lauantai 23. elokuuta 2014

Nainen(eli minä) kysyy, muistaa ja varmistaa

Tapahtui eräänä päivänä kaupungilla: tarkkailen, kuinka perhe kuljeskelee lelukaupassa (ilmeisesti viime hetken lahjaostoksilla), nainen miettii ääneen joitain toisia synttäreitä varten lahjaa valmiiksi samalla. Mies vastaa: "Ei nyt vielä, siihenhän on (tarkastaa kännykästä) vielä kolme viikkoa aikaa!", nainen sanoo "Ok, ei sitten", ja kuljeskelu jatkuu.

Meillä käy näin jatkuvasti. Kysyn jotain ikäänkuin vahingossa, johon saan päinvastaisen vastauksen kuin mikä on millään tasolla järkevää, mutta tottelen.

Tarinan nainen siis tulee uudelleen tylsään lelukauppaan kolmen viikon sisään hakemaan jotain tylsää lelua joko yksin tai perheen kanssa. Varmaan kiva.

Mä niin tiedän ton tunteen. Mutta opettelen uutta itsenäistä naisen elämää.

Eka juttu: kysyminen

Ylipäätään jos Miettiseltä kysyy mitään, on vastaus yleensä ei. "Ostettaisko jotain hyvää leipää?", kysyn makustellen jotain ihanaa paistopisteestä leijailevaa herkkutuoksua, "Ei. Siellä on ruisleipää."(sitä on oikeesti kaksi palaa, kun päästään kotiin ja sitten juostaan Siwaan). "Ostettaisko lapsille uudet haalarit?", kysyn hajamielisesti selaillen netin alennusmyyntejä, "Ei. Ostetaan sitten jos oikeasti tarvitsee" (ostetaan hädissään jotain normaalihintaista sitten kun on pakko: pakkanen paukkuu, nilkat on paljaat ja valikoimat kaikkialta loppu). "Mentäiskö tänään isoon kauppaan yhdessä?", "Ei. Kato jääkaappiin, se on täynnä ruokaa" (jääkaappi on tosiaan täynnä: siellä on mun säilömät kurkut, juustonkäntty ja jotain peukalonpään kokoisia luomuporkkanoita).

Mä yritän opetella uutta kulttuuria: älä kysy, vaan tee. Jos on rahaa tilillä: osta. Älä puhu. Tuskin tulet katumapäälle. Älä makustele ääneen, jos toinen vastaa, ja sitten joudut olemaan joko tottelematta tai jäät ilman. Kasaa vaan kamaa ostoskoriin, joko virtuaaliseen tai ihan reaaliseen, ihan hiljaa.

Toinen juttu liittyen opetteluun: pienet pyynnöt.

Jos minä pyydän jotain Miettiseltä (esim. tänään pyysin tuomaan kaksi pyykkitelinettä), ei yleensä niin tapahdu tai ainakaan oikeaa määrää. No ei tapahtunut tänäänkään, vaan tuli yksi teline. Mua tympii. Jos sama homma menee toisinpäin, eli Miettinen pyytää esim. ostamaan vappuna jotain typeriä erikoisoluita Alkosta, ja olen lasten kanssa tuplavaunuilla kaupungilla, menen ruuhkaan tungeksimaan ja hakemaan jotain tietynmerkkistä kaljaa takahyllystä, jonne ei vaunuilla pääse, kun kerran lupasin. Kun kerran lupasin!!! (Ihan on hypoteettinen esimerkki :), niinkuin katkeruudesta huomaa :)!)

Miehelle ilmeisesti pyyntö on sellainen, joka toteutetaan, jos onnistuu. Naiselle se on lupaus, joka on lunastettava, vaikka mikä olisi. Tai jos en olisi niitä kaljoja hakenut, olisin soittanut, pahoitellut, olisi hyvä syy tai jotain tapahtunut. Miettiselle se voi olla vaan: "Mä unohdin", ja se on siinä.

Kolmas juttu: muistaminen

Miksi minä muistan kaiken: neuvolat, lääkärit, parturit, vaatteet, reput, kerhotossut, oman koulun, omat lääkärit, perheuinnit ja toinen vaan muistaa venytellä rennosti?  Tiedän, että henkilö on kykeneväinen muistamaan myös kaikkea nippelitietoa liittyen erilaisiin pelaajiin, peleihin ja omiin harrastuksiinsa ja suunnittelemaan ajankäyttöään pitkälle tulevaisuuteen. Mutta siis huom! Omaa ajankäyttöään! Eikä mitään voi kirjoittaa ylös, että joku muukin tietää, milloin on herran pitkä lenkki!

