lauantai 24. elokuuta 2013

Parisuhteesta, unelmista ja kompromisseista

Osa lukijoistani varmasti muistaa kuinka helsinkikeskeinen ja kotiseuturakas entinen alppilalainen olen, ja kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi se, kuinka kaipaan takaisin Helsinkiin. Turkuun muutossa ideana olikin se, että tämä elämänvaihe kestää neljä-viisi vuotta ja sitten palaamme takaisin vanhoille seuduille ja jatkamme siitä, mihin jäimme.

Turku ja koulu oli minun haaveeni, jota Miettinen lähti toteuttamaan aika ennakkoluulottomasti. Nyt Miettinen on aloittanut oman haaveensa totetuttamisen: mennyt puutarhakouluun ja haaveilee urasta luomutilallisena tai muunlaisena maalaisena, ja ei haluakaan välttämättä pois täältä! Jos häneltä kysytään, on Turku ihana ja hän haluaa korkeintaan muuttaa jonnekin Helsingin kehyskuntaan, jotta voi käydä myymässä jotain käppyrää luomuporkkanaa kaikissa niissä tapahtumissa ja paikoissa, joihin itse kaipaan. Mitä tällaisissa tilanteissa yleensä tehdään?

Parisuhteessa vissiin on tapana tukea toista ja joustaa, mutta mitä jos toisen haaveet on ihan päinvastaisia kuin omat? Tämän Turkukeikan myötä olen tajunnut kaipaavani enemmän säpinää, ihmisiä, kaupunkia ja suoraansanottuna kerrostaloasumista keskellä Helsinkiä, en mitään omakotitaloa keskellä peltoa. Jos multa kysytään, haluan kerrostalokolmioon Alppilaan tai kaukaisin vaihtarini on pieni 4h+k Käpylästä tai Pasilasta ja ehkä vielä yksi lapsi.

Täällä olen huomannut sen, että naapureilla ja alueen ihmisillä on merkitystä pikkulapsiarjessa. Jos täällä ahdistaa, niin mitä teen jossain pikkukylässä, jossa ainut naapurini on joku crocseilla lompsottava caprihousumutsi, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä!? Tai ainoa katsottava asia on kuinka puut heiluu ja naapurin sikaniskaukko ajaa perse vilkkuen jollain traktorilla?! Lapsilla ei ole kavereita ja mä homehdun jossain karseassa Kannustalossa keskellä Vihtiä ja hillun vaan netissä etsimässä muita bugaboo-mutseja ja tilaan jotain Cossin merinoneuleita kyntövaatteiksi? Soittelen Sannalle ja valitan miten tyhmää siellä on?

Tältä musta nyt tuntuu, mutta voisikohan mieleni muuttua? Olenko velkaa miehelleni sen, että myös hänen unelmiaan aletaan toteuttaa? Ja kuoriutuisiko musta maallemuuton myötä vihdoin se ihan oikea Olgan keittissä, joka seesteisenä vaan leipoo lastensa kanssa, säilöö syksyn makuja ja laittaa terveellistä ruokaa perheelleen? Lapset pomppivat onnellisena trampoliinissa ja uivat paljussa, ja minä ruskettuneena ja laihan jäntevänä teen pihahommia, välillä suikaten suukon hymyillen ruohonleikkurilla ohi ajavalle Miettiselle. Loppuisiko turha sykkiminen, ja ihanasti vaan iltaisin istuisin portailla kahvikupin kanssa salatupakalla ja päivällä olisin läsnä lasten elämässä.

Lupasin, että voin harkita kuntaa, jossa on edes steinerkoulu ja josta pääsee jotenkin kätevästi Helsinkiin= Vihti. Ja vaihtokaupassa olisi mukana optio yhdelle lapselle ja Miettinen saa opettaa  pakottaa mut ajamaan autoa ennenkuin suostun.

Mulla on myös pakko olla joku ihana työpaikka etätyömahdollisuudella Helsingin keskustassa, vaikka jossain "Suomen lapsiköyhyyden, asumisen ja luokkatutkimuksen laitoksella". Että soitelkaa sieltä vaan, jos työtä on tarjolla :), mä tulen heti!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kännykkä, aikakautemme syöpä

Meillähän on Miettisen kanssa älypuhelimet, joita ränkätään suhteellisen usein. Kumpikin vuorotellen vittuilee toiselle siitä, kuinka paljon ja missä kännykkää käytetään. Oma vihalempparini on kännykän kanssa vessassa lojuminen ja tuhannen vuoden Angry Birds-sessiot pöntöllä. Miettinen ennen vihasi pelaamaani musapeliä, jossa oli pakko olla äänet päällä ja nykyisin ärsytystä herättää pakkomielteeni Popitus-kirppikseen ja sen selailuun tuhat kertaa päivässä imetystyynyllä.

