sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Nainen syö, shoppaa ja analysoi

Mä himoitsen jumppapaitaa. Tai siis mulla on yksi järkevä jumppapaita, joka mahtuu päälle. Mutta enhän mä nyt voi mitään ostaa, koska en raaski ja en voi ja ei pysty.

Ongelmallista kuluttamista käsittelevissä ohjelmissa usein soimataan naisia: kuluttamista psykologisoidaan, luodaan merkityksiä, analysoidaan… Mutta vain naisten ostelua! Miksei miesten ostaminen ikinä ole "hillitöntä", "tunteiden määrittelemää", "ystävien puutetta", vaan aina naisen ostaminen on jotenkin väärää, huonoa, ala-arvoista?!

Aina kun olen ostanut jotain itselleni, alan miettimään, kuinka ei olisi pitänyt.. Kuinka rahalla olisi saanut jotain muuta "järkevämpää" tai lapsille jotain "tarpeellista" tai edes ruokaa. Miksi?! Kulutussosiologan tenttikirjassa naisen sanottiin "ikäänkuin tarjoavan itsensä uhrilahjana perheelleen", "tekevän kompromisseja perheensä edessä" ja "miettivän kulutustaan kotitalouden kokonaisuuden kannalta". No ai jaa, tätähän tää mun elämä just on!

Sama juttu syömisessä: nainen syö suruun, iloon, nautintoon tai jotenkin muuten väärin ja huonosti, tai ei ainakaan nälkään. Siis tottakai tunnistan itsessäni piirteitä, jotka eivät ehkä ole kaikista järkevimpiä suhteessa syömiseen, mutta onko kyseessä kuitenkaan suuri "ongelma"? Ketä se haittaa, jos harhailen päivän syömässä jatkuvasti jotakin: lasten maissinaksu, salainen suklaa, yksi banaani, omena(etten ota toista suklaata), kuivattu aprikoosi(etten vaan ala googlaamaan keksiohjeita), kahvia (etten nukahda tai syö lisää jotain) jne.

Mutta onko se nyt sitten kuitenkaan sen ihmeellisempää kuin Miettisen jatkuva napostelu? Siis miksi hän ei koe jatkuvasti huonoa omaatuntoa jokaisesta suupalasta ja kirjoita facebookkiin yksityiskohtaisia syömiseen liittyviä selontekoja tai soita ystävälleen ja hauku itseään? MIKSI?! Mikä mua (ja muutamaa muuta naista) vaivaa?

Nytkin voisin mennä nettiin ja ostaa kaikki kaupat tyhjäksi jumppapaidoista, mutta enhän mä voi. Enkä mä voi syödäkään, kun ei ole nälkä, mutta tekee mieli, ja eihän silloin voi syödä.

Työväen myyntineuvottelija vai asuntopolitiikan cheekki?

En muista olenko koskaan täällä mainostanut työelämääni ja sitä kuinka asuntopolitiikka on ollut lähellä sydäntäni myös työelämässä. Olen siis ollut ennen opiskelu-ja lapsentekouraani vuodesta 2004 samassa yrityksessä ja pelannut asuntojen kanssa, joko asiakaspalvelussa tai vähemmän suorassa ihmiskontaktissa.

Tykkäsin työstäni, koska siinä sai olla asuntojen ja asumisen kanssa tekemisissä, kohdata ihmisiä ja nähdä, kuinka onnelliseksi ihmiset tulivat asunnoista. Toisaalta oli raskasta kuulla, millaisia kohtaloita ja ihmissuhteita ihmisillä oli, koska asunnon tarpeen määrittelyssä tarvittiin selvitys siitä, miksi kyseinen henkilö tarvitsi asunnon. Koska asunnontarpeen kiireellisyys oli peruste asunnon myöntämiselle, oli hakemuksissa toinen toistaan raskaampia ihmiskohtaloita ja minä yliempaattisena ihmisenä kärsin hakijan mukana.

Useammin kuin kerran kuuntelin tarinoita kyynel silmässä ja yritin ajatella muuta, etten näyttäisi kuinka surullinen olin kertojan tai kirjoittajan puolesta. Ainoastaan kerran jouduin poistumaan asiakaspalvelutilasta vuolaasti itkemään asiakkaani kohtaloa. Kutsuin itseäni Työväen myyntineuvottelijaksi, koska asunnonjakoperusteiden kunnioittaminen oli minulle kunnia-asia, ja koin tekeväni tärkeätä työtä.

No, tässä eräänä päivänä olin kirjastossa lukemassa tenttiin ja olin aiemmin huomannut vasemmistoliiton järjestämän tilaisuuden, jossa oli erilaisia puhujia liittyen asuntopolitiikkaan. Ajattelin, että siinä on tilaisuus minua varten: asuntoja, Aravaa, vasemmistoa ja sosiaalista asumista kuntatasolla! Kuin kaltaiselleni sossukommarille ja kukkahattutädille räätälöity tapahtuma! Sinne!

Tapahtumassa oli monenlaisia puhujia, ja lisäksi paneelikeskustelu Turun asuntopolitiikasta ja siitä, kuinka kaupunki on myymässä omistamiaan puutaloja. Tapahtumassa puhumassa oli myös kaupungin vuokratalojen edustaja, joka puolusti asuntojen myyntiä, koska niiden korjaus on tulossa liian kalliiksi ja näin nostaa koko kaupungin asuntokannan vuokratasoa. Yleisö koostui ilmeisesti suurimmaksi osaksi näiden puutalojen asukkaista, koska hetkittäin tunnelma oli suhteellisen kireä.

