perjantai 27. joulukuuta 2013

Näkymätön nainen

Mä olen usein pyöritellyt mielessäni tätä teemaa, ja yrittänyt muutaman ihmisen kanssa viritellä keskustelua aiheesta, mutta yritän selittää täälläkin sitä.. Kokeillaan, tajuatteko te!

Tiedättekö sellaisen tietyn näkymättömyyden tunne sen jälkeen, kun on tullut äidiksi ja/tai vanhaksi. Siis en tiedä onko se joku vaihe vaan tässä pikkulapsiajassa, josta pääsee yli, vai olenko astunut jonkun rajan yli, mutta tältä tuntuu..

Kotona olen aliarvostettu kodinkone, jonka jännittävin hetki on miettiä seuraavan viikon ruokia ja kauppalistaa. Koulussa tuntuu kuin olisin vaan joku vanha luuska, joka hikisenä puuskuttaa paikalle puhumaan milloin mitäkin, ja joka välillä herkistyy puhuessaan niin, että maito kastelee vaatteet, jolla on rikkinäiset legginssit, persiljaa hampaiden välissä tai kuivunutta puklua olkapäässä.

Äitinäkymättömyys on sitä, ettei kukaan edes kuvittele sinulle muuta roolia kuin äidin roolin: "Ai säkin olet täällä, kuka hoitaa lapsia?", "Ai, ihanaa että sullakin on vapaa-aikaa!", "Ai, mieletöntä, että sua vielä kiinnostaa muutkin asiat kuin kakkavaipat!" ja muita kuolemattomia lauseita kuulleena voin sanoa, että KIINNOSTAA! Kiinnostaa monetkin muut asiat kuin Mini Rodinin dropit(vaikka se kiinnostaakin aivan sairaasti!!!) tai jonkun haalarin saumateippaukset . Parasta on se, jos äiti-ihmisellä on päällään jotain toppahousua seksikkämpää, facebookin kommenttikentässä on vähintään sata "HOT MAMA"-kommenttia ja tuhat sydäntä.

Itsehän olen vielä tuplanäkymätön, koska käyn olemassa näkymätön koulussakin. Välillä tunnen nuorten jotenkin katsovan joko ohiseni tai hymyilevän säälivästi sanoessani jotain liittyen vaikka pikkujoulujen musiikkiin. Katse on suunnilleen samanlainen kuin Kampin kauppakeskuksen hississä, kun naama hikisenä tunget vaunujen kanssa sisälle nuorten keskelle: "Voi tota ankeaa vanhusta, pitääköhän sitä teititellä…". Luennolla nuoret tekivät tutkimusta aikuisista, eli yli 35-vuotiaista ja puhuvat "niistä" kuin mummoista, jotka eivät saa olla somessa tai baareissa ilman että vaikuttavat naurettavilta tai tekonuorekkailta.

Osa johtuu tottakai siis myös siitä, että joka paikkaan ei enää mene ns. "takki auki": tukka älyttömän värisenä, härkälävistys naamassa ja kokoajan varmistele, että tatuoinnit näkyy tai muuten pyri tuomaan esille itseäni, musiikkimakuani tai mitä tarkkaan hakittua tyylisuuntaa edustan. Osaltaan mukana myös sellaista luontaista luopumista omasta "kruunusta", ja vetäytymistä taka-alalle. Tai oikeastaan sitä, että nykyisin oikeastaan haluaisin olla rehellinen itselleni ja muille, oikeastaan olla oma itseni, enkä mitään ylityylikäs kaiken leikiksi lyövä huomiohakuinen pelle, jolla olisi vain elämässäni sivuosaa esittävä lapsi asusteena.

Olenkin tällä hetkellä ensisijaisesti äiti, ja toissijaisesti kaikkea muuta, mutta toivoisin joskus vielä olevani jotain muutakin kuin vain jonkun äiti.. Vaikka edes semihotti Stocka-Milffi? Hyvinsäilynyt emeritus? Tyylikäs aikuinen nainen? Se huumorintajuinen vanha muija yliopistolta? Edes se hauska äiti?

Vai olenko mä turhamainen? Pitääkö äidiksi tulon jälkeen ollakin ikuisesti säyseä tapetti?

