, Olmi-kolkki saa peiton!

Iloa kesti vain hetken, koska Alppila-ystäväni ilmoitti, ettei se ole sellainen peitto jota haluan. Se on joku pikkurätti. Joku nenäliina. Joku ihan onneton pikkupalanen. Blaah. Palasen olin kyllä jo tuossa kohtaa maksanut, ja kai se tuollakin se vauva jotakin tekee? Laittaa vaikka nukelle peitoksi tai pesee autoa? Sitä ennen se voi vaikka pissata siihen.

Joka tapauksessa taistelu peitosta siis jatkui, ja julistin Facebookissa tekemääni virhettä ja ilmoitin olevani halukas ostamaan joko raitapeiton tai Aarrekidin peiton. Ja kas! Siellä eräs ystävällinen sielu suostui luopumaan omasta Aarrekid-peitostaan!

Ai että! Olmi-Kolkin elämä on jälleen elämisen arvoista, hän ei joudu kärsimään peitottomuudesta kuten vanhemmat sisarensa ja hänelle on postissa tulossa peitto!!!!!!

Ihanaa! Näin se elämä meitä heittelee ja aurinko paistaa risukasaankin!

Ps. Mulla oli tänään neuvola, RV 34, SF 31, syke 130-150, paino -2 kiloa.
Ulkona kuuma, mä en saa henkeä ja vauva painaa kylkiluuhun.

Neuvolan kunniaksi kävin yksin syömässä Betel-kirkon kasvisruokaa, ja se on kyllä pakko julistaa Turun parhaaksi kasvisravintolaksi! Numero 1. Betel ja numero 2. Taikinanaaman keittiö. Jos joskus matkaatte Turkuun arkipäivänä, ehdoton matkakohde: Betel!

Ärsyttävä ruokahullu postaus.

Mä olen tänään ylittänyt itseni, ja ensinnäkin leiponut kakun ja toiseksi tehnyt ihanaa seitania. Kumpaankin löytyy jonkinlainen hatara syy, jonka hädissäni keksin salliakseni itselleni tällaisia turhuuksia. Tai no kakku ehkä oli turhaa.

KAKKU: Torilla on sairaan halpaa, ja ostettiin hirveä määrä banaaneita. Samalla reissulla mukaan tarttui mansikoita. Banaanihan tarkoittaa täytekakun täytettä, mansikka päällistä, ja lapset olivat olleet kaksi päivää mökillä=tervetuliaiskakku.
PIPPURIPIHVI-SEITAN: Kipeänä katsoin kaiken, mitä telkkarista tuli, ja yksi ohjelma oli joku ihana ruokajuttu, jossa juontaja vieraili ihanissa New Yorkin ruokapaikoissa ja valmisti itselleen pippuripihvin. Siitä lähtien mielessäni on kareillut kangastuksen lailla kuva pippuripihvistä ja siitä, miltä sellainen maistuisi. Tänään otin härkää sarvista, ja aloin valmistaa kaksinkertaista seitan-annosta pippuripihvikokeiluani varten. Toinen puoli saa olla lapsille ja lapsenmielisille: miedosti maustettu ja marinoitu, toinen puoli saa olla kokeellisempi.

Kyselin facebookissa ystäviltäni, miten pippuripihvi tehdään, ja päädyin valmistamaan keitetyt lieropihvit vain pannulla, öljyssä ja lisäämään molemmille puolille pippuria ja suolaa. Tällä kertaa minulta puuttui kerma ja joku viina, josta piti tehdä ko. lötkölle kastike, mutta huomenna se asia on korjattu. Aika ihana, mutta kuiva oli annokseni tänään, mutta huomenna tarjolla on pippuripihvi 2.0: kermakastikkeella! Slurps!
Niin joo, ja tuo kakkuajatus meni ihan pilalle: tarkoitus oli juhlia lasten kotiinpaluuta puutarhakahveilla ja lähettää loppukakku huomenna Miettisen mukana töihin, mutta nyt sekin on siinä yrjötaudissa. Jee. Nyt meillä on kokonainen täytekakku kaapissa ja sen suurin ystävä ei sitä kykene syömään. Nyyh.

