perjantai 30. toukokuuta 2014

Puuman tuumailut

Olin yksi päivä lähdössä ulos ovesta, ja huokaisin ikäänkuin itsekseni, että "Miksi mun pitää olla näin vanha…", jolloin Miettinen katsoi mua, alkoi nauramaan että "Toi lippis ei kyllä sovi sulle ollenkaan, et laita sitä". Mä loukkaannuin syvästi. Tuli sellainen olo, että mä olen niin vanha ja karsee, että jopa mun oma mies nauraa mulle.

Tänään kävin katsomassa elokuvan nimeltä "Suuri kauneus", joka kertoi jotenkin ihanasti vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta. Elokuvassa mies viettää 65-vuotissynttäreitään ja on ympäröity toinen toistaan epävarmemmilla ja toisista riippuvaisemmilla ihmisillä, jotka eri tavoin räpiköivät omissa elämissään. Osa hahmoista luulevat olevansa onnellisia, osa ei. Mies on itse jotenkin ihanan sinut ikänsä kanssa, rehellinen itselleen ja muille ja jotenkin näkee sen, mikä on olennaista ja mihin kannattaa panostaa. 

Päähenkilö muistutti yhtä meidän äidin vanhaa kaveria: raamikasta ja rumankaunista pitkää miestä, joka poltti ketjussa valkoista Malboroa. Sillä äidin kaverilla oli aina samanlainen tyyli lipua paikasta toiseen, olla naseva, tyylikäs, tilannetajuinen ja upea. Kaveri yht'äkkiä katosi meidän elämästä, ja monesti olen miettinyt tätä tyyppiä.

Elokuvassa oli mieletön kohtaus, jossa kaunis ja varakas aikuinen nainen vie miehen sänkyynsä ja aktin jälkeen kyselee miehen mielipidettä itsestään ja haluaisi esitellä miehelle alastonkuviaan. Mies toteaa, ettei "Halua kuluttaa aikaansa asioihin, jotka eivät häntä kiinnosta", ja häippäsee asunnosta. Mahtava ajatus! Samalla itse mietin, kuinka ankeaa olikaan, ettei edes yli viisikymppinen kaunis nainen ollut jotenkin enemmän itsenäinen ja sinut itsensä kanssa. Mieleeni muistui myös eilen lukeneeni kirjatenttiin sukupuolittuneesta kulutuskulttuurista, jossa nainen on aina "katseen kohde", joko itselleen, toisille naisille tai miehille. Siis olemassa vain toista varten. Niin ankeata! Ja mäkin lankesin siihen, kun loukkaannuin Miettisen kommentista!

No tästä sitten aivoni lepatteli toisaalle, ja mietin sitäkin, kuinka komea tuo elokuvan 65-vuotias mies oli: hymyilevä, kujeileva, jopa poikamainen. Siis oikea hurmuri. Millainen olisi vastaava nainen? Onko julkisuudessa sellaisia naisia, jotka olisivat jotenkin ihania, itsenäisiä ja sinut ikänsä ja ulkonäkönsä kanssa? Ja nimenomaan sillä tavalla, että tuovat jollakin tapaa seksuaalisuuttaan tai sukupuoltaan ilmi?

Onko vanhemmille naisille varattu ainoastaan joku raakkuva röökipuuman rooli? Tai eteerinen langanlaiha ja mykkä korkkarimuijan rooli jonkun käsipuolessa?

Ja mitä käy niille lippispäisille lenkkarimuijille, jotka luulee, ettei kelpaa edes omille miehilleen 20 vuotta aiemmin? Millon alkaa puumaikä? Oonko mä jo puuma?

maanantai 26. toukokuuta 2014

Automaattinen läskikäsi vs fitnessmuija

Mun piti aloittaa mun Sonja Superdieetiltä saamani uusi ruokavalio tänään. Ruokavaliossa on mm. rahkaa, marjoja ja hedelmiä. Tosi hyvän kuulonen.

