sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Äiti pitää esitelmää

Sattuipa näinä päivinä, että sain kun sainkin tehtyä yhden kirjallisen hommelin täällä huutavien lasten keskellä, ja sitä piti lähteä oikein seminaariin esittelemään.

Mähän olen pitkän linjan esiintymiskammoinen henkilö, jolle pelkästään ajatus jonkinlaisesta esityksestä on ihan kauhua ja en nuku viikkoon ennen showtimea. Yksin en ole esiintynyt sitten ala-asteen, jolloin muistan polvet tutisten kielijuosseeni esitelmän läpi luokan edessä. Muistan vielä aiheenkin: anaboliset steroidit, jotka olin kautta linjan kirjoittanut väärin STEREOIDIT. Eipäs kun esiinnyin kerran ammattikorkeakoulussakin yksin, ja sekin oli kauheata, mutta muuten olen esiintynyt lähinnä ryhmässä. Ryhmäesiintyminen ei ole ollenkaan paha, koska siinä saa tukea muulta ryhmältä, eikä ole niin totaalisen yksin vastaamassa aiheestaan.

No, mutta joka tapauksessa. Se esitelmä. Opettaja pakotti seisomaan ja nypläsin paniikissa huivia koko esityksen ajan. Välillä tuli kuuma ja auoin huivia, mekossa oli mahan kohdalla vauvan kakkaa, rinnuksilla räkää ja kyljessä jotain outoa valumaa, mutta meikäläinen veti sen läpi! En kuollut, kaatunut, ripuloinut, mennyt koomaan tai mitään muutakaan. Kukaan ei huutanut, heitellyt tomaatteja tai nauranut.

Ja vaikka ensin tulkitsin jotenkin ärsyttäväksi paapomiseksi sen seisomaan pakottamisen, olen oikeastaan kiitollinen opelle, ettei se antanut mun alisuoriutua!  Nyt ensi kerralla voin seistä ihan vapaaehtoisesti. Jes.

Jännä muuten, kuinka juuri tämän tapahtuman kynnyksellä uusimmassa Sosiologia-lehdessä artikkeli nimeltä "Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset", joka oli juuri kuin salaiset päiväkirjani oltaisiin avattu. Haastatelluilla naisilla oli sama kuin mulla; pakko kokoajan todistella itselleen ja muille sitä, että tyhmästä päästään ja taustastaan huolimatta kuuluu, pystyy ja osaa. Kuinka ärsyttävää onkaan kokoajan tuntea itsensä jotenkin huonommaksi kuin muut juuri sen takia, ettei ole tottunut sellaiseen mielipiteen varmuuteen, keskusteluun asiatasolla tai ylipäätään tuomaan itseään esille muuta kuin joko a) olemalla hauska tai b) olemalla jotenkin vitun kreisi tai nykyisin ehkä vielä c) suloisilla lapsillaan. Millään näistä taidolla ei tee mitään yliopistossa.

Jatkuva itselleen näyttäminen on todella kuluttavaa ja tyhmää, raskasta ja tekee juuri esimerkiksi tuollaisesta muka-rutiiniseminaarista aivan painajaista. Ensin paniikissa kirjoittaa oman tutkielmansa, jota jo kirjoitusvaiheessa vihaa ja häpeää, sitten hikoilee lähettäessään sitä muille ja siinä arviointitilanteessa voisi vaikka kuolla mielummin kuin kuunnella arvioita omasta tekeleestään. 

Tästä kokemuksesta taas viisastuneena julistan jälleen itselleni uusia haasteita, ja toivoisin oppineeni tästä, että osaan, pystyn ja uskallan esiintyä, harjoittelen sitä ja joskus voisin olla luonteva yleisön edessä "NAINEN JA VALTA"-seminaarin emeritus-pääpuhujana vuonna 2035. Lisäksi opettelen olemaan häpeämättä kirjoitelmiani ja toivottavasti joskus en havahdu kesken puheeni siihen, että ajattelen jotain "Apua, kaikki katsoo ja kuuntelee mua, ja mä en osaa mitään". Eli itsetunnon, tai ainakin akateemisen itsetunnon, vuosi 2014!