Jessica Grabowskyn ihana naama

Olen tässä oksennustaudin kourissa katsonut lasittunein silmin telkkaria ja törmännyt useaan otteeseen johonkin mainokseen, jossa mainostetaan uutta elokuvaa, jossa Jessica Grabowsky on. Kaikissa elokuvissaan tuo näyttelijä on ollut jotenkin niin kaunis, surusilmäinen ja ihanan sellainen etäinen ja utuinen. Aloinkin miettiä päässäni postausta siitä, minkälaista olisi olla Jessica-tai miten Jessica eroaa varmasti minusta.
Katsokaa nyt tuota seesteistä enkelinaamaa! Tuolla naamalla on pakko olla rauhallinen, harkittu, hillitty, ei huutaa: Jessica varmasti puhuu vain silloin, kun hänellä on asiaan liittyvää sanottavaa, eikä mieti jälkikäteen että mitä tulikaan sanottua. Jessican sosiaalinen elämä on varmasti tarkkaan kohdennettua ja sellaista hillittyä small talkkia sopivan ääneen.

Jessica tuskin myöskään syö liikaa, haaveile tuplamäärästä voita tuoreen leivän päälle tai joskus syövänsä oman kokonaisen täytekakun: Jessica kuitenkin tilaa salaatin, sitruunaviipaleella, ilman kastiketta ja jääveden. Jessica ei vaan voisi mennä Heseen ja tilata Falafel-ateriaa isonnettuna, paprikamajoneesilla.

En usko, että Jessica kiroilee tai nauraa hohottaa suu auki. Tuosta kauniista suppusuusta ehkä hulluimmillaan voi tulla sana "Hiivatti". Jessican mielestä ei varmasti olisi sopivaa kutsua kaveria hu**aksi tai pitkäpi**uksi, edes huonona vitsinä, eikä häntä varmasti mitkään alapääjutut kiinnosta ("vulgääriä", voisi hän ehkä tuhahtaa).

Jessica on niin upea, ettei sen mies varmastikaan meinaisi ajaa kolaria raskaana oleva Jessica kyydissään, kun se katselee jonkun ulkona kävelevän naisen rintamusta, vaan Jessican kauneus riittää miehelle.

Jessica on upeasti ruotsinkielentaitoinen, ellei jopa suomenruotsalainen, joten hän voi koska vaan matkustaa Tukholmaan, kävellä Filippa K:hon ja ostaa sujuvalla ruotsilla kaikkea ihanaa koossa S. Hänen hoikalle varrelleen kuitenkin sopii koko mallisto ilman että mitään tarvitsee muuttaa tai kääntää lahkeesta tai että hän näyttää vaaleanpunaiselta porsaalta.

Jessica on tumma, minä vaalea. Jessicalla on kaunis naama, itselläni korkeintaan "persoonallinen" tai "ilmeikäs" pisamapallo. Mutta mä osaankin leipoa, huutaa, lyhentää Miettiselle sortsit ja valittaa. Osaan myös synnyttää ja nauraa.

Sitäpaitsi, tätä juttua kirjottaessani mulle kuitenkin tuli eniten ikävä niitä kahta mun jutussa mainitsemaani kaveria. Niitä ei Jessicalla ole, ainoastaan mulla! Hah!

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Yksi jos toinenkin Helsingistä tarttunut pakkomielle

Olin siis viime viikolla Helsingissä, ja pörräsin Riikan blogin Riikan kotona talon vankina, koska kipeän lapsen kanssa ei oikeastaan päässyt asunnosta liikkumaan. Riikkahan on tunnetusti Polarn o. Pyret-fani, ja kova tyttö "sijoittamaan", joten silmäni altistuivat kaikelle ihanalle, jota pieni, ja vähän isompikin vauva tarvitsee.

Itsekään en tosiaan P.o.pin kamojen päälle suoranaisesti sylje ja rakastan kauneutta, joten reissussa sain muutaman inspiraation (lue: pakkomielle) omaan kotiin ja omalle suloiselle vauvapalleroiselleni ja itse-palleroiselle myös.

1) Popin tai Aarrekidin puuvillainen vauvapeitto: olen aina ihmetellyt, että miksi ihmisilä on näitä typeriä pikkupeittoja, mutta nyt tarvitsen sellaisen. Lainasin Riikalta tuollaista peittoa vaunuihin useamman kerran ja kyllä: Olmi-kolkki tarvitsee pienen herkän kehonsa päälle sellaisen.
1b) Sellainen typerä nalle/pupu vastaväreissä kuin tuo peitto olisi kanssa varmaan aika kiva (mä en tajua itsekään, mitä päässäni tapahtuu..)