Aamu meni kivasti: söin puuroa (ilman voita) ja kahvia ja lähdin kouluun lukemaan. Lounaalla otin kiltisti salaattiasioita puolikkaan lautasen, kunnes automaattinen läskikäsi töräytti päälle ajattelematta salaatinkastiketta. Jatkoin lannistumatta matkaa ja jätin normaalin tiivistemehun ottamatta, otin munakkaan ja maksoin.

Kysyin perunaa, ja jatkoin eteenpäin linjastoa. Ja taas joku automaattinen ruotsinlaivakäsi otti vallan kehossani ja paiskasi kauhan kasan KERMAPERUNOITA lautaselle, ja heti kun ne mäiskähtivät siihen, muistin, etten olisi saanut ottaa niitä.

Miten mä nyt pystyn mitään laihtumaan, kun mulla on tollanen ihme hullun buffetinkävijän ranneliike?!

Niin ja mulla oli loppuviikosta muutenkin angiina, että en mä ole edes päässyt salille kuin kerran viime viikolla (ekaa kertaa yksin!!!!!!). Mutta kyllä tää vielä varmaan tästä. Ehkä. No mä yritän.

Sosiaalinen kohtaus kirppispäivällä

Hilluttiin eilen koko perhe siinä upeassa ilmassa koko päivä ulkona. Käytiin äänestämässä ja loppupäivä heiluttiin naapurikaupunginosan kirppiksillä tonkimassa kaikkia pikkutavaroita lapsilta lapsille, ja ihailtiin Miettisen kanssa talojen upeita pihoja ja kukkaistutuksia.

No, mutta tää ei ollut se pääasia. Vaan siis se, että mulle kävi aika ihmeellinen, tai no mulle oikeestaan aika klassinen, "Taikinamoment", eli sosiaalinen kohtaus. Miettinen moikkasi pihakirppiksellä jotain ihmistä, jonka kanssa jäätiin sitten juttusille; minä kahvikupposen ääressä imetellen ja lapset leikki siinä pihalla ja kaikki oli oikein idyllistä. Juttuseurani oli ihan kuin joku vanha tuttu ja juttu luisti, Miettinen pikkuhiljaa feidautui taka-alalle ja hommaili siinä omiaan.

Juteltiin naisen kanssa vaikka mistä Vihdistä, hipeistä, kasvissyönnistä, valittelin omaa keskiluokkaisuuttani ja kulutuskeskisyyttäni, inhoiltiin yksityisautoilua, hehkutettiin Kalliota ja tyyppi oli kuin mun bestiskatalogista suoraan napattu hahmo! Istuskeltiin varmaan tunti siinä juttelemassa, kaksi toisilleen tuntematonta äitiä maailman merillä!

Lähdön hetken tullessa en mitenkään tajunnut, että olisin voinut vaikka kysyä tyypin nimeä, saati yhteystietoja, koska oletin hänen olevan joku Miettisen tuttu, kun kerran me siinä niin tuttavallisesti juteltiin. Heitettiin heipat ja naureskeltiin, että tehdään joskus joku Turku-Vihti-vaihtoviikko tai -kuukausi ja kokeillaan toistemme elämiä, ehhehhe. Kun tiemme erosivat, kysyin Miettiseltä, että mistä he tuntevat ja Miettinen sanoi, ettei ne oikein edes tunne. No kylläpä tuli fiksu olo, kun olin puhunut kaikki yksityisasiani ihan tuntemattomalle tyypille, jota edes tuo mieheni ei tuntenut kunnolla.

Mutta hei tosi kiva vihtiläinen äiti, jos luet tätä Taikinanaamaa, niin sä olit tosi kiva! Mä haluaisin tuntea sut! Muuta Turkuun!

tiistai 20. toukokuuta 2014

Hyvän mielen resepti

Mulla on nyt jo jonkin aikaa ollut ihan tosi hyvä mieli elämästä. Rohkelikko voisi ehkä jopa sanoa, että olen ollut aika iloinen. Ihan totaalihullu revittelijä voisi ehkä mennä sanomaan, että onnellinen. Siis miettikääs sitä!

