maanantai 30. syyskuuta 2013

Psyyke koetuksella, osa 2

Taas on mieltäni koeteltu:

-Nettikirppisten ne "AV ja saisinko mitat ja lähikuvaa pinnasta"-jengi! "Haluaisin tietää mahtuuko anopin tissi siihen etutaskuun"-kommentit, ja jotain euron maksavaa bodyä pitää mittailla ja lähikuvata hänelle.

-Turkulainen asiakaspalvelu: odotat sata vuotta bussia, joka ajaakin vain torille, kuski katsoo peilin kautta ja sanoo: "Tää olis täsä nyt. Mää jatkan takas satamaa" ja sammuttaa moottorin.

-Turkulainen keskustelukulttuuri: menin äiti-vauva-joogaan, jonka pihalla harhailin muiden osallistujien kanssa. Kysyin joltain, että tietääkö hän, mihin päin meidän pitäisi mennä. No, olisin samantien voinut lausua jotain lapsenryöstöhaikuja saksaksi, koska kanssaäidin katse oli sen verran kylmä. Siinä odotellessamme oltaisiin muutenkin voitu vaikka jutella jotakin, mutta eipä ollut kenelläkään mitään sanottavaa. Ränkättiin sitten kännyköitä ja juteltiin vauvoille.

-Ruokaan liitetyt intohimot. Miettisen luomu-uskovaisuus ja sentin pituiset hippirinkiporkkanat, jonkun muun karppaus, lakto-ovo-paleo-fenno-käläkälärismit ja niistä puhuminen kaikilla eri foorumeilla. Tähän liittyy myös oma leivontahulluuteni ja makeanhimo, jonka myötä meillä syödään makeeta/hiivaa/viljoja jatkuvasti, ja haavainen paksusuoli on kohta "ihan riekaleina-suoli", jos en saa ryhtiliikettä tehtyä.
Ja enhän mä saa, ja kaikilla on mulle ehdottaa jotain erilaisia ismi-ruokavalioita ja Miettinen hihkuu vieressä jotain omia uskomuksiaan jostain puhtaasta ruokavaliosta.

-Silta-ohjelma. Katson sen joka sunnuntai, suurimmaksi osaksi sormien takaa ja kokoajan hokien, että pelottaa, mutta silti katson.

No tossa oli nyt pari juttua aluksi. Saaga jatkuu.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Klarna-elämää ja muuta nettiostelua

Näin mainoksen Kirsi ja himoshoppaajat-ohjelmasta, jossa kotiäiti tykkäsi ostella lastenvaatteita luotolla ja jotenkin tunsin piston sydämessäni. Pystyin kuvittelemaan itseni siihen tilanteeseen, jossa silmät kiiluen katson nettikauppoja lasten hilluessa lattialla ja klikkailen ostoskoriin tavaraa, johon a) ei ole varaa ja b) joihin ei ole tarvetta.
Tällä hetkellä käytössä, eli 56-62

