lauantai 19. huhtikuuta 2014

Ikävä, johon auttaa ainoastaan uudet NikeAirit

Pitäisi lukea tenttiin, blogi ahistaa ja  tyyny on huonosti, mutta täällä sitä taas ollaan. Suunnittelin kirjoittavani tänne jäähyväispostauksen, mutta en tiedä onko tämä sellainen, vai joku muu. Varmaan jotain muuta.

Oltiin eilen Helsingissä, ja kylässä kaverin luona. Oltiin lähinnä kavereiden kotona ja ulkona, mutta tänään hilluttiin vähän kylillä: käytiin vanhoilla hoodeilla pyörimässä ja pääsin himoitsemaani Harju Döneriin sekä ikkunashoppailemaan ihaniin uusiin vintagekauppoihin. Ilma oli ihana, lapsilla oli hauskaa ja aikuisilla oli hauskaa.

Kuitenkin mulla on joku tunne, jota en osaa oikein selittää. Tunne voi olla haikeus, kaipaus, pettymys tai jopa kateus. Tai jotain näiden yhdistelmää. Yritin selittää kaverille sitä asiaa, jota olen täällä ulkomaankomennuksellani miettinyt: kuinka musta tuntuu Helsingissä nykyisin aina siltä, että siellä käydessä kaikki liittyy kuluttamiseen tai rahaan. Tai rahan puutteeseen. Jonkun asian jahtaamiseen: isomman asunnon, enempien neliöiden, hienompien huonekalujen tai jonkun upean vaatteen löytämiseen.

Musta tuntuu samalta, kun menee Tukholmaan: juoksee kaikki kaupat paniikissa läpi ostamassa jotain, joka näyttää hienolta kotona ja jota "kerrankin saa". Ahmin katseellani kaikkia ihania tyylikkäitä Nike-lenkkari- ja legginssimutseja, joilla on ne Bugaboot, pyöreät rillit, trenssi ja joku upea lippis. Kadehdin, ihmettelen, kyylään ja vaklaan. Samalla kuitenkin huomaan sen, että mä olen jotenkin ulkopuolinen tarkkailija, en enää "paikallinen" vaan sellainen Berliinin turisti, joka imee vaikutteita ja lähtee kotiin leikkimään berliiniä. Ja samalla huomaan, että mulla tulee tuttu ja turvallinen olo siitä kaikesta materiasta, jota mä nään. Siis tuotemerkeistä. Ällöä.

Samalla yritin miettiä sitä, miten kaksinainen suhtautuminen mulla on siihen, että ikävöin sinne. Haluaisin nauttia siitä, että asutaan täällä, herran kukkarossa, mutta kokoajan haikailen jotain siellä olevaa. Ja siis kaipaan tottakai kavereita ja sukulaisia, mutta myös sitä, että osaan tavallaan tunnistaa ja luokitella tyypit tuosta noin vaan omassa aivossani kivoihin ja tyhmiin, mielenkiintosiiin ja ei-mielenkiintoisiin, samanlaisiin ja erilaisiin kuin itseni, siis karrikoiden sanottuna. Ja siis tämähän perustuu taas vaan niinhin ulkoisiin tunnusmerkkeihin, "aikuisten savumerkkeihin" toisille aikuisille.

Joku anonyymi totesi mun olevan wannabe-hipsteri, joka haluaisi kuulua skeneen, ja sanoi Turussa olevan hipstereitä ihan yhtälailla kuin Helsingissä. Näin se varmaan onkin, mutta niitä ei hengaa vanhempina tuossa mun lähipuistossa, niinkuin Kalliossa asuessa. Täällä on myös kaikkia samoja tapahtumia, siivouspäiviä ja ravintolapäiviä ja vaikka mitä. Mutta en mä niistä tunne ketään. Eikä mun lähipuistossa suunnitella jotain tempauksia vanhempien kesken, puhuta musiikista ja keikoista, lätistä turhia, moikkailla tuntemattomia jne. Mulla on ikävä juuri sitä Kallion ja Alppilan välittömyyttä ja tuttuutta, vaikka nykyisin itse olenkin ihan nobody siellä.

