tiistai 30. heinäkuuta 2013

Sinne se sitten varmaan jää.

Eli en ole vieläkään synnyttänyt. Kaksi kertaa olen käynyt laitoksella esittelemässä itseäni, mutta ilman toivottua tulosta. Nyt tilanne on siis 41+2, ja ei todellakaan näytä siltä, että vauva olisi ihan äkkiä syntymässä.. Supistaa sillon tällöin, ahistaa usein ja vessassa saa juosta, siinä ne "oireet" sitten ovatkin.

Jaksan kävellä kuin ennenkin, olen päivät yksin lasten kanssa ja iltapäivällä vetäsen kunnon päikkärit. Mahassa on kuin rautakanki, joka vaikeuttaa lasten nostelua tai ylipäätään taittumista ja aivoissa on jatkuva ärsytys siitä, ettei tiedä koska tämä loppuu.

Satavuotisena kasvissyöjänä tämä raskaus on yllättänyt jatkuvalla kalanhimolla, jolle olenkin antanut muutaman kerran jo periksi.. Ja jos vaan tietäisitte mitä ahdistavaa lisäaine-/rasva-/paha yhtiö-roskaa olen kehooni jossain ruoka-amokin tilassa ahtanut, soittaisitte 112:een.. Mutta olen luvannut itselleni ja kaikille maailman kaloille, että teen parannuksen kunhan synnytän.

Pahasti siis näyttää siltä, että elomammaksi mennään ja kovaa. Loppuviikosta yliaikaiskontrollissa päätetään kohtalostani ja siitä, koska tai miten synnytän. Toivoisin tottakai, että homma lähtisi itsekseen käyntiin, mutta olisiko jollain kokemuksia siitä typerästä ballonki-käynnistyksestä? Onko se yhtä karsea kuin tabletti ja oksitosiini-yhdistelmä? Tai laitetaanko niitä kaikkia samaan aikaan?

Ja olisiko nyt jollain vielä jotain viime hetken vinkkejä "luonnolliseen" käynnistykseen? Kokeilin jopa sitä synnytystanssiakin jo. Ei auttanut!

perjantai 26. heinäkuuta 2013

RV100+1000

Eli en siis vieläkään ole synnyttänyt, vaikka kohta mennään jo viikko yliaikaa. Lapset lähtivät mummun kanssa viikonlopuksi mökille, joten ikkuna synnytyksen alkamiselle olisi (taas) auki.

Olen niin epätoivoinen, että voisin kutsua paikalle papin, steinerin, vyöhyketerapeutin, nunnan ja vaikka Veeti Kallion, jotta tämä vauva syntyisi! Mulla on hiki, väsyttää, vituttaa, närästää, en jaksa olla ja kaikkea muuta, ja tämä vauva ei vaan synny!

Kävin nöyryyttämässä itseäni synnytyslaitoksella jo aiemmin viikolla, kun luulin lapsivesien tihkuvan, ja liityinkin siihen nettikeskustelijoiden kuoroon, joilla lorahtelee jotakin muuta ennen synnytystä... Ja niinpä minut kotiutettiin odottelemaan oikeita synnytysoireita ja vesiä. Blaah.

No, mutta täällä ollaan.. Imuroin ja pesin lattiat äskettäin, illalla aion saunoa, käydä kävelyllä ja syödä tulista ruokaa ja kohta helvetti istun vaikka harjanvarteen, että tämä lapsi tulisi viikonlopun aikana ulos! Toivokaa parasta!

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Keskustelukulttuurista ja perheistä

Sain tänään vihdoin luettua sata vuotta työn alla olleen Järvinen & Kolben "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa"-kirjan, jonka loppusivut saivat raskaan mieleni liikuttumaan. Kirjailija muisteli siinä kolmea kokemustaan perheestä, yhteiskuntaluokasta ja tavasta keskustella, ja siitä kuinka erilaisia tyylejä perheillä voi olla. Näistä kolmesta esimerkistä löysin sellaisen perheen, joka haluaisin meidän olevan: rento, keskusteleva, rakastava ja toisistaan huolehtiva.

Aloin itse miettiä, kuinka erilainen meidän perheen keskustelutapa on verrattuna oman lapsuuteni maisemaan, ja kuinka nykyisin lapsia ja lasten mielipiteitä kuunnellaan ja kunnioitetaan. Vanhempien omalle parisuhteelle ja onnellisuudelle uhraamat ajatukset ja odotuksetkin ovat varmaan hieman eri tasolla, ja lapsille ainakin pyritään antamaan kuva toisiaan kunnioittavista ja onnellisesti yhdessä olevista vanhemmista. Lasten kanssa tehdään asioita yhdessä: harrastetaan, luetaan, leikitään ja samalla vanhemmat kuitenkin pyrkivät suomaan aikaa sekä itselleen että yhdessä, tai se ainakin on sisällytetty vanhemmuuden ideaaliin.