Mulla oli nuorena jotenkin sellainen ajatus päässäni, että onnellisuus on tyhmien ihmisten puuhaa, sellasten ankeiden tavisten, jotka ei tajua, että elämä on tuskaa. Tykkäsin maalailla kuolemaa ja hirtettyjä sikiöitä, kuunnella musiikkia kuolemisesta, vihaamisesta, pukeutua mustaan ja muuta sellasta ihanaa teiniskeptismiä. Muistan opetelleeni ulkoa kaikkia shokeeraavia one-linereita, ja jos olisin uskaltanut, olisin viillellyt käsivarteen jotain kuolematonta, kuten "vulgar", "pain" tai "suicide", tai vaikka kaikki näistä.

Jotenkin iän myötä tuntuu aika tyhmältä ajatukselta, jos olisin yhä tuossa vaiheessa tässä iässä. On ihanaa olla onnellinen, eikä se todellakaan tunnu yhtään laimean keskiluokkaiselta tai tylsältä, enkä kaipaa yhtään mitään draamaa tai tuskaa elämääni. Ihanaa, kun oma liioiteltu ahdistus ei ole enää elämän pääosassa, ja voi olla naurava aikuinen, jolla on pastellisävyinen koti ja Artekin sohva.

Mutta siis mun mielestä ne perheenäidin, tai ainakin mun, onnellisuuden avaimet: Oma aika, lukeminen, joku oma intohimo ja jumppa. Se, ettei mieti, mitä muut ajattelee (tässä mulla on vielä harjoteltavaa)! Ja on läsnä siinä hetkessä, jossa on, eikä yritä miettiä tai tehdä muuta, kuin sitä mitä on tekemässä tai mikä on tärkeää!

Jotkut äidit tykkää bailata, jotkut polttaa salaa tupakan, jotkut maata hiljaa lattialla, jotkut soittaa sukulaiselle, jotkut jumpata, kuunnella musiikkia, kävellä kaupungilla jne. Jokaisen pitäisi tehdä sitä, mistä tykkää ainakin pari kertaa viikossa, mutta mieluiten joka päivä, edes hetki. Ja olla ajattelematta sitä, mitä hyvän äidin tai ihmisen kuuluisi tehdä!

Se on piissii ja lavii vaan kaikille! T: Mindfulness-Taikina (varmaan kohta alkaa jotkut menkat, oon raskaana tai sitten rytinällä alkoi vaihdevuodet)

perjantai 16. toukokuuta 2014

Ällöstä äitimyytistä

Iso kirjatentti on ohi, ja voin taas keskittyä elämäni ydinasioihin, kuten internetissä provosoitumiseen ja äitiysasioista raivoamiseen. Luin viikolla tällaisen kolumnin "ällöstä äitimyytistä" ja harmittelin, kun ei ollut aikaa keskittyä kunnolla provosoitumaan, ei itse asiassa niinkään tästä kirjoituksesta, vaan sen aiheuttamista kommenteista..

Auttaako lisääntymispelkoista se, että joku kiintymysvanhempi huutaa kestovaippa naamassa sitä, kuinka lapsellista on pelätä lasten saamista? Tekeekö se, että joku raivoaa sinun olevan "joka tapauksessa kykenemätön vanhemmaksi", koska olet "itsekäs" miettiessäsi sitä, millaista äitiys on? Onko ylipäätään oman kokemuksen esilletuonti ainoana oikeana kokemuksena kovinkaan hedelmällistä, siis siellä kommenttikentässä?