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Joulu tähän mennessä

Kuusi: koristeltu ja suurin osa ihanista palloista jo imurissa. Eli lasipallot, lemmikit ja lapsiperhe, ei paras yhdistelmä.

Monta vuotta hilloamani kuusenjalka osoittautui ihan sudeksi, eli uusi kuusenjalka käytiin hakemassa paniikissa juuri kaupan sulkemisaikaan, ettei kukaan kaada kuusta yön aikana päälleen. Automatkalla ihmettelin, miksen nää kunnolla, kunnes kaupan pihalla muistin, etten ollut laittanut rillejä päähän.

Ruoka: ruokakaupassa "viimeisen kerran ennen joulua" käyty jo useasti. Vielä ihan viimeisen kerran huomenna, ihan vaan pientä täydennystä hakemassa. Kuten lisää palloja kuuseen ja jo syödyt jouluherkut.

Vieraat: tulevat huomenna.

Siivous: vaikea ylläpitää, mutta siivottu on.

Tunnelma: helvetin hyvä ja rento.

Mikäs tässä ollessa! Naapurin Jyriä lainaten: JOULU SAA TULLA!


Unelmien emeritusprofessori

Me oltiin joskus aikuisopiskelijakollegani kanssa yhdessä upeassa seminaarissa, jossa olimme henkisen annin lisäksi miettineet sitä, miltä aiomme tulevaisuudessa näyttää omissa ihanissa työpaikoissamme. Imimme itseemme kaikkien läsnäolevien naisten tyylistä vaikutteita, ja kikattelimme tietysti samalla kaikkea muutakin epäolennaista.

Muistiinpanoihimme oli merkitty ainakin hopeinen siro rannekello, Filippa K:ta, kotelomekkoa ja eksoottiset rillit. Johannalle sairaasti kaikkea beessiä ja mulle tummansinistä tai mustaa. Mulla olis ihanat nilkkurit ja Johannalla jotkut upeat saapikkaat, mulla korvissa hopeiset renkaat ja Johannalla helmikorvikset.

Mulla olis ihana polkka-etutukka, uskaltaisin tosipaikan tullen ajaa työpaikan autoa, heittäisin kolme neljä lasta tarhaan fillarilla ja ajaisin työhuoneelleni Kalasatamaan Luokkatutkimuksen ja paksusuolen laitokselle, josta olisi kävelymatka Teurastamolle. Lounaaksi söisin keveän lounassalaatin ja jauhaisin jonkun mahtavan kollegan kanssa akateemista munavitsiä.

Töiden jälkeen menisin ihanasti joogaamaan tai asiantuntija-ystävättäreni kanssa viinille jatkamaan lounaalla aloittamaani munavitsiä ja rentoutumaan hyvässä seurassa. En olisi megalaiha, vaan sellainen Nigella, josta huokuu tyytyväisyys ja nautinto, ja ulkomuodollani kapinoisinkin vallitsevaa naiskäsitystä vastaan. Miehet ihailevat minua, naiset haluaisivat olla minä ja lapset haluaisivat yhtä ihanan äidin, eläimiä kiinnostaisi seurani muuten vaan.

Mähän itseasiassa jo aloitin tämän tulevaisuuden työelämän vaatekaapin keräyksen torstaina, kun eksyin yksin kaupungille ja kas, alennusmyynteihin. Olin aiemmin syksyllä päättänyt sijoittaa kunnolliseen takkiin, mutta löysinkin aiemmin kaksi takkia kirppikseltä, yhteensä 23€, eli säästin rahaa.

Alesta kotiutin (edellä mainituista syistä) hyvällä omallatunnolla upean emeritusneuleen ja ihanan liehuvan, läpinäkyvän emerituspaidan, ja siltikin yhteenlaskettu summa alitti yhden laadukkaan villakangastakin hinnan! Lisäksi loppuviikosta kävin jalkahoidossa ja tänään palkitsin itseäni jouluisilla leikkokukilla!

Näin säästää tulevaisuuden emeritus! Kirsi ja himoshoppaajissa nähdään, moicca!


torstai 19. joulukuuta 2013

Minitaikinan pakkomielle

Mulla on jotenkin ristiriitainen suhde vaalenpunaiseen väriin. Sisustuksellisena pastellipäänä olen innoissani vaaleanpunaisesta, astioissakin se kiinnostaa ja nyt tyttövauvan äitinä olen valkoisen kauteni jälkeen joutunut vaaleanpunaisen eteen vauvanvaatteissa.