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Sivukalju provosoituu

Mulla oli joskus yläasteella kaverin kanssa sivukalju( ja takakalju). Leikattiin molemmille sen isän partakoneella ne silleen että laitettiin ponnari ja ajettiin loput pois. Samalla koneella muuten leikattiin molempien kainalokarvatkin, joten terkkuja vaan sinne kaverin iskälle:)!

Mutta siis tää ei liity tähän juttuun mitenkään. Tai siis muuten kuin ehkä etäisesti siinä, että mua jotenkin nykyisin kyrsii aivan sairaasti taas tämä blogimaailma ja sen viehtymys kauneuteen, jota me ei sen kaverin kanssa lihavina sivukaljuina todellakaan edustettu. Jos silloin olisi ollut internet ja blogit, meistä olisi voinut kirjoittaa äitiblogiin näin: "Ärsyttävä lapseni ja sen ruma kaveri leikkasi niin kauheat tukat, ettei niitä kehtaa ottaa kauppaan mukaan. Niillä on muutenkin liian isot housut, omituinen huumorintaju ja ne lompsottaa ärsyttävästi liian isoilla kengillään. Ne saa jotain hysteerisiä kohtauksia, kun ne näkee jonkun verkkaripersepojan R-kioskilla, leikkii aikuisia ja puhuu lankapuhelimessa tonnin laskut".

Mutta siis, siihen kauneuteen ja sulokkuuteen ja siihen kaikkeen.. Muistan, kuinka vannoin joskus, ettei meidän pojilla ikinä voisi olla Salamapaitaa tai jotain Rumamies-kalsareita. Tällä hetkellä vanhemman pojan lempipaita on kirppikseltä ostettu punainen Angry birds-paita ja liian pieni Salamapaita. Pikkuveli joskus saa kunnian lainata tuota liian pientä paitaa ja on ihan polleana "aja aja"-paidassaan. Molemmat himoitsevat pelipaitoja, jotka nekin on joskus olleet mielestäni ihan kauheita ja nykyisin mielestäni ihan jeessejä.

Mutta…Mun mielestä nykyisin on ihanaa, että noilla on omia mielipiteitä ja ne ei ole enää vaan äidin pikku mannekiineja. Olenkin sitä mieltä, että lapset on luonnostaan ihan mauttomia ja törkeitä, ja niin kuuluukin olla. Että ne sulokkaat utuiset ballerinat, joiden lempiruokaa on sushi ja harrastaa sistustussunnittelua, jotenkin ahdistaa mua siinä, että ne on niin pikkuaikuisia, salonkikelpoisia pikkuhipstereitä jo lapsena.

Joku päivä kuuntelin kun lapsi selitti tohkeissaan isälleen, että "Nykyisin syön vain räkää ja kasviksia". Eilen tuo samainen poika valitsi kaupasta pihalenkkareikseen maailman rumimmat sarjakuvakengät, ja kaivaa vaikka pyykkikorista sen typerän änkkäripaidan, ellei vahdi vieressä, ja mä mietin, että aika siistiä! Meillä kukaan perheenjäsenistä ei ole edustuskelpoinen sisustusesine, eikä näitä juttuja mihinkään kauniiseen blogiin kuvattaisi tai kirjoitettaisi!

tiistai 11. maaliskuuta 2014

No more fitness, only syrjäytynyt läski

Niin että en ole jumppaillut. Olen lähinnä syönyt. Niin ja en todellakaan mitään terveellistä tai raakaa, vaan ihan ehtaa läskikamaa.

Viime viikolla leivoin yhtenä päivänä karjalanpiirakoita ja pannukakkua, ja vietinkin melkein koko päivän lonkka tiskipöytään nojaten "napostelemassa" eli syönyt jatkuvasti jotain paksulla munavoilla ja/tai hillolla päällystettynä.

Katselin horisonttiin ja mietin kaikkea ihanaa ("olispa laiha", "sitten kun mulla on itsekuria, niin osallistun kaikkiin juoksutapahtumiin", "miltäköhän mun naama näyttäisi laihana"), ja automaattinen läskikäsi laittaa ruokaa suuhun ihan huomaamatta-kunnes havahdun, että olen syönyt 6 karjalanpiirakkaa! Toisaalta palkitsen itseäni siihen perään vielä palasella pannukakkua, koska vauva nukkuu vielä ja ylipäätään pystyn syömään. Ihan naurettavaa.