Olen aiemminkin raivonnut turkulaisten vanhempien tapaa olla puistossa kännykkä kädessä, ja sitä, ettei kukaan puhu toisilleen. Lapset repivät leluja toistensa kädestä, kiusaavat toisiaan ja kaatuilevat, mutta vanhemmilla vaan kännykkä pysyy kädessä ja katse luurissa, vaikka mitä tapahtuisi. Se on hienoa katseltavaa.

Äitini, eli lasten mummu, vastaa kännykkään hands free korvassa milloin missäkin ja puhuu kuin ei mitään muuta maailmaa olisikaan. Mummu jaarittelee minkä vaan työkaverin kanssa samaan aikaan kun  vaunut karkaavat tielle/lapset itkee/muut puhuvat ja ei huomaakaan muita. Hänellä on myös oma puhelinäänensä, jolla vastataan tiukasti koko nimellä ja kaikkia tuntemattomia numeroita epäillään puhelinmyyjiksi.

Pahimman puhalintapaukseni näin kuitenkin synnyttäneiden osastolla, jossa tuoreet isovanhemmat olivat tulleet katsomaan tyttärensä uutta ihanaa vauvaa. Tytär oli suihkussa ja isovanhemmat vahtivat nukkuvaa nyyttiä, eli molemmat ränkkäsivät kännyköitään omissa oloissaan ja vauva makasi kopassaan. Ihan oikeasti, tosi ankean näköistä!

Haastan teidät nyt miettimään kännykänkäyttöänne, ja miettimään oletteko ongelmäkäyttäjiä vai osaatteko käyttäytyä kännykkänne kanssa.

Mä en osaa, mutta haluaisin parantua, koska olen tosi ällö.

Kaksi viikkoa takana

Tuon aiemmin ilmoittamani mekkohamstrausharrastuksen lisäksi oikeastikin kolmen lapsen kanssa on aika kiire kokoajan. Mulla on kokoajan joku ihmeellinen ruuanlaitto-, leivonta- ja säilöntähimo, joka vie aikaani.

Lisäksi mulla oli rintatulehdus, jolloin kova kuume ja imeellisissä asennoissa imettäminen vei muutaman päivän elämästäni. Nauratti eniten imetysasento, jota voisi kutsua "Romulus, Remus ja 69" tai "kainaloimetys tyynyllä", jolloin vauvaa pyöritettiin milloin mihinkin asentoon ja itse roikuin punaisen ja kivikovan Brigitte Nielsen-tissin kanssa houkuttelemassa vauvaa tuhannennen kerran "ottamaan vielä vähän". Onneksi tulehdus meni kuitenkin ohi, ja en joutunut takaisin TYKSin hellään hoitoon.

Miettinen käy lenkillä ja hinkuu ulos kokoajan, mutta usein onneksi ottaa isommat lapset mukaansa ja itse muhin kotona tai lähialueella. Tänään ollaan koko perheen voimalla menossa Ravintolapäivään ja nyt perheen miespuoliset ovat puutarhakaupassa.

Odotan itsekin sitä aikaa, että pääsen hetkeksi jumppaamaan tai kouluun käymään ja sitten takaisin sohvalle vauvan kanssa. Ajatuksissani jo kiidän laihana lenkillä shokkivärit päällä ja uudet Niket jalassa. Todellisuus on varmaan jotain lihavuuden, pieruverkkareiden, rintatulehduksen ja kohdunlaskeuman kaltaista, mutta annetaan ihmisen haaveilla.

Viime viikolla olin kahtena päivänä jo yksin kolmen lapsen kotiäitinä, koska Miettisen koulu alkoi. Neljän-viiden tunnin yksinolosta vauva ja Munnu nukkuivat yhtä aikaa kaksi tuntia ensimmäisenä päivänä ja toisena päivänäkin 40 minuuttia, joten sain hetken hengähtää (ja valmistella seuraavaa ateriaa). Ylipäätään yksin ollessa tuntuu, että kokoajan tulee valmistautua seuraavaan hetkeen ja ennakoida tulevaa.