Jotenkin itselleni muistuu lapsuudesta mieleen sellainen kulttuuri, ettei kukaan ollut kiinnostunut viettämään kanssani sen kummemmin aikaa keskustellen tai leikkien, vaan aikuiset olivat selkeästi omissa oloissaan ja lapset omissaan. Elämä pyöri sellaisen "pakollisen" ympärillä: ruuanlaiton ja työssäkäynnin, rahan riittämisen jne. ja niistä avoimesti saatettiin puhua lasten kuullen. Aikuiset eivät todellakaan puhuneet englanniksi tai muulla koodikielellä aikuisten asioita, vaan lasten kuullen käytiin milloin mitäkin keskusteluja, toisin kuin nykyisin on tapana.

Aikuisten parisuhteet näyttäytyivät sellaisena pakkona ja puurtamisena, jossa oltiin töissä tai maattiin kotona sohvalla, käsi sepaluksessa, väsyneenä töistä. Jollain naapurin miehellä taisi olla joku satunnainen hiihtoharrastus, mutta mitään maratoonari-isiä ei naapurustossa todellakaan ollut.

Lapsille puhuttiin tuolloin myös sarkastisesti ja vitsaillen, jonka muistan itseäni ainakin hämmentäneen.. Kuinka vaikeata olikaan tajuta aikuisesta, milloin hän on tosissaan ja milloin vitsailee. Tajusin juuri yhtenä päivänä, kuinka loukkaantunut Lalbukka oli, kun nauroin hänelle kovaan ääneen, että nyt menee pikkuveljen housut jalkaan.. Sama juttu kun kutsuin joku ilta lapsia apinoiksi; Lalbukka meni aivan vakavaksi ja sanoi, ettei hän ole apina. Lapsen huumori ei riitä nauramaan itselleen, ja samalla muistin itse oman hämmennykseni aikuisten vitsiniekkojen edessä. Tajusin myös sen, ettei kukaan aikuinen silloin lapsuudessani varmasti miettinyt miltä heidän käytöksensä minusta tuntui.

Keskustelukulttuuria ei meillä ainakaan ollut. Ei minun kanssani keskusteltu mistään, eikä kysytty mielipidettä mihinkään. Oltiin vaan. Eikä meillä ylipäätään puhuttu mistään. Minulta yhä puuttuu sellainen sisäsyntyinen mielipiteen varmuus ja itseluottamus sosiaalisissa tilanteissa, joissa pitäisi tietää oikeasti jotakin, eikä vaan vitsailla.

Ylipäätään itselleni on lasten myötä tullut sellainen tunne-elämän tsunami, etten halua enää olla yleinen  huumoripläjäys, joka ei ota mitään tosissaan. On niin paljon helpompi esittää, ettei välitä mistään kuin oikeasti ottaa vastuuta jostain toisesta ja itsestään. Lasten myötä olen todella tajunnut sen, että entisen elämän tekokovis hauskuuttaja on ollut vain itsekäs sitoutumiskammoinen poseeraaja, joka aikuistui ja otti vastuun elämästään vasta näin satavuotiaana.

Mutta paljon kivempaa elämä tällaisena on kuin entisellään. Rehellisyys sekä itselle että muille on helpompaa kuin esittää jotakin muuta kuin on ja perustaa elämänsä ulkokohtaisuuksiin, kuten tavaraan, ulkonäköön tai siihen, ettei tarvitse muita.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Synnytyslahjavinkkejä itselleni

Kaikki yhteistyökumppanini, sukulaiseni, ystäväni ja entiset työnantajat varmaan painiskelevat sen ongelman kanssa, että mitä antaa kolminkertaiselle huippuäidille, synnyttäjälle, hyvälle ihmiselle ja muuten vaan siistille tyypille lahjaksi laitokselle tai kotiin, synnytysurakan joskus ollessa ohi. Tässä teille viime hetken vinkit:

1) Vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia vauvan sukupuolesta riippumatta: pionit, neilikat ja muut ihanasti kerrotut hempeän väriset kukat !