Vaaleanpunainenhan on niinkuin väri, mutta...
aiemmin ajattelin vain joidenkin vajakkien pukevan lapsensa vaaleanpunaiseen, se on naista alistava, halventava, lasta liikaa lokeroiva, ahdistava, ruma ja possumainen… Kyllä te tiedätte. Nyt kuitenkin menee taas sormi suuhun: haluan kaikkea pinkkiä hörsellystä Minitaikinalle!

Vanha roosa, röyhelöperäsukkikset, marjapuuron väriset reikäneuleet, "ironiset balettimekot" jne. Mitä törkeämpi tyttövaate, sitä upeampi mun mielestä! Sensitiivisyys my Turculainen anushole! Ehei! Nyt mennään sata lasissa kohti prinsessakorkkareita! Ei enää ruskeita velour-asuja, kirkkaita värejä tai hassuja eläimiä!
Tällä hetkellä suurin vauvanvaatekiima kohdistuu näihin kahteen Benettonin tuotteeseen:
 Ja samalla aikoi himottamaan tämä: Pinkki tylli. Voitteko kuvitella.
 

(kuvat varastettu Stockan nettikaupasta!)

Ps. Ette osta näitä sitten, että ainakin tuota neuletta jää alennusmyynteihin!

Pps. Kohta mulla on varmaan pakkomielteenä Kannustalo, Gantin tyynyjä, sellasia romanttisia purkkeja, joissa lukee "Coffee" ja "Sugar" ja harrastan jotain eheyttävää aikuisten kaunoluistelua. 

Joulu! Seitankinkku kaaressa hankeen!

Mullahan on ollut joka vuosi tapana aloittaa joulun hehkutus jo viimeistään marraskuussa, mutta tänä vuonna jostain syystä(lue: perhe ja koulu, noin niinkuin alkajaisiksi) on vienyt aikaani niin, että kohta se joulu jo onkin!!!! Ihan ilman varoitusta!

Voisin olla paniikissa, voisin huutaa hoosiannaa sikiöasennossa lattialla tai tehdä niinkuin moderni ihminen tekee ja haistattaa pitkät koko joululle, mutta en suostu. Mä en myöskään suostu stressaamaan koko joulusta, vaikka se on ihan ovella. Otan tällä kertaa sairaan rennosti: laatikot tein jo ohimennen tässä joku ilta, sienisalaattia alan miettiä vasta maanantaina, pipareita on leivottu jo kolmesti, seitankinkku ja munakoisosilli tilattiin Kirjakahvilasta ja joulukuusen ostin tänään vähän kuin vahingossa. Lapsille ostin yhdet lahjat ja sama juttu Miettiselle. Kaiken maailman munajuustot ja muut silsat jätän tekemättä, että jouluruokaa ei myöskään olisi kahta viikkoa vielä joulun jälkeen.

Me ollaan tehty tänä vuonna toinenkin lupaus stressittömyyden lisäksi: aiotaan Miettisen kanssa olla sellaisia aikuisia "isäntiä", eli huolehdimme tarjoilusta itse vieraiden istuessa sohvalla. Lupaan myös olla ärsyyntymättä vanhoista jouluklassikoista: äitini säälii koiraa ja salaa ruokkii sitä keittiössä, eli myöhemmin kuuro anushinkkari meinaa kaataa jonkun palloilemalla jaloissa, joku kommentoi kiroiluani, äitini katsoo kuinka alan syömään ennen muita ja paheksuu tai muuten vaan panikoin, että jotain läheisistäni häiritsee lasteni käytös. Lupaan myös olla kyllästymättä siihen, että vieraidemme aikataulu rytmittyy röökitaukojen mukaan ja kuinka kaikki haisee tupakalle tai kinkulle.

Älkää siis ymmärtäkö väärin, rakastan joulua ja haaveilen aina siitä, että meillä olisi paljon porukkaa syömässä ja juhlimassa. Silti mulle tapahtuu joku ihmeellinen lapseksi/marttyyriksi taantuminen ja alan käyttäytyä kuin murjottava teini, ja en osaa olla rennosti jouluemäntänä. Paitsi siis tänä vuonna!