Tämä on nyt syksyllä taas tapetilla meillä, kun tuntuu että pää räjähtää kaikista aikatauluista, muistilistoista ja erilaisista järjestelyistä, ja Miettisellä tuntuu olevan homma niin paketissa ja sairaan yksinkertaista, kun itselle joku vessaanpääsykin on hetkittäin ongelmallista.

Mulla on tänään näköjään vähän huono päivä noin niinku parisuhdewise ja elämäwise. Taloyhtiöstä löytyi turkiskuoriaisia ja olen kaksi päivää siivonnut, pyykännyt, saunottanut vaatteita ja heittänyt erilaista villakamaa roskikseen. Kohta pitäisi alkaa maalaamaan eteistä yhteistyössä tuon toisen kanssa.

Ja tähänkin paskapostaukseen toivon jotain vaan ymmärtäviä vastauksia, ei jotain oman miehen ylistyslauluja, siitä kuinka se aina hoitaa kaiken ja on niin mukava ja hyvännäköinen, kiitos.

(Ja nyt se tuolta urheiluruudun äärestä huutelee, että kyllä se muisti varata tänään meille risteilyn ja siivosi alakerran.. Ja vei se keskimmäisen Muumimaailmaankin. Että kyllä sekin muistaa jotain :)!)

"Se on toi pikkulapsiaika", sanoisi joku viisas. Mutta sitten on taas meitä, jotka siteeraa Jopea: "Mietippä (vittu) omalle kohalles!".

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Fitnessmuijalta ei-niin-fitnesseille-muijille

Mun toukokuussa alkanut fitnessmuijaprojekti on yhä käynnissä, vaikka en siitä ole täällä enää huudellutkaan. Tavoitteet olivat alun alkaen painonpudotus, kiinteytyminen ja urheilun monipuolistaminen ja ylipäätään mahduttaminen vakituisesti elämääni.

Tavoitteisiin en tosiaan ole vielä päässyt, mutta paljon on tapahtunut! Nyt ajattelin listata teille sellaisia juttuja, jotka olen tässä matkan varrella huomannut, joihin aiemmat räpiköimiseni jumppa-, dieetti- tai elämäntaparemonteissa on kosahtanut, ja joita nyt voin ihanasti analysoida personal trainerini kanssa. Toivottavasti näistä on teille apua!

1. Aikaa projektille ja aloitusajankohta: me aloitettiin siis toukokuussa, jolloin olin ensimmäisen kuukauden neljä kertaa angiinassa, ja söin useamman lääkekuurin, eikä tämä projekti oikein kiinnostanut. Huono aloitus. Toisaalta myös kesä ja lomat painoivat päälle, oli kivaa syödä jätskiä perheen kanssa ja ostaa eväitä puistoon jne. Olisiko parempi aloittaa silloin, kun elämässä on joku rytmi, eikä loma? Aloituksen jälkeen olisi helpompi ylläpitää valittua linjaa, eikä sortua niin usein herkkuihin.
2. Mieti mitä ja miten syöt: Lue edellinen kohta ja mieti uudelleen sitä, kuka vie ja ketä? Onko syömisessä enemmänkin kyse siitä, mikä on automaattista ja siitä, ettei välttämättä itsellä edes ole mielitekoa, vaan siitä että "jäätelö ja eväät kuuluu kesään" ja "eväät on croissanttia ja karjalanpiirakkaa". Mulla ainakin sosiaalinen syöminen ja tietynlainen "vahinkoruoka" on se pahin: ikäänkuin vahingossa tulee ostettua joku munkki tai munapasteija puistoon tai lasten kanssa jätski. Ei ole pakko! Mielitekoa voi opetella siirtämään!
3. Varaudu takapakkeihin: Automaattinen läskikäsi ei ole hallinnassa, ellei sitä opettele hallitsemaan! Jumppaaminen ei aina huvita, mutta kyllä sen saa huvittamaan, jos haluaa. Siihen vaan tarvitsee hillittömän määrän päättäväisyyttä aluksi ja sitten kolme kertaa viikossa liikkuminen on ihan helppoa.
4. Varaudu mielen pakkoliikkeisiin: jos on koko elämänsä ajatellut olevansa lihava, ei se ajatus lähde pois laihtumalla. Itse ainakin huomaan mielessäni vähätteleväni saavutuksiani ja ikäänkuin ajattelevani, ettei mikään muutama kilo ole mitään ja kaikki nauraa, että epäonnistun. Ja niin tavallaan ajattelen vieläkin, koska peilistä ei yhäkään katso mikään nuori mallinmitoissa oleva kaunokainen ja asettamani painotavoitteet vielä kaukana.
5. Valitse naisille tarkoitettu sali, jos bodaus ahdistaa: mä olen yhä ihmeissäni, että salilla käyminen on niin kivaa. Olin aina ollut siinä luulossa, että a) salilla on kauheata, b) kauheita ihmisiä ja c) en osaa mitään, mutta väärässä olin! Jos valitsee kuntosalin, jossa on vain naisia, tai ainakin naisten puoli, on salilla ihan normaalia porukkaa, jopa mummoja, eikä kukaan oikeastaan katso toisten tekemisiä.
6. Mieti, miksi urheilu/ruokavalio tuntuu vaikealta: olen huomannut usein syyttäväni Miettistä siitä, miten syön tai miten en pääse salille tai juoksemaan. Onko kyseessä kuitenkaan jonkun toisen syy, vai ihan vaan oma mielentila: ei huvita, olisi kiva jäädä mussuttamaan karkkia sohvalle miehen kaveriksi, lapset istuu päällä, ei jaksa?
7. Ota alkumitat ja kuvia: tämän meikäläinen itseinhossaan tietysti tyhmänä skippasi, ja nyt harmittaa. Kehossa ja ryhdissä tuntuu muutosta, mutta paino ei ole laskenut niin paljon kuin olisin toivonut. Olisi kiva katsoa kuvista, onko muutosta tapahtunut ja motivoida huonoina päivinä jatkamaan. 
8. Armahda itseäsi: läskiys ei ole tullut päivässä, vaan hiipinyt pikkuhiljaa elämään. Sama pätee laihtumiseen, ei se ole helppoa, nopeaa ja vaivatonta. Lihavan mieli pysyy pitkään lihavana, syömistä on vaikeata säännöstellä ja urheilu saattaa tuntua hankalalta ylläpitää.Ole kiltti itsellesi, mieti miten paljon on muuttunut henkisesti, ei välttämättä fyysisesti, ja muutos tulee kuin salakavalasti mieleen!