Mähän olen mainostanut uutta addiktiotani tyttölapsen vaatteisiin, mutta operoin (vielä) lähinnä nettikirppistasolla, jonne ei onneksi (vielä) ole mahdollisuutta perustaa tiliä ja ostella velaksi. Kuvasin blogia varten kaikki vauvalle ostetut mekot, ja meinasin yrjötä ja ripuloida samaan aikaan. Missä järki?! Vauvalla on niin paljon mekkoja esim. koossa 68, ettei se ikimaailmassa kerkeä pitämään niitä!
Koko 68
Ylipäätään mekot vauvalla on ehkä eniten rahanhaaskausta: vauva vaan makaa ja puklaa päällensä ja mekot on ryntyssä sen selän alla. Tottakai meidän vauveli näyttää ah niin söpöltä ne päällä ja vaatehullu vajakki-äiti voi sitten kuvata ihanaa vauvaansa ne päällä ja kokea olevansa jotenkin erityinen, mutta muuta virkaa ne ei sitten ajakaan. Käytännöllisempää olisi pukea vauva vain sukkiksiin ja bodyyn tai johonkin kokopukuun.
Koko 74-80
Kulutussosiologian tunnilla naureskelin kertomilleni esimerkeille kotiäitien vaatehulluudesta, ja nyt mä alan imeytyä taas mukaan samanlaiseen touhuun.. Ja tiedän kyllä mihin tämä liittyy: tekemisen ja ajattelun puutteeseen kotiäitielämässä. Siihen, ettei elämä tarjoa tarpeeksi virikkeitä, niin netissä saa sellaista tiettyä metsästysjännitystä ja rajuja tunteita voittavasta huudosta, selaamisesta, läträämisestä ja tietty vertaistukea samanlaista "sydänpyllyistä ja rodinisteista"! Ja aina sieltä löytyy joku vielä hullumpi ostelija, johon voi itseään verrata ja ajatella homman olevan hallinnassa..
Koko 86 
Kuten jo teille olen usemman kerran sanonut, olen siirtynyt ostoksissani käteismaksuun tai heti-laskutukseen ja pakottanut perheen toisen virallisen kuluttajan samaan käytäntöön. Voisin näissä vauvanvaatteissakin siirtyä karenssikäytäntöön, että halutessani jonkun tuotteen, joudun miettimään ensin päivän/viikon/kuukauden ja ostamaan vasta sitten, jos on pakko. Nettikirppiksillä onneksi tavara on silloin toivottavasti jo mennyt ja voin jäädä pakkomielteilemään asiaa, kunnes unohdan koko jutun.

Uusin villitykseni on nyt ns."natsikolmoset", eli haluan kotiuttaa jotain ihanaa pientä samaa kaikille kolmelle lapselle.. Ja mun mielestä sellainen on aina näyttänyt sairaan ahdistavalta! Hormonit, lopettakaa! Ajatte mut vararikkoon ja en enää tunne itseäni! 

lauantai 21. syyskuuta 2013

Tilannekatsaus

En ole kerinnyt kirjoitella kuulumisia tänne, mutta hengissä ollaan. Meille ei kai kuulu mitään uutta.. Paitsi:

1) Kissa on alkanut pissailla ympäriinsä ja sehän tietysti riemastuttaa koko perhettä. Ollaan ostettu mm. uusi patja, pesty peittoja ja mattoja ja muuta mukavaa.

2) Olen alkanut harjoitella kävely-/juoksulenkkejä, eli pissaan housuuni ulkovaatteet päällä.

3) Aloin rajoittaa nettikirppiksillä hillumistani entisestään, koska olen kehittänyt pakkomielteen muutamaan Mini Rodini-tuotteeseen, joiden olemassaolosta en ollut aiemmin edes tiennyt.

4) Syön ja leivon kokoajan. Varsinkin makeata, milloin milläkin tekosyyllä.

5) Isommat lapset ovat olleet viime viikolla puistotätipuistojen luona kolmena aamupäivänä! Ja siis yksin!

6) Kävin Habitare-messuilla junalla yksin vauvan kanssa.

7) Koulussa olen käynyt 4 kertaa ja vauva on pärjännyt isänsä kanssa hyvin.

Ei muuta. Paljon olisi ihan oikeatakin asiaa, mutta en nyt pysty keskittymään.

maanantai 9. syyskuuta 2013

"Psyyke koetuksella"-asioita

1)Nettikirppikset: miksi aina joku muu saa huudettua sitä Popsun jumpsuittia sekunti ennen mua? Miksi mä en kirjoittanut AV sen "I'm a mini"-paidan kohdalle kysyessäni lisätietoja? Miksei kohteesta saa tinkiä? Miksi joku pyytää 130€ käytetystä haalarista. Mulla menee niin hermo! Kokoajan pitäisi runkuttaa älypuhelinta, että jotain kerkeäisi ostaa! Liian hektistä ja paskaa!

2) Lapsesta on tullut turkulainen: se sanoo "Mää" tarkoittaessaan itseään. Hermo menee, kun ne naapurin lapsen kanssa määkii keittiön pöydän ääressä. Se on MÄ! Lampaat sanoo mää, meillä sanotaan MÄ! Lapsi on myös alkanut himoita turkulaisia kansallisjalkineita; Crokseja, eli "rokseja", niinkuin täällä sanotaan.