Muistan itse, kuinka paniikissa olin ennen lapsia siitä, että onko sitä AITOA MINÄÄ enää olemassa lapsenteon jälkeen, ja uskoisin, että omasta kynästäni olisi voinut lähteä jotain kolumnin tapaista. Tuntematon pelottaa, vastuu pelottaa, omat kyvyt pelottaa, ihan kaikki lapsen saamisessa on uutta ja pelottavaa. Siitä kai tuokin kirjoitus oli lähtöisin.. Eikä sitä pelkoa yhtään hälvennä se, että anonyymit äidit penäävät oikeutta olla "sitä oikeaa äityttään" ja lyttäävät epäilijät "vaurioituneiksi" ja "epäkypsiksi"!

Eikö se ole tavallaan ihan tervettäkin epäillä äidiksi tulemista ja omia voimavarojaan siinä? Miettiä töihinpaluuta ja sitä, milloin lapsen on hyvä mennä tarhaan ja millainen on se hyvä äiti?

Muistan kuinka itse mietin näitä asioita hyvän ystävän saatua lapsia, kun hän hoki mantraa "Kaikki muuttuu". Kun kysyin jostakin lapsiin liittyvästä, oli vastaus "Kaikki muuttuu, et enää ajattele mistään samalla tavalla". Aika pelottavaa. Siis lapsettomalle. Jos tämä sama tyyppi olisi kertonut, kuinka silloisen minäni mielestä hulluja asioita tekisin lasten takia, tajuamattakaan edes "menettäneeni itseäni", olisin varmaan miettinyt muutamaan kertaan lisääntymistä. Siis lapsettomana.

Kysyin myös työkaveriltani, seesteiseltä ja pehmeältä kolmen äidiltä, että uskaltaako lapsia hankkia, jos niistä ei pidäkään tai kyllästyy. Hän jaksoi vastata aina vaan uudelleen, että kyllä niistä välittää ja kaikki vaiheilu unohtuu arjessa. Että kaikki on luontevaa, eikä sitä ajattele samalla tavalla omista lapsistaan. Hirveetä. Siis lapsettomana.

Lapsettomilla on mielestäni oikeus kummeksua ja ihmetellä sitä, miten heidän kannaltaan tuntuu omituiselta se, miten äitiys muuttaa ihmistä, miten ikinä se sitten muuttaakaan ihmistä. Ei siinä auta se kantoliinan heiluttelu ja pukluisen marttyyriviitan repiminen ja provosoituminen.

Just niinkuin se kaverinikin sanoi, "Kaikki muuttuu", mutta ei sitä tarvitse etukäteen tietää, että millä tavalla ja mikä osuus sinussa. Ja itse asiassa, kyllä mä yhä olen monella tavoin se sama tyyppi kuin ennen.. ainakin sen ensimmäisen vauvavuoden jälkeen.

Taikinanaaman teoriakulma, osa 1

Kirjatenttiin lukiessa törmäsin vaikka minkälaisiin teorioihin, jotka kuvastavat nykyaikaa ja sen suhtautumista kuluttamiseen, vaikutusta persoonallisuudenpiirteisiin ja muuhun ihmiselämän ilmentymiin: Mcdonaldisaatio, disneysaatio ja Hypertodellisuus. Alkoi naurattaa kaikki ne erilaiset kuvaukset ja keksin oman termin: Lidlisaatio!

Lidlisaatio kuvaa sitä tunnetta, jonka kohtaa mennessään ihanaan ja tunnelmalliseen kahvilaan ja tilaa näyttävän jäätelöannoksen. Tekoprosessia seuratessa huomaat, että pakastealtaasta kaivetaan niitä Lidlin tai Pirkan tai X-tra halvimpia jäätelöpaketteja ja jäätelöannoksen idea latistuu: miksi en mene itse ostamaan kaikkia niitä paketteja ja tee koko luomusta kotona? Miksi hienouden verho vedetään edestäni ja ajatus ihanasta jäätelöannoksesta on paljastunut? Onko suklaakuorrutuskin jotain halvinta mahdollista ja laitettu vain hienoon lasipurkkiin?