Niin ja siis tosiaan, en ole laihtunut tavoitteeseeni, mutta huomaan että en retkahdusten jälkeen enää jatka ruotsinlaivatyyppistä ahtamista, laihduttamisen ollessa jo "pilalla", vaan yritän palata nopeasti arkeen. Toisaalta yritän keskittyä siihen, miten ja milloin syön ja miettiä, onko kyseessä nälkä, jano vai mieliteko.

Urheilu tuntuu luontevalta, ei pakkopullalta, ja lupaamani kolme kertaa viikossa ei ole ollenkaan vaikeata toteuttaa, jos asennoituu siihen niin. Aikaa löytyy kyllä, jos vain haluaa sitä järjestää, vaikka aiemmin tuollainen määrä tässä arjessa on tuntunut mahdottomalta. Itse olen huomannut, että viikonloppuaamut esimerkiksi ovat ihana aika urheilla. Toisaalta taas arkeen siirtyessä sali on ihana pakopaikka Miettisen tultua kotiin, eli lapset katsovat Pikku kakkosta ja Miettinen tekee salilla käymisen aikana ruuan.

Ylipäätään, mun täytyy sanoa, että Sonjan tapaaminen on avannut mulle monia jumittuneita ajatuksia, ja kaikista paras asia on se, että olen saanut oikeasti kipinän käydä salilla. Vielä kun saisin itseni noudattamaan omia neuvojani ruokailun suhteen, niin ollaan melkein maalissa. Mulle toi ruokapuoli ja sen noudattaminen on vaikeampaa kuin luulinkaan, mutta huomaan jonkin muuttuneen mielessäni, joten siellä päin jo ollaan!

Mun mielestä jokaisen, joka haluaisi kokeilla jotain uutta painonhallinnassa, kannattaisi ehdottomasti kokeilla personal traineria, edes muutaman kerran! Mulle ainakin on ollut mahtavaa huomata, että mä osaan käydä salilla! Ja mulla on usein jopa himo sinne! Kiitos sinulle, Sonja!

Ps. Ja huomaatteko muuten, että tietoisesti tämä postaus ei sisältänyt minkäänlaista itseironiaa, vaan tämä oli tälläinen lempeä ja kiltti painonhallintapostaus! Hyvä minä, pusi pusi! Jatka samaan malliin!