Itsehän sanon kokoajan Moro, joka sekin kai on jotain maakuntakieltä, tai ainakin sairaan ärsyttävä sana. En kuitenkaan pysty vaikuttamaan suuhuni, josta aina tutun nähdessäni tulee se ärsyttävä ja kovaääninen "Moro!".

Muutakin varmasti on, mutta menen nyt sänkyyn ränkyttämään älypuhelimella niitä nettikirppiksiä ja turhautumaan taas.

Elämäbulimia

Katsoin jakson ohjelmasta "Erilaiset äidit" ja tunsin suunnatonta synnytyshimoa ja vauvanhimoa vauva sylissäni. Kadehdin televisioissa synnyttävää äitiä ja kaipasin taas sitä synnytysosaston tarjotinta, jolle on katettu maailman parhaat leivät ja ihanimman makuinen jugurtti omenamehukuohuvan kera.

Kapiasin myös sitä hölmistynyttä tunnetta, joka valtaa kehon, kun vauva on vihdoin siinä! Kaiken odottamisen jälkeen vihdoin näkee sinertävän limanuljaskan, jolle juttelee sekavia ja joka on kauneinta mitä olet ikinä nähnyt! Siinä on jotain maagista, ajatonta, koskettavaa -ja jota itse ehkä kuitenkin voisin haluta kokea vielä ainakin kerran.

Kerroin eräälle ystävälleni halusta saada ehkä vielä lisää lapsia, ja hänen mielestään oli jotenkin omituista edes puhua uusista lapsista vauva sylissä. Ylipäätään tällainen vauvatehtailu ja jatkuva muuttaminen tai muutoksen miettiminen oli hänen mielestään merkki siitä, etten jaksa keskittyä mihinkään vaan hamuan kokoajan lisää, oli elämäntilanteeni tai hamuamisen kohde mikä hyvänsä.

Jäin miettimään tuota kommenttia, ja aloin pohdiskelemaan sitä, onko lapsia mahdollista ahnehtia samalla tavalla kuin vaikkapa sisustusesineitä tai vinyylilevyjä. Periaatteessa kai kyllä, mutta omasta mielestäni me olemme kyllä keskittyneet näihin aiempiin lapsiimmekin aika tiiviisti ja tehneemme erittäin lapsiystävällisiä ratkaisuja elämänvalinnoissamme. Kolmas lapsi on oikeastaan vain positiivisella tavalla sanottuna sujahtanut elämäämme, ja tuntuu kuin vauva olisi aina kuulunut meille.

Koska olen tälläinen elämän ehtoopuolen äiti, on lapset hankittava aika tiiviillä aikataululla, mikäli niitä vielä mielii tehdä useamman. Olen kai aika onnekas, kun Miettinen on osallistunut lastenhoitoon niin paljon ja kaikki lapsemme (mukaanlukien uusi vauva) ovat olleet niin hyviä nukkumaan, aika vähän kipeänä ja nykyisin osaamme jo pyytää (ja saammekin) hoitoapua molemmilta isovanhemmilta. Turkuun muutto on tuonut meitä lähemmäksi toisiamme, ja itselleni varmuutta siitä, että osaan tehdä itsenäisiä päätöksiä ja pärjään myös omillani.

Ylipäätään nykyinen elämä opiskeluineen, muuttoineen ja useine lapsineen tuntuu niin paljon palkitsevammalta ja onnellisemmalta kuin entinen elämä, että myönnän usein harmittelevani sitä, että olisi pitänyt aiemmin uskaltaa muuttaa jotain: työpaikkaa, asuinpaikkaa, hakea opiskelemaan, edes jotain!

Voiko sitä kutsua kuitenkaan muuksi kuin elämänjanoksi tai uskallukseksi elää ja yrittää vaikuttaa elämänsä kulkuun? Pitääkö lasten lukumäärää miettiä taloudellisin perustein tai kymmenen vuoden päähän, jolloin talossa on neljä teini-ikäistä, vai mennä vaan fiilipohjalta? Onko muutto vieraaseen kaupunkiin kuitenkaan muuta kuin avartavaa, koska aina voi muuttaa takaisin, jos ei ratkaisu ollutkaan oikea. Opiskelu tuskin koskaan voi olla muuta kuin hyvästä, joten siitä en lähde puhumaan.