2) Marimekon kelta-valkoiset raitalakanat vanhempien sänkyyn ja Finlaysonin keltavalkoiset Norsu-lakanat lasten kerrossänkyyn

3) Niitä KoKo-kulhoja vaaleanpunaisena ja vaaleansinisenä ja harmaita Teema-lautasia

4) Jos vauva on tyttö, tarvitsen yhden mekon, jolla se tuoda kotiin. Merkit varmaan osaatte arvata itse. Ei röyhelöä, ei mitään pieni talo preerialla-kamaa, ei rumia!

5) Imetysrintsikka ja/tai sushia

6) Purkissa-säilöntäkirja!

Isommat lahjat voitte ilman muuta toimittaa kotiin, koska TYKS:in synnytysmonisteessa sanottiin väistötilojen olevan kaappitiloiltaan todella rajalliset.

JA JUURI KUN KIRJOITIN TÄTÄ, OLI HEINÄMAMMA-KOLLEGANI, KATE, SAANUT POJAN!  Luulen, että nämä synnytyslahjat kelpaavat myös Katelle!

Niin ja en siis ole synnyttänyt vielä!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

"Ei vielä kukaan ole sinne jäänyt" ja muuta sairaan hauskaa

Laskettu aika on huomenna ja tässä sitä möllötetään.. Ei supista, ahista, lapsivettä tihku tai lorise ja ainoa raskausoire on hillitön närästys ja iso maha.

Jotenkin vaikea suhtautua siihen, että täällä on kohta joku vauva. Juuri eilen sanoin nukkumaan mennessä Miettiselle, että jotenkin ärsyttävää, että sellainen "Meille tulee vauva, jee!"-vire on ainoastaan naisen harteilla.. Ja nyt musta ei juuri tunnu sellaiselta onnelliselta hormonipäältä, joka vaan hihkuisi sellaista odotuksen onnea. En erityisemmin edes haluaisi vielä että vauva syntyisi vielä, mutta en jaksaisi odottaa sitä, että synnytys alkaisi ja tietäisin miten se meni.

Kaikki tavarat ostetaan sen perusteella mitä minä haluan ostaa, Miettinen keskittyy vaan vastustamaan miltei jokaista hankintaa. Lastenhoitajat hankitaan, jos minä keksin jonkun, ne kutsutaan paikalle sitten kun minusta siltä tuntuu ja taksi soitetaan sitten kun minun synnytysoireeni ja supistukseni siltä tuntuvat. Miettisen harteilla on vain näplätä kännykkää ja käkättää jotain turhaa saunakalja kädessä.

Sitten tämä tyhmä synnytys ei edes ala, jotta voisin lopettaa panikoinnin siitä, että kerkeänkö koko sairaalaan..Jos en vastaa puhelimeen tai akku loppuu, ihmiset ajattelee että synnytän. Jos soitan jollekin, ajatellaan että synnytän. Jos vaikka ähkäisen, kysytään heti, supistaako ja synnytänkö.

Parhaat on ne "ei sinne kukaan ole jäänyt"ja"kyllä se sieltä vielä tulee"-kommentit, joihin sitten pitää hymyillä ja sanoa jotain muka hauskaa takaisin. Kyllä mä ilmoitan sitten kun se syntyy.

Blääh.

Ja ainiin, nyt kun kerran olen näin negatiivisella tuulella, voin samalla mainostaa kuinka paljon mua ärsyttää turkulainen neuvolameininki. Kukaan ei ole millään tasolla arvioinut vauvan kokoa, vaan täällä mennään lääkäritarkastuksissakin "Ei ole iso, mutta ei ole pienikään"-tyylillä, ja neuvolan palvelut voisi samantien hoitaa vaikka tuon meidän kuuron koiran kanssa.. Punnitsisin itse itseni, juttelisin itsekseni, kuuntelisin kotivehkeellä sykkeet ja lopulta sanoisin heippa.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Pesänrakennusta, pesän rakennusta ja muuta materiaalista hyvää

Pojat saivat mummulta uuden kerrossängyn. Se on ihana, ja sopii mahtavasti yläkertaan. Alakerran saimme vihdoin tapetoitua, ja ostimme nettikirppikseltä vuodesohvan, koska vieraat ovat valittaneet huonoja nukkumismahdollisuuksia luonamme. Kaikki siis hyvin, vai? No ei.