Ja nyt kerrankin, mun ei ollut tarkoitus mollata Turkua tai verrata tätä mihinkään, vaan vaan avoimesti taas kaipailla vanhoille seuduille ja vanhaan elämääni, jossa nykyisin tunnen itseni vieraaksi ja jotenkin uhmakkaaksi landeksi. Miettisen haikaillessa sitä helvetin maatilaa jostain Vihdistä, en edes voi olla varma siitä, että ikinä edes palataan sinne lukemaan niitä muiden kulutusvalintoja! Tai hei vielä kauheampaa: esittelemään omiani!

Nyt on niin kova ikävä, että siihen auttaisi ainoastaan nämä pääsiäiskengätEikö lila ole kärsimyksen väri, ja kohtahan se Jeesuskin nousee kuolleista, eli mä voisin tilata kengät? Niinku että pitkä kenkäpaasto loppuu? 

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Fitnessmuija testaa: Cooperin testi

Katsottiin Miettisen kanssa perjantain kunniaksi Mintun ja Elsan juoksukoulua ja innostuttiin vanhasta kunnon Cooperin testistä. Suunnitelmissa ja puheissa tämä on ollut jo pidempään, mutta viimeinen innostus tuli kyllä siitä kuinka hyvin tyypit ohjelmassa jaksoivat pitää naurua ja hyvää tsemppiä yllä! Mäkin haluun!

Sovittiin siis heti seuraavalle päivälle juoksutesti vauvan päiväuniaikaan ja pakattiin isommille lapsille paljon harrastusvälineitä ja eväitä mukaan. Ensimmäinen kenttä oli vahingossa suljettu, joten karavaanimme jatkoi toiselle kentälle 18 kilometrin päähän. Tämä olikin loppujen lopuksi hyvä juttu, koska kaikki lapset nukahtivat matkalla ja saimme juosta ihan rauhassa!

Mulla on ihan karseat juoksumuistot peruskoulusta, joten yllätyin siitä, kuinka hauskaa meillä oli. Miettinen venytteli ja lämmitteli kentän reunalla ja hurraili sillä aikaa meikäläinen juosta llyllersi töppöjaloillaan. Lopullinen aika oli 2200m, eli tasolla hyvä! Olin ihan yllättynyt! Miettinen, vanha maratonkettu, heitti huippuajan 3000m, eli tasolla erinomainen!

Hyvä meidän sporttiperhe! Menkää tekin testaamaan! Lapset nukkumaan/leikkimään kentän laitaan ja juoksemaan miehen/kaverin/äidin/naapurin kanssa!

Fitnessmuijana annan muutaman vinkin, jotka ensi kerralla otan huomioon:
1) Käy vessassa (tai puskassa) ennen suoritusta (ärsyttävää pidättää samalla kokoajan)
2) Venyttele (niinpä)
3) Lämmittele (joo, isompi niinpä)
4) Älä stressaa, tarkoitus on pitää hauskaa (tavallaan)

Cooperista nauttiminen on paras kosto kaikille huonoille liikuntatuntikokemuksille! Mä ainakin mietin kokoajan omaa liikunnanopettajaani: valkotukkaista naista, jolla oli pilli suussa ja se juoksi "kirittämässä" huutamalla suoraa huutoa jotain latteeta "JAKSAAJAKSAA! PAINAPAINA!" sellasella inttiäänellä. Hiihtäessä se astui suksien päälle ja huusi jotain yhtä älytöntä naamaan. Rauha hänen liikunnalliselle muistolleen.

Kyllä muuten illalla maistui sipsi paremmalle, kun oli hieman edes sportannut :)!

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Lukijan toivepostaus: Naiceuden ydin vuosimallia 2014

Ihana lukijani, Nunju, pyysi edellisen postauksen kommenteissa minua muistelemaan aiempaa ahdistuspostaustani naiseudesta, ja kysyi että vieläkö ahdistaa. Täytyy myöntää, etten muistanut koko juttua (Linkki tässä!), mutta Nunju onneksi muisti! Ihan mahtavaa!