Luin taas jostain juuri siitä, kuinka ihmiset lataavat liikaa odotuksia jouluun ja aattoiltana monessa perheessä kinkku lentää hankeen, kun välejä selvitellään väsyneenä tai mahdollisesti punaviinin voimalla. Tänä vuonna mä lupaan omalla käytökselläni pyrkiä siihen, että meillä olisi rennon jouluinen ja kiireetön  joulumeininki, jossa kukaan ei väsy ja seitankinkku pysyy pöydässä.


keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Suhteellinen ja suhteeton köyhyys

Vähän aikaa sitten Hesarissa kirjoitettiin suomalaisesta köyhyydestä kertovasta kirjasta, Vaskivuorentie 20, joka tällaisen punavihreän sossukommarimuijan oli tietysti pakko heti lukea.

Kirjailija Mathias Rosenlund kirjoitti omakohtaisesti kokemastaan köyhyydestä ja eriarvoisuudesta, ja niiden suhteesta henkiseen hyvinvointiin tai mielenterveyteen. Kaikessa aiheesta kirjoitetussa sanotaan lause: "köyhällä ei ole varaa unelmoida". Kirjailija muisti myös isänsä joskus sanoneen köyhyyden olevan sitä, että "On olemassa, mutta ei elä", jotka molemmat kuvasivat hyvin kirjan tunnelmaa.

Jotenkin oli jännää lukea kirjaa, joka tavallaan kuvasti omia pahimpia pelkojani siitä, miten vastuullista vanhemmuus on. Samalla sain itselleni sanoja miettiä oman aikani lapsuutta, jossa oli elementtejä vastaavasta: kun köyhän lapsille yritetään tehdä parempaa kuin itselle, saatetaan samalla sortua ylilyönteihin ja uuvuttaa itsensä olemaan kokoajan henkisesti toisaalla. Taloudellisiin puitteisiin keskitytään niin ettei muulle oikeastaan jää aikaa, lapsille ostetaan onnellista lapsuutta ja tavaralla paikataan huonoa omaatuntoa.

Tavara samalla aiheuttaa sen, että vanhemmille on ikäänkuin mukamas kiitollisuudenvelassa, koska "Kaiken olet saanut" ja ettei kaiken antaneille, väsyneille vanhemmille saa sanoa vastaan. Samalla kuitenkin aiheutetaan jälkikasvulle henkisiä lukkoja, koska mistään ei saa puhua rehellisesti, ettei vaan loukkaa omia vanhempiaan. Sellaista en toivoisi omien lasteni pelkäävän, vaan ajattelen olevani onnistunut vanhempana silloin, jos jossain kohtaa lapsemme luottavat meihin niin, että uskaltavat edes vähän haistatella meille (sillä tavalla terveesti ja että itse kestän sen, tietty :)!).

Jotenkin tuntuu, että tuo lause: "köyhällä ei ole varaa unelmoida" avasi itselleni todella paljon. Kuten aiemmin mainitsemalleni kirjailijalle, myös minulle yliopisto edustaa itselleni samaa kuin jollekin muulle kuuhun matkustaminen: ei ollenkaan minua varten, ihan älytöntä, utopiaa, en ole akateemisesta suvusta, olen liian tyhmä ja tavallinen jne. Opinnot edustavat minulle jotain ihan muuta kuin suurimmalle osalle muuta porukkaa, jotka vaikka ylenkatsovat luennoijia ja opintotarjontaa. Itsehän kuuntelisin akateemista jargonia sujuvasti ja onnessani vaikka anuksenkaivuusta ilman minkäänlaista kyseenalaistamista, tai korkeintaan kyseenalaistaisin itseni miettimään kuinka tyhmä olen kun en tajua. Nyt tokaluokkalaisena, kohta 37-vuotiaana alan jo olla jotenkin sinut sen asian kanssa, että olen nykyisin yliopistoihmisiä, ja saan olla paikalla ilman anteeksipyyntöjä.

