tiistai 15. lokakuuta 2013

TAIKINANAAMAN ISOJAKO

Tällaisina aamuina, kun on ensin kuorinut sata kiloa juureksia kasvisgratiinia varten sekä perään pyöräyttänyt sämpylätaikinan, ei uskoisi että mä olen samaan aikaan aikamoinen fashionista ja bailaaja.. Nimittäin nimimerkki kolmen äitiä haastateltiin Kaksitvå:n blogiin!

Lukekaa haastis täältä, ja varokaa.. Mä vielä joskus pääsen baariin, ja sillon räjähtää! Leggissit repee koko pituudelta, keilaa katuu, parta menee pirtelöön, jätkät tarjoo kelkkaa ja tanssilattia on täynnä seksikästä tanssia! Tuplamäärä asacolia suoleen, rintapumppu käsilaukkuun ja annetaan palaa!

BOOM KAH!


maanantai 14. lokakuuta 2013

Omaishoidokki

Katselin viikko sitten dokumenttia naisesta, joka oli isänsä omaishoitajana. Isä oli yht'äkkiä halvaantunut ja joutui pyörätuoliin. Tytär ei kestänyt ajatusta isästä hoitokodissa, joten hän otti vuorotteluvapaata töistä ja alkoi hoitamaan isäänsä kotona.

Ohjelma sai minut ajattelemaan meidän molempien vanhempia ja heidän toiveitaan vanhuudesta. Ja sitä, kuinka nopeasti tilanne voi muuttua. Ohjelman isä oli vielä edellisenä päivänä voinut ajaa autoa, käydä metsällä, ulkoiluttaa koiriaan jne. ja kaikki oli hetkessä aivan toisin. Hänellä oli pitkä kansainvälinen ura, josta hän oli jäänyt eläkkeelle, oma koti, omat tavarat ja paljon ajatuksia siitä, miten hän viettäisi eläkepäivänsä siemaillen sherryä kauniista laseista. Omaishoitajalla itsellään oli uusi mielenkiintoinen työ, lapset juuri muuttaneet pois kotoa ja oikein mukavan näköinen elämä, joka muuttui kaikenlaisten välineiden kanssa pelaamiseen, hoitajien kotikäynteihin ja apaattisena tuolissa istuvaan isään, joka kaipaa takaisin omaan kotiinsa.

Joskus Hesarissa oli juttu intialaisesta mummosta, jonka perhe oli heittänyt roskikseen. Uhkailinkin silloin vitsillä äitiäni, että heitän hänet roskikseen, jos hän muuttuu liian vaativaksi tai vanhaksi. Ohjelman aikana mietin, että olisiko minusta hoitamaan ikääntyvää sukulaista, jomman kumman vanhempaa, ja totuuden nimissä en tiedä. Vaihtuisiko tässä samalla vanhuksen vaippakin ja syöttäisinkö mummoa siinä missä lusikka menee Munnun suuhun?

Välillä tuntuu, että hermo menee jo ihan totaalisesti tuohon mummokoiraan ja sen kaikenlaisiin sekoiluihin: alapään kovaääniseen lussuttamiseen, anaalin hinkuttamiseen, sohvan raapimiseen ja lattialle lirautteluun. Suhtauisiko mummon lirautteluun suopeammin, tai olisiko vihainen dementikko vähemmän hermoja raastava? Olisiko sydän mukana siinä, kun omainen puhuisi tuhannetta kertaa jotain lapsuusjuttujaan eikä tunnistaisi minua, omaa lastaan? Vaikea ajatus.

Ohjelmasta järkyttyneenä kysyin äidiltäni, että mitä hän haluaisi vanhana hänelle tehtävän ja käskin Miettisen tehdä saman. Miettinen vastasi heti kättelyssä, "ettei tänne ainakaan mahdu!", ja oma äitini vastasi toivottavasti kuolevansa kertarysäyksellä ja ettei aio velvoittaa meitä hoitamaan häntä.

Ehkä tähänkin on vastaus se maalle muutto, jossa olemme kaikki sulassa sovussa: anoppi, anuksenhinkkaaja, mummu, kissa, lapset ja luomukasvikset. Lupasin äidille, että kärrään hänet kerran päivässä pihamökistä siihen kuistille haistelemaan raitista ilmaa, mutta muuta en välttämättä kerkeä.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Los vauvas buenos

Vauva on edelleen ihana. En antaisi pois, ja tykkään arjesta nimimerkillä kolmen äiti. Tuntuu kuin vauva olisi aina ollut meillä!

Säästelin tätä vauvapostausta kaksikuukautisneuvolan jälkeiseen aikaan, että saisin esitellä kaikkia tuoreita mittoja ja vauva-arvosteluita, mutta ei ole ollut aikaa kirjotella tänne..joten saatte nyt tiedot tällä tavalla viikon vanhana.