Nythän mun tekee mieli sitten muuttaa kaikkea ja saada kaikkea ihanaa uutta, nättiä ja tunnelmallista! Heti ensihätään kerrossänky kaipaa upeita blogeissa mainostettuja Bedit-päiväpeittoja, ihania sisustustyynyjä, lastenhuoneen pöytää ja tuoleja ja ja ja... Ärsyttävää! Onneksi se vauva kohta syntyy ja joudun vaan istumaan ja imettämään!
Laitan teille inspiraation lähteeksi kuvat molemmista, jotta voitte keksiä mulle jotain ihanaa ja halpaa inspiraatiota, kunnes sisustusinnostus taas laantuu!
Ja nyt kun olen julkaisemassa tätä, on äitini, vanha kirppishai, löytänyt meille sen lastenhuoneen pöydän tuoleineen Loviisasta!

Ps. Vinkkinä ja *MAINOKSENA* teille, voitte tehdä ostotoimeksiantoja äidilleni, jolla on vanhan tavaran myyntiliike ja aivan sairaan hyvä kirppisvainu! Mä en enää itse jaksa/kerkeä kirpparoimaan, joten jotain tarvitessani yleensä vaan käsken äidin etsiä, ja jossain kohtaa se yleensä pyytämäni jutut löytääkin!

Pps. Pesää on rakennettu sitten muussakin mielessä, ja laskettu aika on siis ensi sunnuntaina. Vielä voi siis osallistua synnytyslottoon tai antaa hyviä synnytyksen käynnistysvinkkejä!

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Mainostilaa myynnissä, yhteistyökumppani!

Liina ja PeNa (EDIT: ja joku sata muutakin bloggaajaa :)!) kirjoittivat blogeissaan blogimainonnasta, blogiyhteistyöstä ja niiden ohjeistuksesta. Itsehän kuulun varmaankin siihen blogikategoriaan, jonka ei tarvitse pelätä yhteistyökumppaneita tai mainostajien joukkohyökkäystä, mutta ymmärrän kuitenkin ostelun ja tavaran päälle. Mainitsemissani blogeissa asiaan paneuduttiin ihan oikeasti, mutta itselleni jäi joku kutina kytemään aiheesta ja halusin kirjoittaa siitä itsekin.

Huomaan itsessäni juuri saman ilmiön kuin muutkin, eli blogit ja muu mainonta vaikuttavat tarpeisiini ihan mielettömästi. Monia tuotteita en edes tiennyt olevan olemassa kunnes luen jostain ihanasta uutuustuotteesta ja "Pakko saada"-hiki nousee otsalle ja tyytymättömyys nykyiseen elämään ilman tuota tuotetta valtaa kehoni. Stockan kanta-asiakaslehti aiheuttaa melkein joka kerta tunteen, että juoksen kanta-asiakaspalveluun aktivoimaan tilikorttini luottorajan ja alan ostamaan. Viimeksi pakkolistalla olivat Marimekon keltaiset raitalakanat ja pyyhkeet, muistaakseni joku ruoka ja farkut.

Jossain kohtaa elämääni totesinkin olevani huono vastustamaan ulkopuolisia vaikutteita. Tein päätöksen, että nähdessäni tavaran, jonka ehdottomasti tarvitsen, en osta sitä heti. Pakotan itseni odottamaan ainakin päivän ja ostamaan sen jälkeen tuotteen, mikäli aivoissa yhä pakottaa ja rahaa löytyy. Harvaa tavaraa tulee tällä periaatteella tarvittua, onneksi. Nuorempana ostin viimeisillä rahoillani ties mitä DKNY-t-paitoja, mutta jossain kohtaa järkiinnyin ja pakotin itseni lopettamaan luotolla ostamisen ja maksoin pikkuhiljaa kaikki luottovelkani pois.

Kuitenkin, jos joku yhteistyökumppani haluaisi täällä mainostaa, niin voisin lähteä yhteistyöhön muutaman yrityksen kanssa. Voin kirjoittaa vaikka sata kertaa yhteen postaukseen sanat "yhteistyö" ja "tavara saatu", jos saan esim. Kitchen Aidin tai Iittala/Arabialta pastellisävyisiä KoKo-kulhoja tai harmaata Teemaa. Muut vastaavanlaiset kumppanini voisivat olla vaikka Polarn o. Pyret ja Bugaboo, joten ottakaa yhteyttä, jos kiinnostaa olla esillä blogissa, jossa puhutaan mistä tahansa haavaisesta paksusuolesta samaan aikaan kuin lastenvaatteista!