Mulle tuli jotenkin hankala olo, koska huomasin symppaavani tätä kaupungin ukkelia. En ollut suoraan pienen ihmisen puolella, vaan ymmärsin sitä, että kaupungin vuokratalojen edustajalla on epäkiitollinen tehtävä ajaa edustamansa yrityksen asiaa, ja tehdä taloudellisesti kannattavia päätöksiä. Siitä sille maksetaan palkkaa. Enkö mä siis enää olekaan työväen myyntineuvottelija? Olenko asuntopolitiikan Cheekki? Neoliberaali mulkku? Yritysmaailman kätyri? Kokoomusmuija?

Tuntui myös epäoikeudenmukaiselta ja jotenkin väärin kohdistetulta kuunnella syytteitä siitä, että kuntatason toimija olisi epäoikeudenmukainen voitontavoittelija, kun nämähän ovat nykymaailmassa ainoat asuntotuottajat, jotka ovat kiinnostuneet sosiaalisesta asuntotuotannosta! Muut suuret asuntotuottajat ovat luopuneet tai luopumassa sosiaalisesta statuksestaan ja odottavat vain tontinvuokrausehtojen vapautumista ja pyrkivät maksimoimaan voittonsa sen jälkeen! Eikö ennemminkin kannattaisi kohdistaa vihaansa sinne? Kaupunkien vuokra-asunnot alkavat olla ainoita, keitä kiinnostaa omakustannevuokraiset asunnot ja pienituloiset asukkaat.

Jännältä tuntui myös se, että ilmeisesti iän myötä minustakin on kuoriutumassa aikuismainen sosiaalisen systeemin kannattaja eikä se entinen konfliktiteoreetikko enää näekään kaikkea mustavalkoisena.. Tai vaikka tuossa tilanteessa ymmärsin sitä yksilötason ahdistusta, ymmärsin myös sen, että mikäli asuntojen korjaus on kohtuuttoman hintaista ja nostaa vuokratasoa joko itse kohteessa tai koko asuntokannassa aivan naurettavan suureksi, on järkevämpää luopua kohteesta kuin pitää se.

Mä rakastan asumista. Jonkun mielestä on ehkä aika epäseksikästä ja tylsää, mutta mä tosiaan haluaisin joskus sinne asumisen, luokkatutkimuksen ja paksusuolen laitokselle tuottamaan jotain "Asumisen kielletyt tunteet"-kirjasta, jossa olisi mun nimi edes pienellä jossain!

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Keskiluokkainen hippi

Mulla on ollut pitkään haaveena ottaa itsestäni tai jostain muusta rennosta kanssaäidistä valokuva, ja tehdä siitä sellainen "Mitä kaikkea haluankaan kulutusvalinnoillani kertoa"-valokuva. Siinä olisi Bugaboota, kestokahvikuppia, lasipulloa, kirppislöytöjä, värikästä legginssiä, muotilenkkaria ja vaikka mitä.

Luen tällä hetkellä tenttiin kirjaa kuluttamisesta ja kulutuskulttuureista, ja mulla meinaa koko ajan melkein lähteä taju, kun olen niin kiimassa tästä aiheesta. Lisäksi mun yksi lukija vinkkasi upeasta jutusta uusimmassa Imagessa, jossa käsiteltiin nykyihmisen identiteetin luomista kuluttamisen avulla. Samalla kun aloin miettiä sitä, että kuinka vääristynyt kuva minulla itselläni on itsestäni kuluttajana, niin aah, soppa on syntynyt!

Olen nimittäin monesti nyt miettinyt itseäni siinä, että kuinka ajattelen olevani "vaihtoehtoinen", "tiedostava" ja "hippi" tai vaikka mitä, vaikka oikeasti mua keskiluokkaisempaa nirppanokkaa saa hakea.. Kiimailen milloin mistäkin tavarasta, intoilen jostain kalliista ruuista, pastellisävyisistä urheiluvaatteista ja luen Kodin kuvalehteä.

Vähän aikaa sitten kirppispäivillä kohtasin muutaman sellaisen naavan alta nousseen näköisen villavaippahousulapsi-hippiperheen ja mua alkoi naurattaa.. Siis meidän perhe ei ole nähnytkään hippiä, ei voida puhua samana päivänäkään! Mulla on todella harhainen kuva kulutuksestani ja arvomaailmastani.

Naurattaa ajatuskin, että menisin sopimaan jotkut vaihtoehtoiset lapsitreffit ja yksityisautoilisin(jos siis uskaltaisin ajaa) siihen, rämäyttäisin takaluukusta Donkey Duot pihalle ja kertakäyttövaipat, wet wipesit ja pilttipurkit tippuilisi hoitolaukusta ja kertoilisin hingustani jonnekin virkanaishommiin, valkoisista keittiöremonteista ja muusta asuntorunkkauksestani. Naavainen hippi tekisi siinä jonnekin henkimaailman myyjäisiin jotain unisieppareita, keittäisi pakurikääpäteetä ja tekisi jotain tissi- tai ternimaitopannaria ja pyyhkisi lapsiaan jollain itsekudotuilla hamppulapuilla.

Ja sitten tietysti puhuttaisiin siitä kuinka molemmat ollaan kuitenkin hippejä! KAIKKI SAMANLAISIA, MUTTA NIIN ERILAISIA, vai miten se sanonta nyt menikään :)!