Vai onko mulla vaan joku positiivinen raskaushormoni, sekin voi olla. Ehkä arki lyö kohta mua päähän, lopetan nämä höpötykset ja äitiysloman jälkeen palaan takaisin vanhaan työpaikkaani, ja päiväni kohokohta on kotiinpääsy.

Aikuisdisko

Lähdin eilen ensi kertaa kävelylle ilman vauvaa, koska tarkoituksemme oli testata vauvan isäsuhdetta tämän päivän koulun alkamista varten. Kävely ja yksinolo oli ihanaa, laitoin kuulokkeet korville ja vain kävelin. Mahtavaa!

Koska olen pohjimmiltani ja entiseltä elämältäni kova musiikkimuija, tuntui ihanalta kuunnella lujaa musiikkia ja aloin miettiä mieletöntä liikeideaa: aikuisdisko! Ei mitään Juha Tapiota tai Arttu Viskaria, vaan musiikkia, jonka tahdissa voisi hyppiä, soittaa ilmakoskettimia, heppatanssia, hypätä freestylehyppyjä tai tehdä aasipotkuja ja liukuspagaatteja pitkin lattiaa.

Aikuisdiskossa soitettaisiin kaikkea hyvää musiikkia tyylilajista huolimatta, koska nuoret musiikillisesti puhdasoppineet hahmot eivät tuhahtele seinän vieressä kuinka musa on epäkosheria. Siellä aikuiset saisivat hyödyntää laaja-alaisesti elämänsä aikana oppimiaan taitoja: afrotanssia, kuntonyrkkeilyä ja vaikka pilatesta jos mieli tekee, koska kaikki ovat rennosti omia itsejään eivätkä halua tehdä vaikutusta kehenkään.

Narikka täyttyisi mustista neuleloimista, tanssilattialla vilkkuisi erivärisiä legginssejä ja Marimekon pisaratunikoita, kreisinväriset Vanssit tarttuvat tahmeaan lattiaan, kätevät imetyspolkat heiluisivat ja kalliissa käsilaukuissa on muutama vaihtotena virtsankarkailua varten. Miehet ovat ihania partasuita, pälvikaljuja ja maratoonatessa kuluneita roikkoperseita. Tanssitaan juuri niin kuin halutaan, naama hiessä ja kovasti. Haetaan jätkiä tanssimaan ja nauretaan kun on niin kivaa, eikä tarvitse spennata, koska kaikki on niin vanhoja tekijöitä diskoskenessä.

Mun oma aikuisdiskon soittolista sisältäisi ainakin seuraavat kappaleet:

Hellacopters: Throw away heroes
Tehosekoitin: Tuu ja rakasta mua
Leevi and the leavings: Unelmia ja toimistohommia
Lords of the new church: Russian roulette
Myrskyluodon maija
Placebo: Every me, every you
Suede: Animal nitrate
Morrissey: Suedehead
Ratsia: Ole hyvä nyt
Kate Bush: Running up that hill
Gene: Truth rest your head
Weeping Willows: True to you tai Touch me
Interpol: Slow hands
National: Bloodbuzz Ohio
Karkkiautomaatti: Hei Johanna
Agit Prop: Kisällittäret
Duran Duran: Rio

Ihan vaan niinku pari mainitakseni! Mä tanssisin jalat verillä, virtsa karkailisi ja hiki lentäisi!

lauantai 7. syyskuuta 2013

Kun on tunteet

Mä olen kai joskus aiemminkin kirjoittanut tavastani liikuttua kyyneliin vähän väliä. Liikutun milloin mistäkin Dumbon äidin laulusta, Godzillan vangitsemisesta, Hesarin kuukausiliitteen lapsi-vanhempi-palstasta, Patti Smithistä tai orvoista koirista tulvan keskellä.

Nyt liikutus on löytänyt ulospääsykanavan ja aion liikuttaa itseäni joka sunnuntai Voice Kidsillä. Ihan älytön ohjelma! Ensimmäisessä jaksossa itkin puolivälistä alkaen koko ohjelman ikäänkuin huipentaen loppua kohden..Niin ihania lapsia ja niin hyviä laulajia!