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Supermutsin askartelunurkkaus: Dinosauruspurkki

Mähän olen joskus valittanut, kuinka haluaisin aina olla sellainen ihana ja rento luonnossa liikkuva äiti, mutta todellisuudessa liikun luontevasti vaan jossain Ikeassa tai K-raudassa.

Tähän tuli nyt muutos: me mentiin lasten kanssa metsään! Kerättiin erilaisia luonnonmateriaaleja, kuten jäkälää, keppejä, sammalta, lehtiä ja mustikanvarpuja ja muuta sopivaa, laitettiin ne lasipurkkiin ja aseteltiin mukaan dinosauruksia. Lapset oli ihan innoissaan ja minä myös!

Katsokaas tätä: rento luonnonmateriaalimutsi, ei huutava ikeamutsi!

maanantai 11. elokuuta 2014

Kuumat yöt lapsiperheessä


Luin Hesarista ihanan kolumnin, jossa valitettiin siitä, kuinka ärsyttävän paljon palstatilaa seksi ja sen puute saa, ja kuinka paljon itse asiassa maailmassa on ihmisiä, jotka eivät harrasta seksiä "normaalia määrää" . Tai ainakaan romanttista seksiä jonkun toisen ihmisen kanssa. Ja kuinka paljon on ihmisiä, jotka elävät henkisesti tai fyysisesti yksinäisenä, ja oikeastaan kaipaisivatkin jotain ihan muuta kuin seksiä.

Aika moni näistä saattaa ehkä olla lapsiperheitä. Siis niitä, jotka ovat niitä niin sanottuja yksin yhdessä- pariskuntia ja joilla on harvoin sitä romanttista aikaa keskenään, tai muutenkaan aikaa keskenään niin että kumpikin on hereillä ja kiinnostaa ylipäätään puhua tai katsoa toista.

Muistan etäisesti joskus lukeneeni jostain vauvalehdestä, että hellyydelle pitäisi järjestää aikaa kalenterin kanssa ja vanhempien tulisi muistaa livahtaa vaikka kylpyhuoneeseen saadakseen rauhallista aikaa keskenään. Ajattelinkin nyt koota erilaisia oman arjen "kohtaamisia", jotka periaatteessa saattaisivat johtaa johonkin, mutta todellisuudessa aika harvoin johtavat.

1) No se vauvalehden vinkkaama kylppäri: ihan rauhassa saamme kumpikin lajitella vaikka monta koneellista, hinkata sappisaippualla vaippoja ja tuusata mitä vaan. Ei eroottista latausta.

2) Sohva: kaksi tietokoneen kelmeää valoa leikittelee keskenään TV:n kajastuksen edessä, mahdollisesti älypuhelin piipittää tai napisee mukana. Ei juttelua, ei katsekontaktia, ei eroottista latausta.

3) Sänky: Sängyssä asento 919, 9119 tai jopa 91119, eli yhdestä kolmeen lasta välissä. Ei eroottista latausta.

4) Keittiö: elokuvissa aina nainen kokkaa tai tiskaa, ja mies tulee kehumaan kuinka seksikäs/upea/haluttava jne. nainen on ja tilanne johtaa kiihkeään yhdyntään keittiön pöydällä. No, ei johda lapsiperheessä kovinkaan usein. Ei eroottista latausta.

No, mutta jos joskus tilanne johtaa johonkin, on akti ihan muuta kuin elokuvissa. Itse kuvailisin viimeksi tapahtunutta romanttista kohtaamista kuin Gallen-Kallelan Kalevala-maalaus, jossa yhdistyy se nakua Ainoa hamuileva Väinämöinen ja Sammon ryöstö: kotka raapii raatelukynnellä, kaikkea tapahtuu kehon ympärillä, mutta itse vahingossa kuuntelee vaan sitä, herääkö joku tai kahiseeko lasten peitto.

Muistan kuinka joskus nuorena tyttönä ajattelin, kuinka ihanaa sitten on kun mulla on poikaystävä ja mies ja kuinka meillä on sitten ihanaa ja romanttista.. En kuvitellut mielessäni kuitenkaan sitä, että meillä on kolme lasta, välillä väsyttää ja vituttaa toisen naama niin, ettei jaksa sanoa sanaakaan ja tekisi mieli kävellä ulos kämpästä, jossa kaikki huutaa ja itkee.

Kuitenkin luotan, että tilanne ei aina tule olemaan tämä, vaan joskus me jaksetaan puhua ja helliä. Enkä missään nimessä olisi sitä mieltä, että joku muu elämä olisi ihanempaa kuin tämä, vaikka kyllä tämä käytännönläheisyys välillä tympiikin.