Samaa termiä voi tietysti käyttää kuvaamaan muitakin elämän osa-alueita, joissa hohdokkuus väistyy tiedon ja kokemuksen mukana: en laihdu, vaikka olen käynyt jo kahdesti salilla, eikä pizza ole terveysruokaa, vaikka sen päälle ripottelee rucolaa eikä uudet Rosherunit teekään onnelliseksi kuin hetkeksi.

Teoriakirjaa lainatakseni: Suuret kertomukset ovat kuolleet, tieto lisää tuskaa ja jopa hienot naiset käyvät vessassa. Blaah.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Fitnessmuijan paluu

Mulla on jälleen kerran kääntynyt yksi uusi lehti laihdutushistoriassani. Tai oikeastaan nyt ei ole kyse laihdutuksesta, vaan elämänmuutoksesta (zzz… joo, muakin alkaa jo kyllästyttää, mutta jatka ihmeessä lukemista!).. Mulla on nimittäin takana yksi kerta personal trainerin kanssa!

Sonja (eli Sonja Superdieetti mulle) on personal traineriksi opiskeleva blogi-ihminen, ja lupasi alkaa ruoskimaan motivoimaan mua unohduksiin vaietussa Fitnessmuija2014-projektissani, ja viime viikolla käytiin ekaa kertaa salilla!

Olen aina inhonnut salilla käymistä, tai siis luullut inhoavani, koska en ole käynyt kuin muutaman kerran edes yrittämässä, ja viime kerrasta taitaakin olla…ööö.. 10 vuotta aikaa. Kyseessä on siis samanlainen harha kuin se, että luulin inhoavani Kumman kaa-ohjelmaa ilman että olin kertaakaan edes katsonut ja vesimelonia, vaikka en ollut maistanutkaan sataan vuoteen..

Mutta siis se sali, tai koko motivoiva henkilö oli ihanaa! Kotiläksyksi sain käydä lenkillä ja ottaa "aloituskuvat" tälle upealle kiinteytysurakalle(en ole vielä ottanut, enkä laita tänne, paitsi sitten kun olen laiha niin voidaan yhdessä olla ihan että "huhhuh, kylläpä sitä olikin läski ennen").

Lenkillä kävin eilen, koska sain äitienpäivälahjaksi Miettisen vanhaan sykemittariin uudet patterit ja vyön, mutta ei se toiminut siltikään.

Että kyllä se tästä. Ehkä. Joo joo. No lupaan edes yrittää.

Ja yhteistyökumppani: kuntosalihommat ja shokkiväriset ja/tai pastellisävyiset treenivaatteet kiinnostaa. Koko reteesti 42(vielä), 36 kohta!

tiistai 6. toukokuuta 2014

Henkilöhahmoni, Rainwoman

Käytiin emeritusjengillä, eli sen mun aikuisopiskelevan missikaverin ja vauvan kanssa, Helsingissä yhdessä opintoihin kuuluvassa seminaarissa. Lähdettiin aamukasin junalla Turusta, jotta kerittäisiin paikalle sopivasti ajoissa jätettyämme vauvan kaverin luokse hetkeksi hoitoon.

Juostiin tukka putkella vesisateessa, kauheessa vessahädässä kännykkäkartan varassa etsimässä oikeaa paikkaa, jonne ovet kolisten ja karmit kaulassa päästiin, 10 minuuttia myöhässä, häiritsemään avausesiintyjän puheenvuoroa. Yritimme löytää kaksi vierekkäistä paikkaa(tietenkin, olemmehan aikuisia naisia..), ja kas kummaa, ryysäsimme vahingossa opettajan viereen.