Vauva oli siis 61,2 cm pitkä ja painoi 6560 g ja pää oli 40 cm. Itselleni nämä numerot ei paljonkaan sano, ellen lue aiempien lasten neuvolakortteja, mutta kyllähän tuo vauva silmä- ja käsimääräisesti on aikamoinen vonkale. Samaa kuulen joka puolelta: "On ollut tyttö ruoka-aikaan kotona", "Kyllä on paksut posket", "mahtava emäntä"jne. Eräs perhe jopa neuvolassa kysyi, että miten olen pystynyt synnyttämään noin ison lapsen: "Ihanko alakautta pystyit, menikö kauan?".. En tajunnut loukkaantua edes, ja vastasin ihan rehellisesti synnyttäneeni jo kolme, että paikat on varmaan aika venyneet ja isompaakin varmasti mahtuisi (mahtava keskustelu!).

Neuvolakorttiin kirjoitettiin, että "hymyileväinen ja tyytyväinen vauva". Sitä se tosiaan onkin! Luulin, ettei vauvat voi edellisestä parantua, mutta kyllä tämä on vielä onnellisempi ja helpompi tapaus kuin edellinen! Se istuskelee sitterissä ja katselee muun perheen touhuja ja hymyilee. Välillä se parkaisee ja haluaa syödä. Sitten se nukahtaa taas. Ihan mahtava pullea karvaperhonen!
Mietin tässä tänään, miten nykyisin kolmen äitinä kykenen tekemään kaikkea, mitä en ennen todellakaan voinut tehdä.. Kuten siivota, laittaa ruokaa, syödä itse, leipoa, viedä koiraa jne. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen en voinut päivällä tehdä mitään koska "mitä jos se herää", ja kyttäsin nukkuvaa vauvaa. Toisen lapsen jälkeen en voinut tehdä mitään, koska "mitä jos ensimmäinen lapsi jää ilman huomiota ja sille tulee paha mieli".

Nyt voin imuroida, pestä lattiat, pyykätä, tehdä ruokaa ja leipoa samaan aikaan, eikä tunnu missään ja vauva menee siinä samalla! Jos meille tulisi neljäs lapsi, voisin varmaan alkaa jonkun talonrakennusprojektin yksin "ihan omaksi ilokseni, siinä sivussa".



Ime spandexia, mummo!

Piti jo viikko sitten kirjoittaa, että kävin jumpassa. Ekaa kertaa sitten synnytyksen, ja kyllä teki tiukkaa kaikki mahdollinen(paitsi yksinolo ja lantionpohjan lihakset).

Pääsykoekirjassa sanottiin sosiologin olevan "ärsyttävä muukalainen", ulkopuolinen tarkkailija, joten en voinut olla tarkkailematta kanssajumppajiani ja tekemään jonkunlaisen analyysin osallistujista. Sen lisäksi että tarkkailin itse haisevani pullataikinalle ja mummolle, huomasin, että vanhemmat jumppaajat pukeutuvat kreiseihin väreihin ja nuoremmat taas sellaisiin ihan mustiin ja tiukkoihin.

Onko kyseessä siis vastaava ilmiö kuin viisikymppisillä naisilla rilleissä: värikkyyttä, hullutelua, persoonallisuuden esittelyä jollain katseenvangitsijalla? Oliko tarkoituksenani viestiä omilla kirjavan mustelman värisillä jumppatrikoilla ettei kehossa ehkä enää ole hurraamista, mutta luonteeltani olen kokeilunhaluinen seikkailija? Yritinkö väittää, että ikä (ja synnytys) on vain numero? Uskooko sitä kukaan?

Minkävärisissä kamoissa te jumppaatte? Onko vahvasankaisia väririllejä? Onko ikä vain numero? Paljonko mulla on vatsassa vielä ylimääräistä? Vastaa, internet!

tiistai 1. lokakuuta 2013

Tokaluokkalainen, kävelee kuin nainen

En muista kuinka kovasti viime vuonna täällä blogissa puin opiskelun aiheuttamaa ahdistusta ja huonommuudentunnetta, mutta nyt voin ilokseni kuitenkin ilmoittaa että tokaluokkalaisena on paljon rennompaa!

En vieläkään koe olevani ihan tasaveroinen muiden kanssa, mutta en kuitenkaan jatkuvasti häpeäkään itseäni ja kuluta kaikkea aikaani miettimällä, että kaikki näkevät minusta päällepäin kuinka huono olen ja lopusta huonommuudesta pidän huolta ihan itse tyhmillä kommenteillani tai istuessani suu auki kuuntelemassa muiden hienoja mielipiteitä.