Niin joo, ja mitkään seksin ylipapittaret tai -papit älkää vaivautuko kehuskelemaan, kuinka usein ja missä teillä lempi leiskuu! Tänne saa kirjoittaa ainoastaan ne, joilla on ns. kuiva kausi tai joku muu epäromanttinen ärsytys päällä!

perjantai 1. elokuuta 2014

Taikinatours esittää: Kolmen äiti Berliinissä

Oltiin perheen kanssa lomamatkalla! Virkisti huutaa lapsille ja murjottaa Miettiselle välillä ulkomaillakin, Saksassa! Ihan mahtavaa.

Voin suositella Berliiniä lomakohteeksi viime viikon reissun perusteella, vaikkakin me lähdettiin lomalle aika takki auki ja rennolla mielellä, sen kummemmin suunnittelematta. Itse asiassa kohdevalinta ja lähteminen oli aika sattumaa: ystäväperhe oli tehnyt asunnonvaihdon suomalais-berliiniläisen lapsiperheen kanssa ja vähän niinkuin ohimennen sanoivat, että tulkaa tekin sinne. Meillä oli painotuoreet passit ja muutama satanen rahaa, ja loppu onkin historiaa!

Lapsille (ja vanhemmille sekä kanssamatkustajille) parin tunnin lentomatka oli sopiva, eikä kukaan kerinnyt oikeastaan kyllästyä kuin vähän. Paikan päällä liikuimme metrolla ja bussilla, joka oli helppoa ja edullista, mutta suhteellisen aikaavievää kolmen lapsen kanssa.. Jatkuva hissien etsiminen alkoi jossain kohtaa tympiä ja lasten ikuinen tappelu siitä, kuka saa painaa nappulaa ja mitä nappulaa painetaan, oli sekin hetkittäin jonkin verran puuduttavaa, mutta ylipäätään koko reissu sujui paremmin kuin uskalsin edes toivoa tällä kokoonpanolla.

Lasten kanssa matkasta helppoa teki varmaankin se, ettei meillä ollut kovinkaan kunnianhimoisia matkasuunnitelmia. Lähinnä leikkipuistoja, puistoja, dinosurusmuseo, uimapaikkoja ja Miettisen matkaklassikko, kasvitieteellinen puutarha. Itse koin eräänlaisen steinerhulluuden tilan, kun seurasin luomukosmetiikkafanaatikko-äitiystävän sekoilua ekokaupoissa, ja innostuin itsekin ostelemaan halpaa saippuaa, rasvaa ja paikallista ruskovillaa, ihastuin sellaisiin ihmeellisin uskonnollisen oloisiin puuleluihin ja himoitsin naamatonta nukkea yksivuotislahjaksi Pendolle. Ylipäätään koko ekoskene oli ihan mieletön: ihania halpoja luomukauppoja joka kulmassa, joissa valikoima ja hintataso vastasi turkulaista S-markettia!

Ulkona syöminen oli helppoa, halpaa ja lapsiystävällistä, ja kylläpä muuten masensi pysähtyä kotimatkalla ABC:n tarjontaa katsomaan, kun oli viikon syönyt korkeintaan kolmella kympillä toinen toistaan ihanaimmissa paikoissa. Erityismaininnan arvoista oli myös kahden euron falafel-burgerit, eli "palapeli", niinkuin isommat lapset uutta herkkuaan kutsuivat ja euron maksavat jätskitötteröt joka kulmalla.

Ainoastaan museossa ja ehkä joissain kahviloissa tuli tunne, että suomalainen molotus ja naturistinen julki-imettäminen oli jotenkin ehkä vaivaannuttavaa (ei vähiten naispuolisen museovartijan matkiessa imuliikettä ja terhakkaasti johdattaessa koko museon halki "restroomiin" eli sermillä eristettyyn koppiin, jossa oli sänky ja vaipanvaihtopiste), mutta muuten paikka vaikutti tosi mukavalta lasten kanssa. Meistä lähtevä melu oli hetkittäin korviahuumaavaa, kun seurueemme kulki karavaanina isommat lapset lainrattaissa ja pienin kantovehkeessä, kaikki enemmän tai vähemmän metelöiden.

Kuten sanoin, suosittelen Berlaria, mutta kätevintä paikan haltuun saamisessa olisi vuokrata tai lainata pyörä. Pyöräkaistat ja liikenne oli ihanan sujuvaa, ja silloin välttyisi kaikelta turhalta odottelulta ja hissien kanssa vatkaamiselta, ja olisi muutenkin ihanan helppoa nähdä enemmän loman aikana, myös lasten kanssa.