Isommat lapset ovat ottaneet yllättävän hyvin vastaan uuden tulokkaan. Lalbukka on kokoajan ihan onnessaan vauvasta, ja Munnukin pienen alkukankeuden jälkeen on tottunut vauvan läsnäoloon. Ensimmäisinä päivinä Munnukka kohteli vauvaa ehkä hieman liian väkivaltaisesti kovakouraisesti ja nukahti iltaisin itkien ja huutaen "VAUVAAAAA!!!", mutta nyt vauvaa suukotellaan ja sen sitterillä "ajellaan" sinne missä äiti on. Molemmat kantavat vauvalle leluja ja Lalbukka jopa laulaa ja silittelee vauvaa, ja haluaa pitää sitä kädestä. Jos vauva inahtaakin, huudetaan heti "Äitiii, vauvalla on nälkä!". Aika symppistä.

Mä voin taas todeta teille, että mun vauva on ihana ja loppuperhe myös! Vielä kun osaisin lopettaa sellaisen ikuisen vauvakuume-haikailun, lyödä Miettisen kanssa lukkoon vauvan nimen ja antaa synninpäästön itselleni siitä, että haluan pukea vauvalle vaaleanpunaista, niin olisi ihan täydellistä!

lauantai 17. elokuuta 2013

Äidin uusi harrastus

En ole kerinnyt kirjoittaa tänne viime aikoina. Tekisi mieli syyttää uutta vauvaa tai perhe-elämää ylipäätään, mutta mullapa on uusi ihan typerä harrastus, joka vie kaiken vähäisen vapaa-aikani.

Varmaan ajattelette, että teen jotain älykästä tai ihanaa, mutta ehei.. Mä roikun netissä KATSOMASSA VAUVANVAATTEITA! Facebookin nettikirppikset: Popitukset, Mini Rodinit ja muut selaan läpi monta kertaa päivässä kännykällä tai ihan oikealla koneella ja mekkokiimailen pinkit puput ja ruusut silmissäni ja koetan tehdä "todellisia löytöjä" tai "säästää rahaa".

Koen monenlaisia tunteita pörrätessäni näillä kirppiksillä: välillä tunnen suurta riemua kun saa jotain ihanasti halvalla ja välillä taas rajua epätoivoa, kun joku ärsyttävä mulkku on juuri huutanut nenäni edestä jotain aivan todella tarpeellista jollain ihan pikkuroposella.

Tällä hetkellä pakkomielteeni on Popin ruusumekko ja liila (tai mikä punajuuri onkaan) talvihaalari vauvalle. Ylipäätään mua himottaa entinen inhokkivärini lila, toisaalta taas tummansininen ja vielä ällökkien ällökki: roosa. Kohta mulla on pinkki-lilan värinen mekkovauva ja itse olen kuin romanttinen Sofi Oksanen joku lila velour-singoalla päällä.

Mulla oli vastaava mielenvikaisuus edellisessä vauva-ajassa, muistan kuinka yökaudet kyttäilin autopaitoja samoilta kirppiksiltä, mutta nyt mekkojen myötä sekoan aivan täysin. Olenko normaali?

Ja jos jollain lukijalla on se Popsun ruusumekko myydä mulle, niin holla asap! T. nimimerkki Kova (eutanasian) tarve-76

lauantai 10. elokuuta 2013

Minitaikinan kuulumiset

Olen nyt viikon ollut tyttövauvan äiti. Ei tunnu kauhean erilaiselta kuin poikavauvan äitiys.

Ei olla vielä tilattu Prinsessa-lehteä, meikattu tai laitettu kynsilakkaa, puhuttu kuukautisista, ostettu ensirintsikoita, kokeiltu korkkareita, hassuteltu tiarat päässä, itketty Titaniccia katsoessa tai osallistuttu yhdessä Mintun "A beautiful body"-haasteeseen. Vauvalla on yhä vain yksi mekko ja ei vielä yhtäkään vaaleanpunaista vaatetta. Puolustaudun sillä, että mulla on ollut rintatulehdus, muutenkin kiire ja itseasiassa tilasin netin alennusmyynneistä sille pinkin MiniRodinin flamingo-sortsipuvun. Että yritystä kyllä löytyy! Ja materiaalia siihen Minitaikinan tyylikaappi-blogiin!