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin uskoisin kuitenkin blogiyhteistyön vaikuttavan siihen, millainen blogini tulevaisuudessa olisi. Jotenkin kokisin olevani "velkaa" mainostajille ja olevani pakotettu pitämään blogini linjan jonkinlaisena. Tähän mennessä olen kerran osallistunut Buzzador-kampanjaan, jossa mainostin kasviseineksiä kahdenkympin lahjakorttia vastaan, mutta aika kaukana olen henkilöstä, joka mainostaisi jotain huulirasvaa ihan vaan siitä ilosta että saisin kokeilla tuotetta ilmaiseksi.

Ja jos joku on bloginsa kautta jotain tuotetta ilmaiseksi saanut, on mielestäni ihan aiheellista kertoa. Se, kuinka monta kertaa yhdessä postauksessa on mainittava se, että tuote on saatu, on sitten taas eri juttu. Itselleni riittäisi se, että jossain kohtaa kerran ilmoitettaisi tuotteen olevan lahja bloggaajalle ja se siitä sitten.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Aikuisen naisen Helsinki-heräämisiä

Palasimme eilen rakkauden minilomalta Helsingistä, ja kylläpä oli ihanaa olla pari päivää ihan vain aikuisessa seurassa.

Kuten aina hyvissä reissuissa, myös tässä oli riskinsä. Ensinnäkin tätä heinämammaa jotenkin hormonaalisesti vitutti koko lähtöä edeltävän päivän ja toiseksi kävin karvanpoistossa ennen lähtöä. Vitutus meni onneksi ohi jo kotoa lähtiessä, ja kihelmöivää bikinirajausta ilmakylvetin kaikkialla missä vain kehtasin ja alapääkuhinan pahin terä lieveni reissun loppua kohden.

Olimme siis ensimmäisen yön ystävien luona ja toisen yön hotellissa. Hotellissa oleminen oli ihanaa: syötiin karkkia ja katsottiin telkkaria ja nukuttiin päikkärit ennen reissun pääohjelmanumeroa: Patti Smithiä ja musiikkitaloa!

Mä olen aiemminkin kirjoittanut tänne konserttikokemuksistani, ja oikeastaan aina ne on enemmänkin sellaisia henkisiä itsetutkiskeluja kuin viiltävän analyyttisia selontekoja siitä, mitä artisti soitti tai keikalla teki. En tee nytkään poikkeusta, vaan subjektiivisesti taas analysoin omia oivalluksiani.. Nimittäin heti kun musiikki alkoi, liikutuin ja aloin itkeä- joko raskauspäissäni tai muissa päissä! Ihan mieletöntä, kuinka vahvasti tunsin musiikin!

Ensinnäkin, mieleeni tuli Patti Smithistä Töölön haju vuonna -97 ja  ystävyys, pannukahvi, menetetyn kusen kaipuu, itsesyytökset ja ensimmäisen suhteen loppu. Muistan yhä, kuinka poltin itsekäärittyä tupakkaa (muodikkaasti puolikkaalla filtterillä) itämaisella matolla ja kuuntelin Horses-levyä. Karistin tuhkat saviseen tuhkikseen, jossa oli oranssi kukan kuva ja puhuin lankapuhelimella monen tunnin puheluita saaden aikaan yli tuhannen markan puhelinlaskun.

Toiseksi, oli ihanaa tajuta se, ettei vanheneminen olekaan vain kauheata. Vanhoilla päivillä ei tarvitse pykiä, olla siisti, kova tai muuten vain varteenotettava, vaan olla itse tyytyväinen itseensä ja elämäänsä! Opiskelun myötä olen ajatunut välillä sellaiseen kierteeseen, että jollakin tavalla kadehdin nuoria opiskelijoita ja heidän mahdollisuuksiaan. Patti Smith ja yleisössä olleet harmaatukkaiset independent womanit pesevät epävarmat opiskelijatytöt mennen tullen, ja tajusinkin juuri sen, että minullakin on jotain jota millään isosilmäisellä farkkuliivi-fixipyörä-nuorisolla ei ole: elämänkokemusta ja tietty rauha vaan olla oma itsensä!

Samalla tietysti aloin toivoa, että olisin itsekin kuusikymppisenä yhtä ihana, tyytyväinen itseeni ja joku olisi joskus ottanut minut tosissaan.. Olisin sosiologian ja luokkatutukimuksen Patti Smith, joka harmaassa tukassa puolustaisi hyvinvointivaltiota ja tulojen tasaamista, Gudrun Sjödeneissään ja syvät naururypyt silmissä.

