tiistai 18. helmikuuta 2014

Henkinen työhuone

Tiedättekö, kuinka kipeänä aina huvittaa urheilla ja kuinka silloin tulee luvattua, että kunhan tauti on taltutettu, alkaa uusi elämä.. Sama on mielestäni nähtävissä tässä äitielämässä.

Olen ollut enemmän tai vähemmän raskaana tai imettänyt kesästä 2008. Äitinä olen ollut huhtikuusta 2009. Se tekee aika monta vuotta jonkinlaisessa edesvastuussa jollekin, mutta tasaisin väliajoin huomaan kirjoittavani siitä, kuinka haluaisin bailata, sekoilla tai muuten elää edes yhden illan vailla vastuuta kenestäkään.

Tapani haaveilla bailaamisesta kirjallisesti on melko päinvastainen kuin oikean minäni tekemiset: kirjoitelmissani mulla on jätkiä, kavereita, kuoharia, korkkareita, seksilegginssejä, nauran, huudan ja tanssin. Oikeassa elämässä olen baarissa yhden kaverin kanssa, jolle valitan kaljan ääressä hiljaista seksielämääni, rumia vaatteitani, tyhmää luonnettani ja puhun monotonisesti jostain äitisuhteestani. Olen oikea bailaajan antikliimaksi, tylsä ankeuttaja.

Haaveilen aina myös omasta työhuoneesta, jossa saisin bodypaintata nuoren Kirkan näköisiä jätkiä, imettää Jonne Aaronia, juoda viiniä, polttaa tupakkaa ja kirjoittaa jotain viiltäviä analyysejä äitiydestä, asumisesta ja yhteiskuntaluokasta ja kaupungista tilana. Työhuone sijaitsisi tottakai Kalliossa. Hipsisin hakemaan seitankebabbia, moikkailisin tuttuja pikkupipojätkiä ja siistejä vintagemuijia, mulla olisi ihanat vaatteet ja makea fillari ja työhuoneen tuntuessa tunkkaiselta pakkaisin maccini ja lähtisin Rytmiin kirjoittamaan.

Oikeasti varmaan selaisin ja tilailisin työhuoneella jotain kusisia lastenvaatteita netistä, etsisin facebookista jotain ex-kundiksien ex-muijan kuvia, purisin kynsiäni ja pelaisin angry birdsiä. Äitikin saattaisi soittaa, Miettinen laittasi viestillä kauppalistaa kotipuolesta ja kyselisi "Koska tuut?", enkä saisi bodypaintattua edes omaa varvastani, ennenkuin menisi hermo ja lähtisin kotiin.

Mutta kuitenkin, olisi ihanaa, kun olisi joskus aikaa vaikka keskittyä ajattelemaan enemmän kuin tunti tai kaksi kerrallaan ja ylipäätään olla ajankäytöllisesti ilman rajoitteita! Jauhaa tuntikaupalla jotain turhaa munavitsiä kaverin kanssa, ajatella rakenteellista eriarvoisuutta, imeä viiniä ja vaan olla.

Enkä mä kuitenkaan ketään imettäisi! Kirjoittaisin varmaan kaupunkitutkimuksen esseetä tai lukisin vihdoin ne neljä opiskeluun liittyvä artikkelia, joita olen viikon kantanut kaikkialle mukanani. Silleen ajatuksella, ja kirjoittaisin lyijytäytekynällä siihen reunaan kaikkia nasevia asiasanoja ja muutaman kukkasen.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Kun äiti lähtee kouluun

Tänään oli oikein klassinen "äiti lähtee asunnosta ulos"-meininki, ja tuntui kuin koko maailma olisi vastustanut ulospääsyäni. Kerron teille kuinka kaikki yleensä menee.

Heräsin armoitettuna puoli yhdeksän, koska Miettinen oli kotona. Tiesin, että kello 11.30 minun täytyy olla ulkona asunnosta. Aloin heti herättyäni valmistautua uloslähtöön, eli suoraan herättyäni menin suihkuun, puin päälle ja pesin hampaat.

Menin alakertaan, jossa Miettinen kokkaili kahvia ja inspiroitui vaihtamaan kukkiin multaa. Mullat levisivät pitkin lattoita, hain imurin, lapset vetivät imuria pitkin asuntoa. Keskimmäinen huusi banaania ja heitteli palapelin paloja ympäriinsä. Aloin laittamaan ruokaa, Miettinen murjotti, koska häntä varmaankin väsytti, on niin kova meteli ja varmaan ärsytti kun nukuin liian pitkään.

Teen ruokaa, juon kahvia, yritän jutella, mutta kukaan ei kuule, koska kaikki huutavat yhteen ääneen omaa asiaansa. Keittiön pöydällä pelataan Afrikan tähteä, olohuoneessa kaadetaan kirjoja lattialle ja kohta jo kuuluu huuto, että vauvan selästä valuu kakkaa. Vauva muutenkin alkaa jo olla nälkäinen ja ääntelee lattialla. Joku on ehkä laittanut vauvan selän päälle kirjan tai jonkun pehomolelun. Koira nuolee jalkaansa kovaan ääneen ja kissa pyörii jaloissa.

Kello on 11 ja ruoka on valmis. Syötän sohvalla vauvan, ja alan sulattaa pakkasesta bataattia, Miettinen keskustelee lasten kanssa siitä, kuinka paljon ja mitäkin ruokaa on syötävä, että saa jälkiruuaksi puolikkaan pullan. Keskimmäinen ei suostu syömään ja huutaa vaippasiltaan lattialla. Vanhin lapsi protestoi ruuan ulkonäköä, mutta syö kuitenkin, koska naapurin tyttö haki ulos leikkimään. Klo 11.15 syön seisallaan sen, mitä jäljellä on ja mietin, että kohta tulee kiire. Annan bataattia vauvalle.