Saman tunteen muistan jotenkin nuoruudesta, kun kuulin ystäväni saavan toimistotyöstään  postityttönä enemmän palkkaa kuin äitini hoitoalan työtehtävistä. Äidillä oli yksin maksettavana minut ja itsensä, ja pienempi palkka kaksivuorotyössä! Olin järkyttynyt! Kun muut ajelivat ajokortteja, osallistuivat   vanhojentansseihin ja abiristeilyille, itse en olisi kehdannut ikimaailmassa pyytää sellaisia summia äidiltäni. Onneksi olin sopivasti grunge, vastustin yksityisautoilua ja vanhojentanssit olivat jotenkin naista halventavaa hommaa, joten niistä ei tarvinnut unelmoida.

Me olimme mielestäni köyhiä, mutta kuitenkin olin ylpeä siitä miten silti pärjäsimme. Olin katkera poikaystävien porvariperheistä ja turkkimutseista ja varmaankin salaa kateellinen siitä, kuinka helposti muut saivat rahaa perheeltään. Meillä aina suhtauduttiin rahaan ylenkatseella, eikä rahaa arvostettu, koska sitä ei ikinä ollut. Sen takia onkin ihmeellistä, tai ehkä juuri siksi, nykyisin itse rakastan sitä että minulla on jotain. Se joku on oma asunto(josta suurin osa on tietysti pankin), mahdollisimman vähän muuta lainaa ja laskut maksettu ajallaan.

Raha, tai sen käytön hallitseminen, tuo ärsyttävästi turvaa. Varsinkin nyt, kun meillä on lapsia. Voin vaan kuvitella, miten pahalta tuntuu olla lapsellinen ja köyhä, jos on itse kokenut köyhän lapsuuden ja sen mukanaan tuoman huonon omantunnon siitä, että haluaisi jotain samaa kuin kavereilla.

Kateus ja katkeruus tätä isoa laivaa keinuttaa

Tuo aiempi kahvilavauva-postaus on osa erästä laajempaa kokonaisuutta, eli sitä prosessia, jota itseni kanssa läpikäyn täällä turkulaisessa idyllissäni. Nimittäin..Mua ei tällä hetkellä oikeastaan lainkaan ahdista olla täällä. Mutta kuten aina, pidätän oikeudet muuttaa mieltäni!

Tämä voi olla ohimenevää, ja uhkaan taas kohta heittää koko kusisen Turun Aurajokeen ja kaikki sen ankeat ihmiset perään, mutta nyt tuntuu siltä että ei täällä ole ollenkaan paha asua! 

1) Ei tarvitse kadehtia muita, kun ei kukaan ole sillä tavalla kadehdittava kuin Helsingissä suunnilleen jokainen vastaantuleva ihminen. Täällä jopa tällainen kurppa on ylellinen ja muodikas!
2) Eläminen on halvempaa: kumpikin aikuinen opiskelee tai elää jollain tuella, mutta emme siltikään näe nälkää.
3) Ei ole mitään ostettavaa tai en edes etsi jatkuvasti sellaista joka jotenkin täyttäisi jonkin tyhjän olon!
4) En juokse muiden ihmisten perässä, kun en tunne ketään tai kukaan ei tee mitään, josta poisjääminen olisi kuolemakseni.
5) Keskityn ihan tavallisiin juttuihin, en kiirehdi puistoon/kaupungille tapaamaan muita.
6) Tuntuu jotenkin vaan kodilta tämä koti, tänne on mukava palata ja laittaa takka päälle, villasukat jalkaan ja ovi kiinni muulta maailmalta.
7) Kohta on joulu! 

Jotenkin ajatus siitä, että asuisimme tällä jengillä Alppilassa ja raahaisin kaikkia huutavia lapsiani johonkin Kamppiin ostoksille ja sekoilemaan, tuntuu jotenkin älyttömältä. Tai että maksaisimme asumisesta kaksi kertaa enemmän ahtautuneena korkeintaan 60m2 asuntoon. Tai että mä kadehtisin kaikkien koteja, lapsia, vaatteita, miehiä, pyöriä, suhteita, villakangastakkeja, Bugaboo Buffaloita tai jotain muuta, joka aina onnestani puuttuu. Ja aina tulee uutta ostettavaa!