Mietin liikuttuessani myös sitä, kuinka kaukana olen siitä elämästä, jota luulin nuorena tässä vaiheessa eläväni. On kummallista, kuinka muka-onnelliseksi nykyelämässä luotolla eläminen, kuluttaminen ja tavara tekee, vaikka sen ei pitäisi liittyä siihen, mitä ajatus "hyvästä elämästä" on. Hyvä elämä ei ole Popsun alennusmyynneissä, ei Kaffecentralenin kahvikoneissa, kirppislöydöissä tai missään muussakaan, joka on ostettavissa. Onnellisuus on siinä, että uskaltaa tehdä lapsia, rakastua, myöntää olevansa riippuvainen toisesta ihmisestä ja ylipäätään elää niin, että olisi tyytyväinen, ottaa riskejä.

Jotta pohdiskeluni ei olisi liian diippiä, ja ette luulisi jonkun Esa Saarisen kaapanneen tätä blogia, niin myönnettäköön, ettei haitannut myöskään nähdä vanhoja tuttuja, joista oli tullut vähintään yhtä lihavia ja tylsän näköisiä kuin itsestäni. Joistakin jopa lihavampia, ja se se vasta ihmisen onnelliseksi tekikin!

Anopin käsikirja

Koska olen kahden poikalapsen, ehkä pian kolmannenkin, äiti, ajattelin keräillä itselleni vinkkejä tulevaisuuden varalle siitä, millainen anoppi en haluaisi vuosien päästä olla.

Jotta en olisi aivan totaalisen paska miniä ja karsea ihminen, listailen näitä ihan sattumanvaraisessa järjestyksessä ja pyrin pitämään henkilöt tunnistamattomissa, yhdistelen eri ihmisten kertomuksia anopeistaan eikä tarkoituksenani ole mollata ketään, vaan lähinnä herättää keskustelua asiasta nimeltä anoppius. Mun mielestäni te voisitte nyt sitten kommenttiosiossa kehua tai haukkua omia anoppejanne, joko nykyisiä tai entisiä ja mä voisin sitten tyynenä puolustaa heitä ja te näyttäydytte lapsellisina anopinvihaajina.

-Pyrin tutustumaan miniääni ihmisenä ja keskustelemaan hänen kanssaan. Pyrin tekemään hänen kanssaan asioita myös ilman poikaani, ja olemaan aidosti kiinnostunut hänestä tuputtamatta omia ratkaisujani hyvinä tapoina elää.
-Mennessäni miniän ja poikani kotiin, en ala siivoamaan, pyykkäämään, tiskaamaan tai muuten järjestelemään heidän tavaroitaan kysymättä ensin lupaa.
-Lastenlasten tullessa kuvioihin, kysyn nuorelta parilta millaista apua tai osallistumista he kaipaavat. En neuvo, en tuputa omia juttujani, en kanna opaskirjoja ja en muutenkaan vertaile heidän lapsiaan omiini.
-Jos tunnen pakottavaa tarvetta vertailla vuosikymmenten takaisia vanhemmuuden ideaaleja sen aikaisiin ideaaleihin, pyrin tekemään sen huumorilla ja hienotunteisesti.
-En kehuskele sillä, kuinka pitkään olin kotona/kuinka paljon uhrasin/kuinka pitkään poikani nukkuivat vieressäni/kuinka tärkeä osa poikieni elämää olin tms. En myöskään pönkitä omaa egoani lasteni saavutuksilla ja pyrin olemaan neutraali siinä, kuinka paljon omaa poikaani kehun miniälleni.
-Edellytän lapsiltani osallistumista keskusteluun tai ylipäätään vierailuuni heillä. Poikani ei voi esimerkiksi istua vessassa (vaikka pelaamassa kännykkäpeliä) melkein koko vierailumme ajan ilman että huomauttaisin siitä.
-Oletan myös poikani keksivän keskustelunaiheita sen sijaan, että itse puhun koko ajan omista asioistani. Kysyn miniältä myös hänen kuulumisensa ja keskustelu voisi ylipäätään pyöriä myös muissa aiheissa kuin lapsissani, lapsenlapsissani tai minussa itsessäni.
-Voisimme tavata myös muissa paikoissa kuin jomman kumman kotona, esimerkiksi voisimme syödä ravintolassa, käydä leikkipuistossa, tapahtumissa tai muualla, missä kenelläkään ei ole emännöintivastuuta.