Muuten vauva on aivan ihana. Se on pehmeä, pullea, suloinen, ilmeikäs, söpö, teräväleukainen, mahtava ja aivan ihana. Se syö ja nukkuu ja välillä kitisee. Sillä on ihana karvakolmio niskassa ja se muikistelee suutaan tosi hauskasti. Välillä se näyttää perhoselta, välillä Touko-Poukolta ja välillä pullealta ja karvaiselta herneenpalolta.

Ylipäätään tuntuu, että jokaisen lapsen kohdalla on ollut helpompaa ja helpompaa rakastua vauvaan ja valahtaa siihen "en tajua mistään mitään"-maailmaan ja nauttia vauva-ajasta. Jokainen lapsi tuntuu aina vaan suuremmalta onnelta, ja tuntuu todella etuoikeutetulta olla kolmen ihanan lapsen äiti!

Taikinanaaman laitossaaga (sisältää lukijakysymyksen!)

Kirjoitin jo aiemmin luonnoksiin Taikinanaaman synnytys- ja sairaalakokemusta, mutta alkoi ärsyttää koko teksti ja sen hormonihulluus, joten kirjoitan koko jutun uudelleen.

Vauva siis syntyi viime lauantai-aamuna, noin viiden tunnin päästä säännöllisten supistusten alettua. Kivunlievityskeinoina oli suihku ja ilokaasu, ja ponnistusvaihe kesti 17 minuuttia. Vauva oli huomattavasti oletettua suurempi, ja vahingossa pakersin siis ulos 4630 grammaa ja 55 senttiä vauvanvartaloa. Synnytyksessä oli hauska seinään lentävä lapsivesi ja kivikasvoinen kätilö.

Vauvan isosta koosta johtuen vauvan hengitys oli hankalaa, ja se joutui infektioepäilyn ja sokeriarvojen heittelyn takia tarkkailuun, eli siis pois viereltäni ensimmäiseksi kolmeksi päiväksi. Aiemmin hehkuttamani lapsivuodeaika jäi siis vaan itkun tuherrukseksi ja maidon pumppaamiseksi synnyttäneiden osastolla, joka oli täynnä onnellisia vauvoja ja äitejä. 

Ensimmäinen kirjoitukseni käsitteli tunteitani liittyen tähän traumaattiseen kokemukseen ja siihen, miten mielestäni minua kohdeltiin sairaalassa, mutta nyt ehkä ajattelen asiasta toisella tavalla. Koska olemme nyt onnellisesti kotona, en ehkä koe tarvetta miettiä sitä, mikä meni pieleen, vaan sitä, kuinka ihanaa on saada vauva kotiin. 

Koska nyt kuitenkin asiaa sivuan, voisin kuitenkin ihan vaan ohimennen antaa pari vinkkiä käytännön asiakaspalvelutyöhön:

Ammatti kuin ammatti, asiakas ei välttämättä ymmärrä ammattikieltä. Meidän tapauksessamme lääkäri mutisi kätilölle jotakin, josta emme ymmärtäneet mitään ja sen jälkeen vauva lähti pois. Minulle ainut kokemus vauvojen teho-osastolle viemisestä on kaverin lapsen sydänvika, eli jäin odottamaan ilmoitusta siitä, että vauva kuolee. Kyse olikin kuitenkin vain vaarattomasta suhteellisen yleisestä "käynnistysviasta", mutta vasta muutaman päivän päästä meille selvisi tämä asia. Miettinen kotigooglaili kivasti myös kaikkia kehitysvammoja ja sydänvikoja, joita pystyimme pelkäämään- minä vielä yksinäni osastolla naapurin vauvaa kuunnellessa.

Ikävältä tuntui myös se, että henkilökunta jaettiin päivittäin vaihtuviin omahoitajiin ja niin, ettei sama empaattinen henkilö seuraavana päivänä edes välttämättä tervehdi. Hormonihirviöiden kanssa työskentely vaatisi kyllä varmaankin sadat tuntosarvet joilla tulkita omia puheitaan, mutta kuitenkin. Esimerkiksi kätilön toteamus siitä kuinka vauvan varvas vinksottaa hauskasti muuttui sairausepäilyn myötä jonkin tietyn synnynnäisen poikkeavuuden merkiksi, kunnes huomasimme varpaan olevan samanlainen kuin minulla :)!

Vanhana imetysnatsina olisin ehkä toivonut enemmän proaktiivista imetysmyönteisyyttä sairaalalta, mutta nämä nyt ovat vain tällaista jälkiviisasta hienosäätöä. Tosiaan se ensimmäinen kertomus oli paljon enemmän tunteisiin vetoava ja raivokas, tämä on jo tasapainoisempaa kamaa. 