Viime vuotisessa postauksessa tulevan lapsen sukupuoli oli vielä tietämätön, ja kirjoitan jutussa "Jos se vauva vahingossa  olisikin tyttö, haluaisin takoa sen päähän, että se on hieno ja upea ihminen, vaikka kuka sanoisi sille mitä. Se osaa hiihtää, laulaa, jumpata ja rakentaa vaikka talon, jos se haluaa, eikä kellään ole siihen mitään sanottavaa". Olen tottakai samaa mieltä yhä!


Katsoin tänään lasten ulospukemisen ohessa jotain aamuohjelmaa lihavista lapsista. Lapset tai nuoret olivat niin onnellisen näköisiä, kun ohjelman ravintoterapeutti kehui niitä. Ja siis ne kehut oli ihan tavallisia, sellaisia joita jokaisen tytön (ja tietysti pojankin) tulisi kuulla omilta vanhemmiltaan: "Sinä osaat, sinä pärjäät, oletpas sinä mukava ja kaunis". Lasten vanhemmat nyrpistelivät nenäänsä, toruivat lapsiaan ja olivat selkeästi itsekin huonoja käsittelemään tunteitaan muuta kuin syömällä jotain kuorrutettua muffinssia. Joo, on tekopyhää kuvitella tietävänsä kuinka joku nirppanokkainen kännykkää runkkaava teini ottaisi päähän, mutta tuntui pahalta katsoa, kuinka paljon lihava tyttö häpesi itseään ja kuinka äiti vaan lisäsi vettä myllyyn ihmeellisillä latistavilla kommenteillaan.


Tästä yritin viritellä Miettisen kanssa keskustelua ja kysyä kuinka hänelle oltiin puhuttu teini-ikäisenä, koska itse en ainakaan muista kauheasti kehuja sadelleen meidän perheessä. Ei välttämättä ihan haukkujakaan, mutta sellainen "turha kehuminen", ainakin puuttui meiltä. Mun mielestä tänään oli ihanaa, kun vanhin lapsi sanoi iloisesti saunassa "Mä tiedän äiti, mitä sä aiot sanoa! Sä sanot, että sä tykkäät musta ja mä olen ihana poika!", ihan mahtavaa! Me ollaan selkeästi osattu toitottaa rakkauttamme ihan kyllästymiseen asti! Vielä kun jatketaan hautaan asti, niin homma on pulkassa :)!


Mutta joo, siis se naiseus! Mun mielestä on mielenkiintoista huomata, kuinka oma naiseuteni tai ihmisyyteni on muuttunut tyttövauvan tai jonkun kolmen äitiyden myötä.. En osaa oikein kunnolla paikallistaa sitä, mutta musta tuntuu että arvostan itseäni tai naiseutta eri tavalla nyt kun olen "esikuvana" uudelle tyttölapselle. Tuntuu tärkeältä osata arvostaa itseään, ettei vain siirrä eteenpäin sellaista lannistunutta ja alistunutta naisen mallia, vaan haluaisin osata olla entistä onnellisempi omasta sukupuolestani.. Ja tämä siis näkyy esimerkiksi siinä, että rakastan sitä vanhaa  roosaa (vauvalla ja itselläni), olen ajatellut alkaa rasvaamaan itseäni ja olen käynyt esimerkiksi jalkahoidossa, aivan uutta juttua mulle! Ostin jopa Dr Haushka ruusuvoidetta naamaan, koska hei mä olen sen arvoinen! 


Toisaalta olen myös alkanut ärsyyntyä meillä vallitsevasta ihmeellisestä testo-asenteesta, jossa äiti tekee ruokaa ja isä katsoo poikien kanssa lätkää, olkoonkin niin, että se isä lisäksi siivoaa ja hoitaa lapsia ja äitikin osaa halutessaan porata. Tavallaan haluaisin enemmän keskustelua ja näyttää, että me ollaan tasavertaisia kumppaneita, vaikkakin arki jotenkin puskee päälle ja kokoajan on jotain hommaa..Olisi ihanaa osata antaa hyvän parisuhteen mallia lapsille, vaikka usein se on enemmänkin "äiti puhuu, isä esittää ettei kuule"-parisuhde :)! Mutta ehkä joskus meilläkin on aikaa muuhunkin kuin toimia huoltojoukkoina, ja silloin noi näkee, ettei ole pakko olla vain jonkun mulkku-idarin kanssa siksi, että parisuhdenormi.