Mä voin sanoa ainakin sen, että nyt kolmannen raskauden myötä mä olen oppinut olemaan sinut kaikkien yli 40-vuotiaiden henkilöiden kanssa, jotka pyrkivät neuvomaan lapsiasioissa. Laitan naamalleni sellaisen "Nyt muuten kiinnostaa"-ilmeen ja, henkilöstä riippuen, joko kuuntelen oikeasti tai sitten en.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Raskauspäivitys (varoitus:erittäin negatiivista materiaalia)

Lueskelin eilen taas heinämammojen helinöitä ja ihmettelin, kuinka jotenkin raivona ne kaikki taas olivat kuka mistäkin. Aamulla kun heräsin, oli sama raivo tarttunut minuunkin ja kaikki on oikeastaan siitä alkaen ollut enemmän tai vähemmän vitun ärsyttävää. Samaa sanoi helsinkiläinen heinämamma-ystävänikin: ärsyttää kuin triplamenkoissa.

Miettinen kyrvättää eniten, ja loppuärsytys on ihan vaan olosuhteita: kuumuutta, väsymystä, levottomia jalkoja tai jotain muuta ihan perseestä olevaa loppuraskauspaskaa. Huominen rakkauden minilomakin vaan ahistaa sekin, koska rakkausloma henkilön kanssa jonka luonnetta vihaa ja joka vihaa mun ulkonäköä ja varmaan luonnettakin, on aika köyhää. Lisäksi olen niin vihainen, kyllästynyt ja riidanhaluinen, että saatan kuolla jo automatkalla.

Haluaisin myös, että olisi jotain päällepantavaa, mutta mikään ei mahdu päälle tai ainakaan jalkaan. Laitanko siis varvastossut vai kumisaappaat vai yritänkö ahtaa jalkaani jotain muuta epämukavaa?

Konssuun meneminen ahistaa sekin: varmasti kusettaa kokoajan, vaikeata istua, toivottavasti kukaan ei näe kuinka läski sämpylänaama mä olen ja muutenkin niin ällöttävä äiti vapaalla imemässä jotain kusista Jaffaa ja hehkumassa sitä "onnellista loppuraskautta" lehmänaamallaan.

No mutta ei mulla sitten muuta. Menen iltapuhteiksi jääkylmään jalkasuihkuun näiden levottomien jalkojeni kanssa, moi! Olisipa huominen päivä jotenkin kivempi!

Edit: Jos hakee hakusanalla "sairaalakassi" jotain vinkkejä siihen, mitä pakkaisi mukaan synnytyslaitokselle, saa aikaan entistä pahemman raivon.. Ripsentaivutin, 5 bodya, leffoja? Mitä? Mä kuolen taas.

Turkulaiset matkailuvinkit

Kidd.io-niminen sivusto otti minuun muutamia viikkoja sitten yhteyttä ja kyseli lapsiperheelle sopivia matkailuvinkkejä Turculaisittain. Kirjoittelin heille vastauksen ja samalla huomasin itsekin, että Turku on täynnä mahdollisuuksia lasten kanssa matkaaville, jotka eivät halua koluta perinteisiä Muumimaailmoja tai muita kalliita asioita läpi!

Saman ilmiön huomasin viime viikolla muutaman lapsellisen ystävän vieraillessa täällä. Mikäli Turusta löytyy joku tukikohta, on mahdollista selvitä kaupunkilomasta melkein ilmatteeksi ja ilman raivareita. Lukekaa Mintun blogista, millaista Turussa hänen mielestään oli, ja kuinka ihana ja ehtoisa paikallinen emäntä hänellä oli!

Tässä kuitenkin Kidd.io:lle kirjoittamani matkailuvinkit:


1) Seikkis, eli Seikkailupuisto Kupittaalla, kesäisin mahtava soijanakkihodareita myyvä kiska, erilaista ohjelmaa ja tosi hieno, iso ja ilmainen puisto.

2) Muihin aikoihin kuin kesällä Liikunnan ihmemaa, eli Turun koulujen liikuntasalit on varattu lasten leikkeihin sunnuntaisin, temppuratoja, patjoja jne. Samaa kuulemma järjestetään nyt kesällä ulkona sunnuntaisin Kupittaan puistossa.

3) Uimapaikoista Ruissalon Saaronniemi tai Uittamon ranta, molemmat lapsiystävällisiä ja kivoja. Lisäksi maauimalat Samppalinna ja Kupittaa (en ole käynyt kummassakaan vielä, mutta olen kuullut kehuja)

4) Puolalanpuisto, ihan keskustassa oleva tosi kaunis puisto, jossa on kaksi leikkipaikkaa. Juhannukseen asti paikalla mukavat puistotädit aamupäivällä! Stockalta ensin mäkeä pitkin ja portaat ylös, niin olette perillä!