Tänään lapset on mummilla ja ukilla ja ollaan syöty paketillinen keksiä, karkkipussi ja kohta aukeaa sipsipussi. Ihan naurettavaa. Jumppakorttikin loppui.

Ensi viikolla katkaisen tämän syrjäytymisen kierteen, menen ulos lenkille ja ostan uuden jumppakortin! Jalkaan laitan uudet seksilegginssit, jotka tuli muuten eilen postissa! Kiitos vielä, Kaksitvå! Laihuudelle ei ole enää mitään esteitä!

Ja ai niin, Vauva ei enää syrjäydy, koska mä sain sille sen Mini Rodinin sotahaalarin isommassa koossa!!!! Kiitos haalareiden jumala! Rambovauva tetsaa kohta puistossa! Ihanaa!!!! Nyt huudetaan!!!!!!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Äiti tekee läksyjä

Mä olen opiskellut nyt muutamana päivänä viikossa. Siis ongelma ei ole vääntäytyä koululle, se vielä jotenkuten onnistuu, mutta tenttiin lukeminen tai jonkun tehtävän tekeminen onkin sitten toinen juttu.. Tai tavallaan. Kerron teille esimerkkitapauksen aiheesta "Äiti vähän opiskelee"..

Miettinen vie kaikki lapset ulos, päälle iskee paniikki "nyt laadukasta opiskelua", kiire! Samalla oletetaan tottakai, että teen ruokaa, joten laitan ensin ruuan tulelle. Otan tietokoneen esille, siitä on akku loppu. Juoksen laturin yläkerrasta.

Yritän asettaa tietokoneen pöydälle, mutta pöydällä on kaksi Lauri Kilpa-auto-palapeliä ja yksi dinosauruspalapeli. Kerään ne ja laitan koneen lataukseen, istun tuolille ja johto on ärsyttävästi tiellä. Alan lukemaan.

Kissa tulee kiehnäämään ja pyörii tietokoneen päällä. Häntä kutittaa naamaa. Eteisen matto saa kyytiä, kun koira hinkkaa anustaan siihen ja petaa sen olohuoneeseen. Ärsyttää. Huudan kuurolle koiralle. Ruoka kiehuu hellalle. Alan siivoamaan lainehtivaa hellaa. Kiroilen kissalle, joka sekoilee tiskipöydällä ja kaatelee tavaroita.

Kun pääsen uudelleen istumaan pöydän ääreen, huomaan ettei Miettistä ja lapsia enää näy puistossa. Mietin mielessäni, että joko ne tulevat kotiin. Seuraavaksi joku rämpyttää ovenkahvaa ja pimpottaa taukoamatta ovikelloa ja huutaa äitiä.

Siinä se laadukas opiskeluaika sitten olikin. Paljonpas sainkin aikaiseksi. Illalla sitten uudelleen, kun lapset nukkuu.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Taikinan tukholmasyndrooma

Oltiin loppuviikosta kaverin kanssa Tukholmassa, teemalla "Äidit syö ja nukkuu".

Isommat lapset menivät reissun ajaksi mummolaan ja pienin lähti tottakai mukaan. Junamatka sujui mennen tullen ihan suhteellisen hyvin, vaikka hetkittäin junan leikkivaunu tuntui liian ahtaalta meidän porukalle ja oma arvovaltani ei enää loppua kohden purrut riehuviin lapsiin, jotka olisivat halunneet juosta pitkin käytävää.. Mutta periaatteessa kaikki sujui hyvin, koska kukaan ei vahingoittunut.

Matkalle lähtemistä kylläkin arvottiin ihan viimeiseen asti, koska meillä vauva oli flunssaisen oloinen ja laivamatka huutavan vauvan kanssa toisen äiti-vauva-kaksikon kanssa ei tuntunut houkuttelevalta! Matkakaverini hänkin uhkaili vatsataudilla ja poisjäämisellä, mutta loppujen lopuksi hänkin päätti lähteä ja vatsatautikin oli vain joku ohimenevä juttu. Kaverin vauva oli kuitenkin yllättäen se, joka yöllä itki, joten meikäläiset, siis minä ja vauva, vaan nukkua posotettiin!