Tavallaan musta kehityksestä kertoo myös se, että hellyn koulun tyttöjen edessä ajattelemaan sitä, miten kivaa olisi jos mun tyttölapsi olisi niin ihanan tasapainoinen ja mukava kuin joku mun koulukaveri. Enää en kadehdi niitä, vaan ajattelen että olisi mahtavaa voida antaa lapsilleen mahdollisuus elää sellaista balettitunnit ja viuluharrastus-elämää, jos ne niin haluaa. Mä häärisin sellaisena lila-pinkkinä peruskalliona keittiössä, Miettinen murahtelisi urheiluruudun pauhun takaa, ja noi nauraisi meille että me ollaan tosi ankeita taviksia, mutta silleen hyväntahtoisesti. Silloin mä voisin ajatella, ettei mitään ole jäänyt hampaankoloon ja me ollaan onnistuttu vanhempina, naisina ja miehinä.

Mutta siis Nunju, ei kai mua, ainakaan nyt just, ahdista naiseus! Ainakaan paljoa :)!

torstai 10. huhtikuuta 2014

Neutraali ristipistonallepostaus

Viimeisin kirjoitukseni käsitteli päiväkodin aloittamista.

Sain ihan kantapään kautta kokea taas äiti-tai mikä onkaan-bloggauksen rajat, jotka näyttävät menevän puutarhanhoidossa ja päiväkodin aloittamisessa, nimittäin kommentteja tuli huomattavasti enemmän kuin keskivertopostaukseeni.

Tekstini eleli ihan omaa elämäänsä kommentteineen ja oltiin ilmeisesti tahallaan haluttu käsittää niin, että mielestäni päivähoidossa on jotain vikaa. Tai nimenomaan lähipäiväkodissa, vaikka tarkoitukseni oli tuoda esille juuri sitä, kuinka paljon olin kasvanut ihmisenä sitten aiemman elämäni ja suhtauduin päivähoitoon ilman ahdistusta. Olin kirjoittanut jutun joku ilta ihan pikaisesti ja sen kummemmin miettimättä, enkä nykysin vastaile kommentteihin sitä mukaa kun niitä tulee. Jouduin myöhemmin poistamaan kirjoituksen, koska siinä oli kuitenkin niin suuri väärinymmärtämisen mahdollisuus.

Jotta nyt sitten saisin neutraalisti kerrottua asiani, niin aloitan siis siitä, että kukaan lapsista ei ole ollut päivähoidossa ja olinkin ajatellut että lapset hoidetaan mahdollisimman pitkään kotona. Mikäli lapset joskus menisivät hoitoon, olisi sen oltava joko perhepäivähoitoa, jotain erikoisjuttua tai edes kielikylpyä, jollain tavalla spessua, ajattelin ennen. Ylipäätään päivähoitokysymys oli mulle jonkinlainen statement johonkin suuntaan ja mielestäni helsinkiläisessä elämässä siihen kotihoito-/päivähoito-/mikä päiväkoti-juttuun liittyi hirveästi jotain arvolatausta, jota täällä ei ole tai en sitä huomaa.

Nyt olen yllättänyt itsenikin olemalla sitä mieltä, että lapset saavat kaikki mennä yhteen ja samaan päiväkotiin ensi syksynä. Päiväkoti on ihan tavallinen lähipäiväkoti, ilman mitään painotuksia ja hifistelyjä, ja sinne ollaan ilmoitettu hoidontarpeeksi 16 päivää per kuukausi ja meidän molempien aikuisten olisi tarkoitus opiskella mahdollisimman nopealla aikataululla. Tuntuu hyvältä, mutta jännältä ajatella kuinka suhteellisen ujo viisivuotias, sosiaalinen kolmevuotias ja vielä luonteeltaan arvoituksellinen yksivuotias sopeutuu uuteen tilanteseen.

Ps. Nyt jos tämän saa jotenkin väärin ymmärrettyä, niin mä alan lakkoon.

Tässä vielä neutraali kuva ristipistonallesta tähän loppuun, ettei kukaan vaan loukkaannu ja pidetään tunnelma leppoisana :)! Kas, pistin vielä rennon hymiönkin loppuun!