5) Ravintoloista oma suosikkimme on kasvisravintola Betel, Puolalan vieressä(avoinna vain arkisin, ja vaunuilla sisälle pääsee vain takakautta), mutta lisäksi esim. Panini jokirannassa on kiva ja lapsiystävällinen, Fontanassa on näkynyt paljon lapsia (lisäksi opiskelija-alennus ruuasta).

Ranta-Kerttu on ihana lasten kanssa, viikonloppuisin siellä on hyvä hampurilaisbuffet, iso piha ja lapset eivät häiritse ketään, koska paikka on niin tilava ja terassilla paljon tutkittavaa. Samalla reissulla voi mennä vaikka huvikseen förillä ajelemaan. Vieressä myös Barkerin puisto, kiva leikkipuisto. 

Kirjakahvila Vanhan suurtorin sisäpihalla on kiva ainakin hyvällä säällä, jolloin voi olla terassilla. Lapset ovat tervetulleita sisäänkin, mutta ulkona on hauskempaa tekemistä:)! Se on ylipäätään yksi asia joka on paljon ihanampi täällä kuin Helsingissä, vegaaninen vapaaehtoistyöllä pyörivä kahvila, jossa on vaikka mitä lukupiirejä ja ihania kirjoja!

6) Ylipäätään jokiranta on hauska lasten kanssa, koska siinä on paljon katseltavaa ja tutkittavaa, ja aikuisille se on kuin matka ulkomaille. Jokirannan jätskikiskoista valitsisin italialaisen Sergio'sin, jossa saa sekoittaa ihania erilaisia makuja keskenään ja juoda kahvit joelle katsellen! Siitä kävelette hieman eteenpäin, niin pääsee ilmatteeksi förille ajelemaan!

7) Lastenvaatekirppis Pikku-Siili Manhattan-kauppakeskuksessa tai uusi Seesam-kirppis Kaarinassa, jos ostelu kiinnostaa. Kirjasto on myös mahtava paikka lapsille, siellä paljon hauskoja ykstyiskohtia

Kaupungilla hyvät lastenhoitohuoneet on ainakin Stockalla, Wiklundilla ja kirjastossa.

Omasta listastani jäi puuttumaan Forum Marinumin vieressä oleva "kiipeilykukka" ja pikku-föri, eli lasten leikkipaikka, jossa saa leikkiä förikuskia ja aikuiset juoda kahvia rauhassa.

Tervetuloa Turcuun! Meille saa tulla samalla kylään!


lauantai 6. heinäkuuta 2013

Tukarin muistelmat

Musta alkaa nykyisin huomaamaan, että olen kohta 37-vuotias. Ei pelkästään ravistuneesta ulkonäöstä, vaan myös luonteesta. Olen alkanut nimittäin paheksua ja "ihmetellä" asioita niinkuin kunnon aikuisen kuuluu.

-Naapuritalon hippi ei enää vain nostata kulmakarvoja ja hymyilytä, vaan ihan oikeasti vähän jopa vituttaa. Tekee mieli kävellä ohi leikisti viemässä roskapussia ja paheksua pahanhajuista grillausta, alastomuutta ja röyhkeätä levittäytymistä pitkin pihoja kaiken maailman kodinkoneilla ja hippivilteillä.

-Istuu ikkunassa ja huomaa miettivänsä jokaisesta pihalla kulkijasta: "Kukahan tuo on, minne lie menossa?".

-Katselee jotain tatuoitua tai lävistettyä nuorta ja miettii, että kylläpä tuota mahtaa harmittaa sitten myöhemmin.

-Parasta ja ylellisintä elämässä olisi jalkahoito ja hotelliyö, hyvä ravintolaillallinen tai joku muu kunnon ankean tasapainoinen aikuisjuttu.

Tästäpäs tulikin mieleeni, että ensi viikolla lähdetään Miettisen kanssa uhmaamaan Olmi-Kolkin synnytysaikatauluja, ja kahdestaan ylelliselle minilomalle Helsinkiin. Ohjelmassa on ystävien tapaamista, konsertti, hotelliyö ja toivottavasti joku pikainen pyrähdys alennusmyynneissä ja kirppiksellä.

Matkamme alkaa Turussa ihanasti varaamallani yhteisellä jalkahoidolla, jossa yksi ohjelmanumero on juhlallisesti nimeltään "lämpimät yrttinyytit"! Miettisen yrttinyytit on naurattanut nyt kohta varmaan viikon(vai jopa kaksi?) putkeen, joten luonteessani on vielä joku kohta, joka ei ole aikuistunut: alapäävitsien aivokeskus on ainakin yhä jäljellä.