perjantai 29. marraskuuta 2013

Sisustamista harrastava kahvilavauva

Mulla on varmaan joku imetyksestä johtuva kulutusvastainen aivovamma, mutta olen pyöritellyt mielessäni tätä otsikkoa muutaman viikon ajan ja miettinyt tarkkaan, miten tästä kirjoittaisin.. Siis niin, että voin itse katsoa itseäni silmiin hetken päästä, olematta tekopyhä tai suututtamatta kaikkia helsinkiläisiä ystäviäni.

Ajatus lähti siis siitä, kun ystäväni raivosi Facebookissa sitä, kuinka ällöttävää on kun ihmiset "esittelevät imetystissejään" ylellisillä brunsseilla ja pilaavat ruokailunautinnon muilta. Kommentit olivat   puolesta ja vastaan, mutta silmääni pisti kuitenkin eräs kommentti, jossa samalla "mainostettiin" uutta lastenlehteä, että siinä olisi juttua "hienotunteisille lasten kanssa ulkona ruokailijoille". Heti ajattelin että no helvetti, minäpä ostan kyseisen lehden ja luen sitä vauvan kanssa kahvilassa ensi kerralla kun isommat ovat puistossa!

Lehti ei ollut mitenkään imetysvastainen tai muutenkaan asenteellinen, mutta jollain tapaa hämmentävä. Kolumnit olivat osaltaan ihan kivojakin, mutta jotenkin sellainen lasten vogue-meininki hämmensi.. Lifestyle-lehti vanhemmille? Kaupunkitakkeja, silmälaseja, sisustusvinkkejä, angoraneuleita jne. Olen kai sitten jo huomaamattani turkulaistunut, kun en kauheasti inspiroitunut lukemastani (muuta kuin että lehti haisi ihanalle!) ja tajusin, että meillä ei tosiaan enää ole erikseen kaupunkivaatteita.

Muistin samalla sen, miten noloa joskus kahvilassa luuhatessa oli se, kun lapset eivät käyttäydy hyvin ja tajusin, ettemme enää oikeastaan käykään kahviloissa koko perhe. Me käydään Prismassa, puistossa tai korkeintaan jossain Rossossa niinkuin kunnon talvicrocsilandet ja hyvin ollaan pärjätty. Yksin tai vauvan kanssa kahvilla kuitenkin on kivaa, mutta silloin siihen saa keskittyä ihan eri tavalla.. Eikä kukaan huuda, karkaile tai hoputa pillimehun ja rusinoiden loppuessa.

Joka tapauksessa, ajatuksessani oli mullistavaa se, että mietin kuinka paljon itse olen hävennyt lasteni käytöstä jossain, mihin olen heidät raahannut ja kuinka vähän nykyisin sellaista teen. Ystäväni kertoi jostain kolumnista, jossa vertailtiin erimaalaisia kahvilalapsia. Ranskalaislapset kuulemma osaavat istua nätisti äidin jaloissa äidin keskustellessa ystävättären kanssa, kun taas suomalaiset perunanenät karkailevat ja sikailevat kahviloissa, eivätkä äidit saa metsäläislastensa perässä juostessa keskittyä lainkaan omaan elämäänsä.

Tavallaan tuli jotenkin helpottunut olo, ettei omat vanupuikkoni istu kahvilassa rivissä kaupunkivaatteissan croisantti kädessä ja äiti ylpenänä kertoisi kuinka hyvin heillä osataan istua paikallaan, vaan haluavat nykyisin mielummin rypeä jossain mudassa, kerätä keppejä ja kaivaa nenäänsä. Tai jotenkin se tuntuu enemmän lapselle lajityypilliseltä käytökseltä, ja huomattavasti vähemmän stressaavalta meille vanhemmille. Kahvilla käyminen voisikin olla meillä sellainen yksi lapsi kerrallaan tekemistä, sellainen spesiaalijuttu.