Jännityksellä odotan sitä, kun omat lapseni joskus tekevät jotakin, tai ylipäätään aloittavat esimerkiksi koulun, kuinka liikuttunut olen. Täytyy varmaan varoittaa, että äiti itkee joka kevätjuhlassa, viimeistään kun Suvivirttä aletaan laulaa.

Ja jos joku lapsistani joskus esiintyy jossain, varmaan huutoitken polvillani eturivissä ja multa kielletään osallistuminen kaikkiin koulun tilaisuuksiin.

Nimimerkki "Kolmen äiti" Tukholmassa

Lähdettiin perheen kanssa Tukholmaan. Matkan tavoitteena ei ollut kuin selvitä hengissä, tukkia kaikki paikat yksillä tuplavaunuilla ja yksillä pikkurattailla, molottaa suomea, imettää julkisesti noloilla paikoilla ja ihan vaan huudattaa lapsia.

Matkalla oli kaikesta ennakkopelosta huolimatta tälläkin kokoonpanolla ihan mahtavaa. Tällä kertaa viiden hengen perheemme testauksessa oli Viking Line Turusta: iltalaivalla Tukholmaan, päivä Tukholmassa ja iltalaivalla takaisin kotiin. Lasten kanssa aamulla klo 6.30 Tukholmassa on hieman vaikea ajatella keksivänsä tekemistä, mutta selvisimme hyvin: menimme puistoon eväiden kanssa. Aamupäivän ohjelmassa oli ainoastaan matkanjohtaja ja diippinaama Miettisen suunnittelema reissu Tukholmalaiseen puutarhaan, ja iltapäivän ohjelmassa oli Weekday, American apparel, Mini Rodini, Pelastusarmeija ja Nudie.

Puutarhavierailu Bergianska Trädgårdeniin oli koko matkan pelastus, koska saimme käyskennellä siellä rauhassa, lapset saivat leikkiä ja nukkua, itse imettää luonnon helmassa ja kävimme ihanassa kahvilassa puutarhan keskellä. Matka metrolla oli lasten mielestä jännittävä, ja vaikka menimme ihan vääristä ovista ja emme löytäneet hissiä, saimme apua mukavilta ruotsalaisilta! Ilman puutarhavierailua olisi päivä ehkä ollut liian pitkä ja stressaava ainakin lapsille.

Ruokailun hoidimme kasvisravintola Hermansissa ennen kotiinlähtöä, koska opiskelijaperheenä saimme hyödyntää klo 17 jälkeen "kaksi yhden hinnalla"-alennuksen ja koko roska lastenruokien kanssa maksoi alle 200 kruunua. Mahtavaa. Hermanssissa kävi sitten muuten pikkasen nolompi juttu ravintolassa poistuessa, mutta onneksi ei tarvitse kauhean usein siellä käydä syömässä.. Nimittäin lakosin nolosti vaunuja nostaessa ylimmällä portaalla, josta tietenkin syytin Miettistä ("Miks sun vittu pitää tunkea niitä vaunuja niin lujaa mun päälle!"), mutta sitten alkoi naurattaa liikaa, koska kaatuessani multa pääsi mojova pieni pieru. Miettinen ei ollut onneksi kuullut sitä, joten tuskin kukaan muukaan.

Toinen nolo juttu kävi laivalla, jossa lähdin pallomereen vinkuvan Lalbukan kanssa nukuttamaan vauvaa kantoliinassa käytävälle, jossa tamppasin huutavan nyyttini kanssa, kunnes se nukahti. Nukahtamisen jälkeen jäin vahingossa katselemaan tummaihoisten ruotsalaisnaisten seuruetta, jotka olivat käytävällä ja kovaäänisesti nauroivat ja huusivat. Seisoin vauva kantoliinassa keskellä käytävää ja ikäänkuin vajosin omiin imetyshomeisiin ajatuksiini ja tuijotin varmaan suu auki tyhjyyteen, kunnes naiset huusivat vihaisesti minulle kuin jollekin ankealle Mamuvihaaja-76:lle "Que!?" ja sanoivat jotakin jolle kaikki repesivät nauramaan. En tietenkään ymmärtänyt, mitä he sanovat, mutta epäilen jotain tyyliin "Mene sinä läski tekemään vaan lisää lapsia".