Viime vuonna esimerkiksi yhteiskuntaluokkakeskustelu lähinnä ahdisti juuri sen takia, etten halunnut entisestään tajuta olevani "luokkani rampauttama" köyhä typerys, mutta nyt voisin hyvinkin mielelläni mennä kuuntelemaan luentoa periytyvästä eriarvoisuudesta.

Sitä paitsi, kuten Ylioppilaslehdestä luin, tajusin eräänä kauniina päivänä artikkelissakin lukeneen asian: erilainen taustani on jossain vaiheessa minulle kuitenkin jopa rikkaus. Ymmärrän elämän moninaisuutta, sitä kuinka joillekin elämä on oikeasti eteen annettu ja sitä, kuinka vaikeata on murtautua ulos mukaavuusalueeltaan niin hyvässä kuin pahassa. Ja sitä, millaista ponnistelua opiskelu on silloin, kun kokoajan todistelee itselleen olevansa yhtä arvokas kuin muut.

Jonakin päivänä tämä satavuotias sossumummo nousee tuhkasta kuin feenikslintu, kiillottaa kukkahattuaan ja esittelee itsensä valtiotieteiden maisteriksi. Ja se tuntuu jo ajatuksena omasta mielestäni niin hienolta, että jokaisen tämän lukeneen täytyy puolustaa kaikin tavoin suomalaisia, edes näennäisesti yhtäläisiä, mahdollisuuksia opiskeluun.

Ystävistä

Helsingin ompelukerhojengi kävi viikonloppuna meillä kylässä katsomassa turkulaista elämäntyyliämme saunoineen, autoineen ja omine puutarhoineen. Olin leiponut meille ihanasti kaikkia brunssiherkkuja ja ystäväni toivat mukanaan kassillisen tarjolle laitettavaa matkan varrelta.

Oli tosi hauskaa, että kaikki pääsivät tulemaan! Olin illalla ihan tippa linssissä siitä, että joku viitsii ajaa kaksi tuntia nähdäkseen meitä, jopa näin yli vuosi muuton jälkeenkin! Ja kuinka ihania kavereita mulla onkaan: naurettiin, syötiin, käytiin kävelyllä jokirannassa ja ennenkaikkea juteltiin.

Kässäkerhomme on ollut kiva siinä mielessä, että olemme kaikki aika erilaisia, mutta kuitenkin joku meitä yhdistää.. ja meillä oli ja on tosi hauskaa yhdessä! En muista koska viimeksi olisin nauranut niin paljon kuin nyt!

Olen tosi onnekas ja kiitollinen kaikista ihanista kavereistani! Tervetuloa kaikki muutkin helsinkiläiset (ja turkulaiset) ystäväni tänne kyläilemään!

Ostetaan takaraivo (ja paljon muutakin..)

Nyt on taas se ihana aika vuodesta, jolloin kaupat pursuavat toinen toistaan ihanampia syystamineita: pipoja, kaulaliinoja ja hanskoja. Syksyn hehkuvissa väreissä olisi vaikka mitä silmään sopivaa, mutta.. Mulla on niin järjettömän mallinen pää (ja taikinainen naama), ettei mulle käy mitkään pipot.

Mua on varmaankin makuutettu vauvana selällään, koska multa puuttuu täysin takaraivo! Kaikki pipot joko valuvat silmille tai tippuvat päästä ensin keriydyttyään pään päälle sellaiseksi pikkupipoksi, lopulta rullautuen kokonaan pois.

Olen yrittänyt vaikka millä nutturoilla ja ponnareilla feikata takaraivoa pipomielessä, mutta mikään ei auta. Onko mun pakko ostaa sellainen nuorisotrendikäs Sini Sabotage-pipo (entiseltä nimeltään East17-kortsupipo), joka ainakin pysyy päässä ilman takaraivoakin?

Ps. Tänään isommat lapset oli puistokerhossa ja harhailin hanskaostoksilla kaupungilla. Kalliiksi tulisi, jos joka päivä saisin tuollaista vapaa-aikaa.. Nimittäin ihan tosissani harkitsin sellaisen harmaan toimistomaisen kotelomekon (sisälsi ruskean pikkuvyön) ostamista ja haaveilin nahkaisista hanskoista villakangastakin tai karvakaulusparkan kaverina. Myös sellaiset liian lyhyet ja leveät housut alkoivat kiinnostaa yhdistettynä joihinkin biker- tai chelsea-bootseihin.

Omassa mielessäni nämä yhdistyvät päälläni sellaiseksi Filippa K-henkiseksi yhdistelmäksi, mutta oikeastihan olisin paljon muuta. Ja tarvitsisin jonkun hovineidon aina avaamaan sen ihanan kotelomekkoni imetyksen ajaksi, pyyhkimään maitotahrat ja kaiken maailman puklut päältäni ennenkuin taas voisin jatkaa ylevää lipumista pitkin Turun katuja.