Muistin lehden ja keskustelun viimeksi kun olin vauvan kanssa kahvilla.. Olin unohtanut laittaa mitään imetykseen sopivaa päälle, joten jouduin paljastamaan sukkikset, mahan ja tissin syöttääkseni puikkona huutavaa huomionkerääjää. Ruokkiessani vauvaa tajusin, ettei mukana ollut yhtään vaippaa ja vauvalla on selkäkakat housussa.Onneksi mukanani oli ihana Aarrekidin pikkupeitto, josta taittelin DIY-kolmiovaipan jonka sisälle kääräisin muutaman käsipyyhkeen, äkkiä päälle sukkikset ja avot! Kuin uusi vauva!

Ja mä oon nykyisin niin rento lande!

Aikuistilitys

Aikuisuus on jotenkin vitun vaikeeta hetkittäin. Tai ainakin sen jälkeen, kun on saanut lapsia.

Meillä on lapset olleet vuorotellen kipeänä, nyt huipentuen vauvaan. Kolmatta yötä kun on valvonut vauvan kanssa milloin enemmän, milloin vähemmän, tuli mieleen että jos sen vaikka sitten veisi lääkääriin.. Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Googlasin jotain terveyskeskusnumeroita, koska uskon julkiseen terveydenhuoltoon(vaikka meillä on se typerä vakuutus)/tasa-arvo/suomi ja kaikkea jne, mutta terveyskeskusten nettisivujen kryptisyys ja jotkut typerät alue 1 ja alue 2-jutut alkoivat saman tien kyllästyttää. Soitin ensimmäiseen numeroon, joka sivuilla oli ja siellä vastasi joku tympeä turkulainen hammashoitaja, ja sanoi ettei todellakaan tiedä terveyskeskuksen numeroa. Sanoin kiitos vaan ja soitin yksityiselle ja ajattelin, että meillä on onneksi se kallis vakuutus.

Sain ajan kahden tunnin päähän ja oli kivaa, kunnes siellä lääkäri totesi että vauva pitää viedä jatkotukimuksiin, koska sen hengutys on liian raskasta ja vaikeaa. Lähdin suoraan TYKSiin esittelemään vauvaa ja en ollut edes käynyt vessassa kotoa lähtiessäni. Vauva pääsi tutkimusten jälkeen kuitenkin kotiin, mutta sitä pitää tarkkailla ja lähteä takaisin heti, jos tilanne pahenee.

No, miten tämä liittyyy aikuisuuteen? No siten, että niin järkyttävää on, että meillä on kolme henkeä käsissämme ja me ollaan just tälläisiä "katsotaan vielä yksi yö"-tyyppejä, koska ei jaksa ottaa selvää jostain nettisivuista ja Miettisen mielestä olen hysteerinen eikä vauvalla ole mitään hätää.

Joinain päivinä olisi muutenkin vaan ihanaa, että joku muu hoitaisi kaiken ajattelun ja mä vaan makaisin sohvalla ja söisin leivonnaisia. Pyytäisi äidiltä rahaa farkkuihin ja kiukuttelisi, kun sukkikset kutittaa tai pikkarin lappu hankaa ja paita on väärän värinen ja joku vaan taputtaisi päätä ja sanoisi että "Ei hätää, minä hoidan".

Ylipäätään tuntuu, että on kokoajan kiire ja täällä on kauhea meteli. Ainoa asia, joka erottaa mut kotitalouskoneesta on se, että tunnen syvää vihaa perheen koiraa kohtaan. Muuten pyykkään, tiskaan, leivon, siivoan, hieron, hankaan, imetän, pyyhin, kuivaan kuin mielipuolinen kodinkone.

Illalla istun hetkeksi sohvalle kuuntelemaan hiljaisuutta ja sitten taas mennään, kun joku huutaa yläkerrasta "Tuokaa tosi kylmää jäävettä" tai "VOISKO JOKU SILITTÄÄ!!".

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Isäkortti heiluu

Eilisessä kuukausiliitteessä oli monta inspiroivaa juttua, mutta eniten mieleeni jäi Vesku Loirin ja hänen aikuisen poikansa haastattelu näin isäinpäivän kynnyksellä. Haastattelu oli mielestäni jotenkin todella surullinen ja teki mieli mennä halaamaan aikuista poikaa ja potkaista isää sääreen.