2) Sellainen paksu Popin neuletakki koossa 110, sellainen paksumpaa puuvillaa. Myös sellainen ihmeellinen merimieskaulusneule käy.

3) No ne eriväriset kuomut niihin vaunuihin ja Lifefactory-juomapullon Näistä olen jo meuhkannut sata kertaa täällä.

4) SodaStream-laite, jolla voin ravita kuihtunutta kehoani synnytyksen jälkeen. Loppuisi se vissyn kantaminen tähän kotiin ja saisi aina koneraikasta juotavaa. Huom! Ei niitä makujuttuja, vaan ainoastaan vissyä, lupaan.

5) Sellainen iso DooMoo-imetystyyny. Mulla on se pienempi, joka oli heti kättelyssä liian pieni ja tyhjä, mutta nyt ainakin Riikalla oli sellainen ihana jättityyny. Sellainen.
(Pieni DooMoo-anekdootti: yritin myydä tuota kirppiksellä ja joku yritti ostaa sitä kahdella eurolla seitsemän euron sijaan(!!!!). Sanoin, että imetän mielummin vaikka kissaani sen kanssa, kun myyn sen niin halvalla.)

6) Kenkälusikka(pitkä): must have. Oli huomattavasti helpompaa laittaa kengät jalkaan kuin kotona.

Eli lista oli oikeastaan koko Riikan koti. Voisitte oikeastaan teleportata mut sinne Alppilaan ja lähettää Riikka tänne kokeilemaan siipiään.

Jos jollain teistä on myydä jotain listani tuotteista edullisesti, olen pelkkänä korvana!

Tarunhohtoinen Turkulainen puutarha


Tässä ote aiemmasta kohupostaus miinustettuna sillä hapon- tai halonheitolla, vaikkapa vain sen kunniaksi, että nyt piha on melkein valmis! Kaukana on turhautuminen, kirosanat, puutarhakaupoissa juokseminen ja muu arkinen. Nyt ollaan vaan omassa kesäkeitaassa ja naatitaan, naatitaan (kunhan ei enää yrjötä)! Laitan tähän kylkeen kuvan jostain tunnelmallisesta kattauksesta kauniilla pöytäliinalla, kunhan kerkeän.
"Kuinka vaikeata on ostaa jonkunlaista kiveä, jonkunlaisia kukkia, saada jonkunlainen pöytä ja jotakin tuohon pihalle, että saan keittää kahvit ja istua siinä OMALLA PIHALLANI  ja huutaa omille lapsilleni?! Musta tuntuu, että kaikki meidän vapaa-aika liittyy tuon typerän pihan laittamiseen tai jonkun siinä tapahtuvan oheisjutun tekemiseen, ja liikutaan taas kivasti sillä typerällä yksityisautolla huutamassa milloin missäkin, naama mullassa, autokärryssä kumppareita heitellen ja niin että jompi kumpi vanhemmista voisi iskeä joko kumppaninsa tai myyjän miekalla kahtia."

Tuntuupa huojentavalta lukea tätä tekstiä, ja tajuta, ettei tämä nyt oikeastaan ollut sen ihmeellisempi kuin muutkaan kirjoitukseni, ja että tuossa lopussahan uhataan iskeä myös Miettinen kahtia sen myyjän lisäksi, ja tuossa se aamulla vielä kuljeskeli..

PS. Tuli mieleeni tuota pelastettua juttua lukiessani, että kylläpä siinä olikin paljon kirosanoja! 

Jännä juttu muuten se, että äidiksi tultuani monikaan asia musta ei ole muuttunut sisäisesti, vaikka olisi luullut. En esimerkiksi osaa tai pysty tai välttämättä haluakaan lopettaa kiroilua, vaan se on mun mielestä ihanaa jossain kohtaa, kun se tilanteeseen hyvin sopii (kuten tässä puutarhajutussa). Se ei kuitenkaan tarkoita että kiroilisin lapsilleni, tai opettaisin lapseni kiroilemaan.

Kiroilu ei myöskään tee mielestäni ketään huonommaksi vanhemmaksi. Ei se järkevääkään ole, myönnetään, mutta ei se sen pahempaa ole kuin vaikka jatkuva poissaoleva kännykän näplääminenkään.