Maissa metskattiin kenkiä, käytiin kahdesti(!!!!!) ihanassa Grandpa-kaupassa, kirppiksillä ja hilluttiin julki-imettämässä vauvoja. Yleensä reissuilla pakotan Miettisen puhumaan ja itse tuhahtelen tai hekottelen vieressä, mutta nyt hoidin ihan itse kaikki puhumiseni ja tilailin suvereenisti kahvia ja sushia ja isompia kokoja kengistä! Mä pärjään ulkomaillakin!

Ainoa huono juttu näissä reissuissa on se, että mukaan jää aina muutama tyyli- ja muotipakkomielle.. Tällä kertaa himolistalleni tarttui seuraavat Tukholmamutsikamat:

1) satiinipusakka tai sellanen ihme pilotti
2) korkeavyötäröiset ja liian lyhyet farkut, joissa saisi olla jopa vetskari alhaalla (kysyin jopa kaverin toiveesta yhdeltä kaupan myyjältä: "everybody seems to wear these jeans with a zipper, where can you buy them?" myyjä haki kaupan pissisvastaavan paikalle, joka katsoi epäuskoisena seuruettamme ja käski mennä esim. Gina tricot:iin )
3) NAHKAHAME (sellanen kirppishame, lyhyt tai pitkä, kulunutta ja pehmeää nahkaa)
4) farkkuliivi
6) New Balancet mallia 996 (persikanväriset nauhat) tai Nike Air maxit (mieluiten mustaa ja lilaa ja pinkkiä)
7) sellainen ihmeellinen "Riitta Väisänen meets meidän mutsi 80-luvulla toimistossa"-vintagehame, jonka Anna osti itselleen, mutta astetta hipimpi.

Että sellasta. Kevättyyli, onko teillä jo mietittynä? Mä laitan kaikki noi himotukset päälle ja oon upea, muodokas ja itsenäinen turkulainen.

Corolla Verso-nainen

Mä olen niin kateellinen kaikille teille, jotka olette ajaneet ajokorttinne silloin kun ihminen on kreiseimmillään eli nuorena! Mua niin ärsyttää olla tällänen hissukka, joka ei uskalla ajaa tai joka jännittää yksin ajamista!

Mutta joka tapauksessa, mä olen nyt ajanut kaksi kertaa yksin: kerran tähän ihan lähelle kirppikselle, kun Miettinen kieltäytyi ja tavarat piti hakea pois ja kerran Suomi-Ruotsi-pelin aikana S-markettiin tähän viereen. Molemmilla kerroilla jännitti, mutta selvisin. Muistin jopa ajomatkan alussa laittaa rillitkin päähän ja osasin parkkeerata ja kaikkea.

Yksi suurimmista ahdistuksen aiheista (taskuparkin ja tankkaamisen lisäksi) on liittyminen motarille, jota tässä yksi sunnuntai harjoittelin useaan otteeseen ajamalla Saloon ja takaisin, välillä pysähtyen tankkaamaan. Menomatka sujui oikein hyvin, muutamaa vahinko-ylinopeutta laskematta, mutta paluumatkalla koin kauhun hetkiä liittymistilanteessa.. Nimittäin joku mulkku kanssa-autoilija tööttäsi mulle! Että kai muka tulin liian hiljaa siihen tielle, niin hän oikein makasi sen töötin päällä!

Hei ihan oikeesti.. Mä inhoon autoja ja ajamista ja liikennettä ja Miettistä, joka vaan tyynenä räpläsi kännykkäänsä siinä vieressä, vaikka sen olisi pitänyt puolustaa/neuvoa/auttaa/ajaa itse! Ja miten sen auton saa kiihtymään niin että sinne pääsee mukaan!?!?!

Ja ai niin, oon mä ajanut kolmannenkin kerran yksin! Silloin ajoin kirppikseltä kotiin ja kysyin Miettiseltä, että miksiköhän se liukkaan tien varoitusvalo paloi, vaikka ei ollut edes liukasta.. Hän kysyi, että mikäköhän valo ja vastasin että se huutomerkkikolmio siinä edessä. Eli siis käsijarru.

Just hyvä! Hitaasti liikenteessä hiipimistä, käsijarruja ja paniikkiratkaisuja! Se on aikuinen nainen ratissa! TÖÖT TÖÖT!