Joka tapauksessa, vauveli on nyt kotona ja kaikki hyvin. Eli kiitos sairaalalle siitä! Peace!

Niin joo, ja ensi kerralla kun olen raskaana, en enää syö kuin hullu viimeistä raskauskolmannesta. Vauvan kokoon on ihan varmasti vaikuttanut pakkomielteeni Hesburgeriin, ja tiedätte varmaan kuinka paljon Turussa on Hesejä! Vauvan nimi voisikin olla vaikka Minimega tai joku muu vitsikäs. 

Ja joo, mä mietin taas jo sitä seuraavaa vauvaa..Tai ainakin sitä, että mä en kestä jos tämä oli viimeinen kerta kun synnytän ja saan hiippailla istukanhajuisena sairaalan käytävillä. Toivottavasti ensi kerralla synnytän kuitenkin Haikaranpesässä!

Ja vielä lopuksi lukijakysymys: Oletteko itkeneet synnytyksessä? 
Mua ei ole itkettänyt yhdessäkään, mutta sen jälkeen kyllä ja paljon ja jokapaikassa. Itketäänkö synnytyksissä vain elokuvissa? Mun mielestä se tilanne on niin eläimellinen ja jotenkin alkukantainen, että tunne sen jälkeen on vain lähinnä hölmistynyt, onnellinen ja väsynyt. 

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Tilannekatsaus

Kotiuduimme tänään sairaalasta, ja olen ensimmäistä päivää ollut kolmilapsisen perheen äiti kotona. Tähän mennessä on tapahtunut mm. seuraavaa:

1) Lähden vaihtamaan vauvan vaippaa, Munnu istuu vessan lattialla ja syö hiusvahaa purkista, itseltäni alkaa virtsa karkailla ja vahansyöjä haluaa samaan aikaa potalle. Ratkaisu: Kakkapylly sylissä istun pöntölle ja toisella kädellä revin vaippaa lapsi numero 2:lta.
2) Imetän vauvaa ja melkein koko toimituksen ajan Munnu itkee vieressä, leuka imetystyynyllä, silmät täynnä äitiin vetoavia kyyneleitä.
3) Vauva oli kantoliinassa ja oltiin idyllisesti koko perhe kävelyllä koiran kanssa. Sitten alkoikin sataa ja käännyimme kotiin.
4) Koin äitiyden mustan aukon ja imetyshuuruisuutta: pystyin kuuntelemaan Jyrki Kataisen haastattelun ärsyyntymättä ja välillä huomasin jopa nyökytteleväni mukana ja mietin, että "Kyllä, Jyrkillä on ihan pointtia tuossa..". Toisaalta myöhemmin katsoin hetken ohjelmaa nimeltä Soramonttuprinsessat, jossa tyttärilleen vittua ja perkelettä huutava isä sai mieleni järkyttymään ja itkin.
Näiden kokemusten jälkeen mietin taas Äitikorttia, ja sitä kuinka normaalia ihmisen käytöstä onkaan ensimmäisen lapsen kohdalla joutua kauhun valtaan siitä, kuinka outo tuoreen äidin mieli on.. Mutta koska olen tällainen kolmen lapsen konkariäiti, tiedän, että kyyninen musta mieleni palaa kyllä ennalleen ja saan taas vihata koko maailmaa vielä myöhemmin. Nyt nautin imetyshöttöisestä ja herttaisesta hulluudesta ja liikutun milloin mistäkin.
5) Olen kuullut sata kertaa sanan prinsessa. Ja tietty sen klassikon: "Kylläpä on iso tyttö". Netistä löytyikin tällaista kuraa, jonka voin omistaa ihanalle vauvalleni!

Niin joo, ja olettehan muuten tajunneet sen, että nyt kun mulla vihdoin on se tyttölapsi, muuttuu tämä blogi sitten sellaiseksi mekkoblogiksi. Mulla on jo yksi mekko ja päätin tilata tyttölapsen kotiinpääsyn kunniaksi ne punaiset Bugaboo-kankaat, esittelen ne teille sitten jossain "Minitaikinan tyylikaapilla"-blogissa. Voisin myös muuten samassa blogissa esitellä vihdoin tilaamiani jättitissien ylellisiä imetysrintsikoita ja tietty jotain tyttöjen hemmottelujuttuja!

Kirjotan synnytys- ja laitoskokemuksistani oman postauksen, moikka!

lauantai 3. elokuuta 2013