Juttu kuvasi mielestäni todella hyvin aikuisen miehen epäkypsyyttä, egoismia ja traumaista suhdetta itseensä ja poika taas oli yhä se pieni poika, joka kaipasi isänsä hyväksyntää. Sen sijaan että isä olisi selittänyt jotain omia toilailujaan, hän nolasi aikuisen poikansa kertomalla "kuinka poika kusi siskolta lainattuihin sukkahousuihin" ja poika muisteli odottaneensa isää tuntikaupalla viemään Lintsille. "Isä on perheen alfauros, eikä sitä paikkaa ole lähdetty horjuttamaan", sanoi poika.

Muistan yhä, kuinka loukkaantunut olin lapsena siitä, että äiti valehteli. Minut huijattiin hammaslääkäriin lupaamalla palkinnoksi R-kioskilta hammaslääkäripukuinen MonChiChi, mutta hammaslääkärireissun jälkeen kukaan ei muistanut lupaustaan. Toinen muistamani traumaattinen tilanne oli sellainen, että kaupungilla eräs puolituttuni kehui minua äidilleni, joka vastasi "kuulemma äidinkin olevan erikoinen"-eli vei huomion itseensä, vaikka olisi toisen avustamana voinut kehua minua.

Nämä omat traumani tietenkään eivät ole niin suuria juttuja, mutta jotenkin ymmärrän lapsen mieltä ja jotenkin tuosta kuukausiliitteen jutusta huokui läpi sellainen patoutunut kauna ja molemminpuolinen tunteiden vähättely. Samalla mietin, kuinka ihanaa on, ettei omilla lapsillani ole ainakaan ilmeistä riskiä joutua isänsä kiusaamaksi, vaikka se välillä mua itseäni ärsyttääkin. Sanoinkin yksi päivä Miettiselle, että vaikka se on välillä ihan täysi perse, on se niin hyvä isä, että se saa anteeksi.

Seuraa vuolasta Meidän iskä on paras-kehuosastoa:
- sillä on sama siisteystaju kuin mulla (paitsi sillä vielä anaalisempi suhde pyykkiin ja tiskipöytään)
- se ei ikinä suutu (tai ainakin tosi harvoin!)
- se on komea kuin mikä
- se tekee lasten kanssa paljon juttuja
- se osaa laittaa halutessaan hyvää ruokaa
- se rakastaa kukkia, eli ostaa niitä usein kotiin
- se nauraa mun jutuille
- se antaa mun nukkua pidempään joskus

Hyvää isäinpäivää kaikille isille ja isänmielisille, myös sille Loirolle!

moro moro

En ole melkein kuukauteen kirjottanut tänne. Aiheita ja ajatuksia on ollut paljonkin, mutta arki on jotenkin niin sairasta tässä kohtaa, ettei aikaa vain ole ollut.

Lasten lisäksi arkea kuormittaa koulu, jossa käyn enää kerran viikossa, mutta joudun kirjoittamaan  ÄITIYDESTÄ joka viikko, joten äitysblogiin kirjoittaminen ei ole ensimmäisenä mielessä kun olen ensin suoltanut jotain äitiyshöyryjäni arkeittain ns. virallisiin tarkoituksiin.

Tyhmä kun olin, ajattelin, että aihevalintana äitiys olisi helppo tällaiselle imetyspäälle, mutta toisin kävi. Aihe suoraan sanottuna kyrsii, koska olen niin kokonaisvaltaisesti äiti jo muussakin elämässä, että jotenkin ankeata jauhaa siitä vielä kirjallisesti kotioloissa ja suullisesti tunnilla. Edellisviikolla luimme ryhmätyökaverini kanssa kommentteja äitiydestä kertovaan kolumniin, jossa anonyymit jauhoivat kuinka tyhmiä/laiskoja/saamattomia nykyäidit ovat. Suhteellisen raskasta luettavaa tässä elämäntilanteessa!

Yritän kuitenkin muistella aiheita, korjailla tekemiäni aihioita ja kirjoittaa tänne kunhan aikaa löytyy! Toivoisin tälle illalle vielä isänpäiväspesiaalin kirjoittamista, mutta katsotaan.

Vauva voi hyvin, pojat ovat useimmiten kultaisia ja keskiviikkona lähdetään laivalle sikailemaan. Huippua.