Totean sen taas: mä olen nykyisin ihanan rento opiskeleva kotiäiti landelta! Jonka lapsilla (ja jolla itsellään) ei ole kaupunkivaatteita!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Äidin luottokamat top 20 (tai vähän vähemmän)

Alppilan Riikka haastoi minut kertomaan omista luottokamoistani, tekemään arjestanne helpompaa tai jotta voitte kaikki luoda oman ihanan Taikinanaaman tyylin. Tarvitsette vain vähän raskauskiloja, hieman univelkaa, puhua paljon ja kovaan ääneen sekä kolme huutavaa lasta, ja kas, autenttinen taikinanaamuus on taattu.

Riikka oli jaksanut miettiä 20 luottokamaa, mutta en taida itse kyllä keksiä niin montaa...Ja en ota kuvia näistä tuotteista, vaan ainoastaan kirjoitan niistä! Haastan itse mukaan ystäväni Annan ja hänen uuden bloginsa, Da Daan! Suurin osa luottokamoistani onkin muuten kuvattu Annan Tukholmaspesiaalissa :)! Ja kuvissa vilahtaa myös tyylikäs Minitaikina!

1. Lapikkaat: käytän lapikkaita heti kun ne kehtaa laittaa jalkaan ja poistan ne käytöstä silloin, kun niillä ei yksinkertaisesti enää kehtaa kävellä.
2. Sotatakki: Maastokuvioinen ohut takki tai talvisempaan taikinanaamailuun Popin vihreä parka, joko vuorella tai ilman. 
3. Kaksitvå-pipo: ei rullaa, ei ahista, on nätti, kuvastaa pirskahtelevaa luonnettani ja muistuttaa siitä, että vielä joskus bailaan itseni tainnoksiin. Luulen, että pipovalintani viestii ympärilleni sellaista "Äitiys ei ole muuttanut minua ihmisenä ja olen yhä sairaan hauska"-henkeä. 
4. Bugaboo Donkey Duo: No en edes jaksa selittää. Voittajan valinta.
5. Filippa k-lihis: laukku, joka kulkee menossa mukana! Korjattu muutamaan kertaan, koska aina jää kiinni johonkin tai katkeaa, kun riuhtoo vaunukoppaa irti, joku roikkuu siinä tai nostaa lasta syliin.. Mutta nätti ja viestii taas ulkomaailmalle, että äitiyden myötä en ole luopunut tyylistäni. 
6. Boob-imetysmekko: Ostettu Riikalta, ihana. Raidallinen. Voi imettää.
7. Lansinoh-tissilätty: tissilättyjen Mersu ja hehtotissin ylin ystävä. Tuntuu kuivalta, imee sata litraa maitoa ja ei tartu kiinni. Ainoa miinuspuoli on sen yksittäispakkaamisen ympäristörikollisuus ja törkeä hinta.
8. Merino: kerrastona, paitana, sukkana, you name it!
9. Morrissey: Ikisuosikkini, vanha äkäpussi! The Smiths on musiikkia, josta jokainen teini luulee, että vain Morskari ja hän ymmärtää, millaista on tuntea tuskaa, olla hyljeksitty ja yksin. Ihan paras!
10. Induktioliesi: once you go induktio, you never go back.
11. Stockan lila kahvi: voisin juoda tätä pannukaupalla, ellei haavainen anaalini estäisi suodatinkahvin liiallista nauttimista. Ennen juotiin Miettisen kanssa parit iltakupilliset tätä kympin uutisia katsellessa, mutta nyt ollaan siirrytty teehen iltaisin ja mutteripannuun päivällä, mutta kaipuu kunnon suodatinplöröön elää tiukassa!
12. Untuvapeitto: tällaisessa jääkylmässä puutalossa elämänlaatua kummasti nosti kunnollisen peiton hankkiminen. Myös vauvalla on ihanan pehmeä ja ylellinen untuvapussi!
13. MacBook: no onpahan vaan, ja molemmille omat vehkeet, ettei tarvitse tapella. Ja tietty älypuhelimet, ettei tarvitse jutella.
14. Kantovärkki vauvalle: Manduca tai liina. Kumpikin käy!
Olispa numero 15 Kitchen aid-yleiskone, mutta ei.

Nyt en keksi enää. Lisään jos keksin vielä jotain!

Mua naurattaa tämä lista.. Olenkin nauranut, että jos tarpeeksi kauan blogeissa esiteltäisiin vaikka paskapökälettä, niin kohta mä haluaisin sekin. Tai jossain Stockan katalogissa olisi vuosikertapökäle, olisi se haaveeni numero 1!