Keskimmäinen huutaa yhä alasti kuin sireeni, eikä suostu pukemaan päälleen. Hän ei myöskään ole syönyt mitään, joten uloslähtö tuntuu turhalta. Miettinen taistelee ja saa kuin saakin huutajan pihalle huutamaan. Syötän vauvaa jälleen, ettei sille vain tule nälkä muutaman tunnin poissaolon aikana. Kello on 11.30. Puen vauvalle ulkovaatteet, ojennan sen ovesta ulos, juoksen vessaan, etsin koulukassin(jossa on vain nenäliinoja ja ryppyistä ruutupaperia) ja heitän ulkovaatteet päälle.

Ulkona nuolen suun ympäristöä niin pitkälle kuin kieli riittää, ettei ruokaa ole ympäri naamaa ja toivon muistaneeni laittaa tissilätyt molempiin rintsikoihin, kaivan kassia ja huokaisen helpotuksesta, että mukana on edes yksi kynä ja luotan siihen, ettei luennolla tarvitse puhdasta paperia.

Mutta hei, mä kerkesin! Jee! Kylläpäs rentoutti:)!

lauantai 8. helmikuuta 2014

Laihan mutakakku

Naapuri antoi meille ihanan kakkuohjeen, jossa ei ole vehnää eikä sokeria, mutta joka silti on aivan ihanaa. Olen kokkaillut tätä monta kertaa, ja jopa rikoin uuden upean KitchenAid-blenderinkin tätä herkkua tehdessä, mutta olkaa te varovaisempia.

Tätä siis tarjoillaan kermavaahdon (ilman sokeria) kanssa ja esim. mustikoiden tai muiden pakastemarjojen kanssa!

Paleo Mutakakku
2 munaa
2 dl mantelijauhoa (tai muuta pähkinää/siementä jauhettuna)
1 dl kookoshiutaletta
5 rkl kaakaota
1 tl leivinjauhetta
1 tl vanilijaa
hyppysellinen suolaa
7 kpl taatelia (tai summassa jotain sinnepäin, mulla oli sellainen jouluinen"taatelimatto, josta ei saa tiettyä määrää irrotettua)
0,75 dl vaahterasiirappia tai agavesiirappia
0,5 dl kookosöljyä

Sekoita mantelijauhe, suola, kaakao, leivinjauhe ja vanilija keskenään. Jauha blenderissä taatelit ja kookos, lisää mantelisössö ja sekoita. Lisää munat ja kookosöljy. Laita irtopohjavuokaan ja paista hyväksi. Avot!

Ohje oli ruotsinkielinen ja kuvaviestinä lähetetty, joten keksin tekotavan päästäni ja muuttelen sitä joka kerta, mutta paistolämpötila on 175 astetta ja paistoaika fiiliksen mukaan 8 minuutista ylöspäin.

Lukijan toivepostaus: nimimerkki kolmen äidin kuulumiset

Aamubussissa joku epäuskoisesti kysyi:"Onko noi kaikki sun?", johon lirkutin hymyillen jotain hyvin kolmenäitimäistä: "Ei se niin paljolta tunnu, kun ne on omia". Toisena aamuna pankkautomaatilla joku ukkeli kommentoi, että "Onpas siinä läjä lapsia", ja "On vissiin tiuhaan istutettu, kun ovat noin pieniä vielä kaikki". Taas vaan nauroin, että hahhhahaa, eikö ookkin ihanaa, kun on lapsia.

On tuollaisia päiviä ja sitten on sellaisia vähemmän ihania päiviä: lapset voitelee keittiössä käsiään, kun imetän kännykkää ränkäten sohvalla. Vauva tekee niskapaskat kolmatta kertaa sitterin kankaaseen, niin ettei enää voi kääntää kangasta vain toisinpäin. Koira syö kissanpökäleitä ja nuolee keskimmäistä lasta, samalla kun vauva on hoitopöydällä ja en voi liikkua. Itse ei muista käydä pissalla kun vasta iltapäivän puolella ja vaatteet on kolmatta päivää päällä, kun suihkussakäynti ei muistu illalla mieleen.

Arki sujuu kolmen kanssa aika nopsaa. Aamulla herää ja illalla havahtuu, että päivä on ohi. Tähän ihan arjen pyörittämiseen kun lisää kahden aikuisen koulussa käymisen, urheilun ja ruuanlaiton, niin ei todellakaan ole vapaa-ajan ongelmia. Blogiin kirjoittaminen on sekin aika harvinaista nykyään, kun en vaan jaksa ja kerkeä.

Joka tapauksessa, vauva on nyt kohta puolivuotias! Muutamaa ruokaa on maistettu, alhaalla on kaksi hammasta, nukkuminen tapahtuu aamun ulkoilun aikana vaunuissa tai 20 minuutin pätkissä pitkin päivää ja muuten hekotellaan lattialla veljesten hommia katsellessa.

Keskimmäinen on lopettanut päikkärit ja isoin haluaa jatkuvasti pelata Afrikan tähteä: yksi yö jopa unissaan ressukka pyysi iskää pelaamaan "aprikan tähteä". Kaikki kolme ovat siis kotona, ja tässä me pörrätään kodin ja puiston välillä. Joskus on kivaa ja joskus tympii, sellasta normaalia arkea.

Jos joku on arjessa yllättänyt, niin se on se, ettei lapsia tosiaan tunnu olevan liikaa tai elämä jotenkin kauheata, vaikka ulkopuolisista se siltä saattaa näyttää! Kaikki on just niinku pitää!