Tauolla juttelimme muiden opiskelijoiden kanssa, ja mä tein oman klassikkoni: Puhuin suu vaahdossa, jauhoin, kiroilin, liiottelin, huutonauroin suu auki ja olin ällöttävä. Olen kuin sosiaalinen Rainwoman, jolla ei ole minkäänlaista tilannetajua ja yleisiä käytöstapoja. Kuin mrs Bean kurvaan mentaaliprätkällä paikalle, henkisesti tukka auki ja huudan omia juttujani ja luulen olevani hauska.

Häpesin itseäni ja omaa sekavan mukahauskaa henkilöhahmoani jälkikäteen, ja valitin uskotulle aikuisopiskelijakaverilleni kuinka ärsyttävä olin ja kuinka hän aina ottaa tilanteen huomioon ja osaa olla sopivan hillitty. Hän taas ajatteli aivan toisinpäin: hän on liian hiljanen ja nolo, ja minä jotenkin luonteva ja sosiaalinen.

Mä antaisin mitä vaan, jos osaisin joskus hillitä itseäni ja olla normaali keskustelija enkä sellainen päällekäyvä kiroileva vitsikone. Ehkä se voisikin olla yksi etappi matkalla unelmien emrituuteen: hillitty charmi! Ja emerituksesta ja hillitystä charmista tulikin mieleen reissulta ostamani ihana nuorisolippis, joka on kaikkea muuta kuin hillitty! Mä näytän aikuislihavalta Technotronicilta tai Tuuttimöröksi pukeutuneelta Kaarina Hazardilta aurinkolasit päässä, mutta minkä sitä ihminen muodille voi.

PS. Emerituslookista puuttuu yhä sellainen liehuva trenssi (tai joku biker-rotsi), jotain eläinkuosia, jotkut upeat lenkkarit ja hopeinen rannekello sekä tietty nahkainen läppärilaukku.

PPS. Kävin viikonloppuna Turun yössä bailaamassa klo 19-24. Oli mahtavaa, mutta silloinkin tietysti tämä Rainwomanin luonne painoi päälle, ja vieläkin epäilen olleeni liian ärsyttävä lennokas muutaman kaljan jälkeen.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Maksullinen kosketus

Kävin viime viikolla parturissa lapsen kanssa. Oltiin varattu yhteinen aika, ja tarkoitus oli siistiä ja lyhentää kummaltakin tukkaa. Lapsi oli ensin vuorossa, istui nätisti eläinkirjan kanssa ja sillä aikaa hain rusinoita kaupasta, että saan oikein nauttia kun on mun vuoro. Lupasin vielä pari kännykkäpeliäkin, että saan istua rauhassa ja kampaaja näpertää tukkaa.

No, mun aika alkoi ja tyttö istutti tuoliin, kyseli niitä näitä ja alkoi leikata. Etutukka oli likainen ja ihan klimpissä, mutta niin se vaan leikkeli todeten, että eihän tätä oikein nää tätä mallia ennenkuin pesee. Mä sanoin pari kertaa että onpas se likanen voi voi, mutta en tajunnut pyytää ihan suoraan, että pesisitkö sen.. Siinä me sitten päiviteltiin sitä likaista tukkaa ja mä olisin halunnut istua ikuisuuden siinä tuolissa, se olisi pessyt, puunannut, föönannut, letittänyt, leikellyt tai ihan mitä vaan, mutta koko homma kesti ehkä 10 minuuttia!

Tiedoksi ja vinkiksi kaikille asiakaspalvelun ammattilaisille: ehdottakaa äideille kauan kestäviä asioita! Mä olisin maksanut mitä vaan siitä, että se tukka oltaisiin pesty ja se olisi nypeltänyt sen kanssa enemmän!

Äitejä ei ikinä hellitä tarpeeksi, tai ainakaan mä en edes muista koska joku olisi viimeksi laittanut mun tukkaa (paitsi yks Annika viime viikolla kun pakotin!) tai hellästi hemmotellut mua (äitienpäivävinkki!!).