Lapset käyttäytyivät hyvin, laivalla oli mukavaa, syötiin paljon karkkia salaa lapsilta, ja imetyskin sujui suhteellisen hienotunteisesti joka puolella. Södermalmin jengi oli yhtä ihanaa kuin aina ennenkin, mutta täytyy kyllä mainostaa, ettei nykyisin eroa oikeastaan huomaa alppilamutseihin: kaikilla on Bugaboota, Popsua ja Mini Rodinia- niillä mutseilla on vaan tyylikkäämmän näköiset isät lapsillaan.

Täytyy taas oikein suositella muidenkin suosittelemaa laivamatkailua naapuriin; helppoa, halpaa ja tosi hauskaa.

Taikinanaaman matkailunurkka antaa Tukholmalle täydet viisi tähteä!

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Pikalärveiset ja pienet aivopierut

Postaus sisältää vai hajanaisia ajatelmia viime viikoilta, en ole kyennyt pitkään aivotyöhön, pahoitteluni!   Monia aihehahmotelmia kylläkin olen miettinyt, mutta unohdan ne kaikki, ellen kirjoita niitä heti ylös(eli en).

Kävin Helsingissä ja tapasin kaverini viikkoa nuoremman, melkein kaksi kiloa pienemmän vauvan. Kirppiksellä kaikki hokivat toiselle vauvalle "Onpas siinä tuore tapaus", ja kukaan ei huomannutkaan mun vauvaa. Vitutti. Teki mieli sanoa, ettei tämäkään mikään maailman vanhin vauva ole, mutta nielin sanani=konkarimutsi=ei välitä muista=vahva ihminen.

Taisin jo aiemmin raivota sitä, kuinka monesti olenkaan kuullut tyttölapsen äitinä sanan prinsessa. Vauva on kokoajan prinsessa jonkun mielestä, ja mulla räjähtää pää: mikä helvetin prinsessa? Tyttö, lapsi, vauva tai mikä vaan, muttei prinsessa. Ei olla kumpikaan kuninkaallisesta suvusta, joten ei ole lapsikaan prinsessa. Eikä poikalapsiakaan kutsuta ikinä prinsseiksi!

Mini Rodinin talvimallisto ilmestyi. En ostanut mitään, enkä oikein haluakaan mitään- paitsi ehkä sen jonkun lilan t-paidan, jossa luki jotain hiihtokeskusjuttua ja sydänpipon. Ja niitäkään en oikeasti tarvitse.

Vauvalla on nimi! Oikeastaan nimi piti päättää jo synnytyssalissa(kai joku turkujuttu, varautukaa TYKSiin menijät!), ja siellä Miettisen kaunis nimiehdotus tuntui naurettavalta juuri hirveällä höngällä syntyneen vihanaaman nimeksi. Kaikilla lapsillamme on ollut samanlainen viharyppy nenässä ja ulkonäöllisesti ne ovat muistuttaneet kaikki Vladimir Putinia, näyttelijä H-P Björkmania, jääkiekkoilija Olli Jokista ja Simpsoneiden poliisia, Chief Wiggumia. Tämäkään vauva ei tee poikkeusta sukupuolestaan huolimatta!

Neljännen himo-hormonit eivät ole laantuneet, vaikka vauva on sellainen "nukun yli 10 minuuttia vain sylissa tai kantoliinassa"-malli ja tänäänkin olen tehnyt kaksi kertaa ruokaa, leiponut sämpylöitä ja banaanikakun (koska eilinen kakku syötiin jo!) vauva joko huutaen tai jossain hyssytysvälineessä. Mutta jotenkin vauvat ja lapset ovat niin mahtavia, että tuntuu haikealta, jos tämä olisi nyt tässä. Meneekö tämä tunne ohi? Kertokaa?!

Mulla alkaa opiskelu ensi viikolla: kaksi tuntia kaksi kertaa viikossa ja pakkanen täynnä maitoa sitä varten. Saa nähdä mitä tuo tissiliisa siitä sitten sanookaan.. Gulp.

Mutta nyt jatkan täysin paskan Jennifer Lopez raskaana-elokuvan katsomista, kun vauva nukkuu edes hetken itsekseen!