tiistai 30. kesäkuuta 2015

Neljäs kerta toden sanoo

Nyt vedellään kohta raskausviikolla 38, ja Cupitta Toripark-vauvan tyyli alkaa nyt pikkuhiljaa muotoutumaan: hailakkaa pastellia, vadelman eri sävyjä, marjapuuroa ja kanervaa, laventelia ja luonnonvalkoista, luomupuuvillaa, silkkivillaa ja sellaista hyvin harmonista luomu-kantoliina-kestovaippa-täysimetys-eheyttävä viimeinen lapsi-juttua.

Oma tyylini olisi mielellään aika samanlainen: paljon luonnonmateriaaleja, pitkä pinna, pisamainen rusketus ja muutenkin sellainen älykäs, rauhallinen ja kuitenkin anarkistisen peppimäinen, mutta silti luotettava ja huumorintajuinen äitihahmo. Ei Ikeassa huutamista, vaan metsässä käpyjen keräilyä, sammaleesta askartelemista ja nokkos-lipstikkakeiton keittämistä ja sämpylän leipomista kyytipojaksi.

Ylipäätään tässä neljännessä raskaudessa on tapahtunut paljon kivoja juttuja: mulle järjestettiin babyshowerit Tallinnassa, jossa kävin jalkahoidossa nukkumassa, sain ihanan luomukosmetiikkapaketin ja suklaata ja muutenkin tapasin vanhoja ystäviä kerrankin rauhassa. Eilen postissa tuli ystävän lähettämä hemmottelupaketti, joka sisälsi Bebesin ihania ylellisiä rasvoja, luomupuuvillaisia jättisiteitä ja tissilättyjä, jotka saivat mut tosi hyvälle mielelle! Ihania ylellisiä tuotteita, joiden olemassaolosta en ole edes ollut tietoinen ennenkuin neljännen lapsen kohdalla!

Ylipäätään tämä raskaus on jostain syystä sellainen luomu-, orgaaninen-, steiner-, seesteinen äitiys ja -vauvuus, jossa tuoksuu vaan joku rentouttava istukka.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Makkaraperunamuijan akateeminen kosto, vol 2: No nyt se puhuu kielillä!

Tapahtui näinä päivinä, että sain valmiiksi sen graduni. Siihen piti kuulemma kirjoittaa tiivistelmä. Aikuisopiskelijahan ei koskaan jätä mitään sattuman varaan, joten luin vihdoin sellaista opasvihkosta, jossa käskettiin tehdä tiivistelmä myös englanniksi. Hädissäni tein tiivistelmän molemmilla kielillä ja lähetin ohjaajalle, joka sitten ilmoittikin, että kiitos vaan, mutta pelkkä suomenkielinen riittää.

Koska minulla nyt sitten on tiivistelmä englanniksi, käytän sitä niin sanottuun "sisäiseen markkinointiini", eli jaan sen teille! Viimeksihän jaoin täällä kandityöni tiivistelmän, koska senkin olin tehnyt turhaan, eli näille sisäisen markkinoinnin hommillehan on jo olemassa pitkät perinteet :)!

Modern consumer culture drives people to express themselves and their status with the things they own. The phenomenon is the same with living and housing. Housing is a peculiar way of building an identity because, as it can be seen as ordinary consumption, it can be also seen as a personal choice of tenure or neighborhood. According to Pierre Bourdieu (1984) all consumption is based on the need to distinguish oneself from other people and to show off one's distinctive taste. This master’s thesis focuses on the possible changes in the housing choices: are they nowadays a way of expressing our social class related taste and are the people living in higher status areas more satisfied with their housing choices?

My intention is to seek references of social segregation in the Helsinki urban area using the 2013 collected survey of urban lifestyle, which focuses on 25-44 year old Helsinki city residents’ lifestyle, housing and ordinary life. In this master’s thesis my goal is to explore the possible changes in the housing choices with two research questions: 1) Is neighbourhood satisfaction spatially segregated? 2) Are the people willing to show distinctive taste spatially segregated to their own neighbourhoods? The research methods in this master’s thesis are quantitative: cross tabulation, variance analysis and linear regression, which show an interconnection between the residential area and satisfaction and the willingness to show one’s distinctive taste. The data reveals that the residents in southern Helsinki and in central Helsinki are more satisfied with their neighbourhood and are more willing to show off their distinctive taste with a statistical significance compared to other area city residents of Helsinki.

According to my master’s thesis, one can carefully suggest that housing could be becoming socially segregated, but the phenomenon can be applied to only specific areas. The possible rise of social inequality in housing seems still relatively moderate in the Finnish housing context, because the effect of tenure or other background factors didn’t effect neighbourhood satisfaction or the willingness to show distinctive taste through housing choices. The subject should be still studied further, and with more qualitative research methods, when the social and interpretative aspects of housing choices can also be taken into account.

Ja jos joku asuntobisneksen vaikuttaja haluaa välittömästi työllistää mut johonkin ihanaan big boss asuntomuijan paikkaan, niin holla back at your local emerita! Täällä ollaan, enää yksi vauva ja "ihan muutama" opintopiste, niin olen käytettävissä kaikkeen ihanaan tutkimustyöhön! 

Asiasanat: kovamuija, asuntobisnes, emerita, eitäsmitää, työelämä, kielet, ialsospeakfluentenglinsh, imetyssohva, äitiyspää, voimaantuminen

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Taikinanaaman suomalais-ugrilainen raskauskalenteri

Monia varmaan kiinnostelee, että mitä raskauteeni kuuluu? Viikkoja on ihanan vau.fi-raskauslaskurin mukaan 35+5, ja päivälleen kuukausi laskettuun aikaan.

Mitäs näihin viikkoihin sitten Taikinanaaman suomalais-ugrilainen raskauskalenterin mukaan sisältyy…?

- Vessapaperihäntä: Näillä viikoilla raskausnainen alkaa olemaan jo niin iso ja kömpelö, ettei hän huomaa vessapaperin jääneen legginssien ja pikkareiden väliin.  Sieltä se roikkuu houkuttelevasti pitkänä häntänä, ja katseet koulun aulassa raskausnainen tulkitsee tietenkin vatsaa ihaileviksi ja nyökkäilee hyväksyvästi hymyillen katsojille. Ei auta siis kuin käydä ainoastaan invavessassa ja tarkastaa aina ennen uloslähtöä kaikki roikkuvat ulokkeet.

- Suomenhevosraskaus: Neljättä odottaessa ketään ei oikeastaan mikään raskauteen liityvä kiinnosta kauheasti.. Tai siis ainakaan verrattuna siihen, millaista oli ensimmäisen tai toisen raskauden kohdalla. Pyöräilen, istun, seison, opiskelen ja kantelen lapsia siinä missä muulloinkin, eikä kukaan oikeastaan edes muista, että olen raskaana. Vähiten raskausnainen itse. Mies saattaa joskus kiukutella, jos en vaihda kakkavaippaa vedoten supistuksiin. Väsyttää, mutta hommat on hoidettava.

- Neuvostoparisuhde: oikeastaan kaikki aika kotona menee siihen, että huolehtii isompien lasten tarpeista tai valmistelee jotain seuraavan päivän ateriaa.. Parisuhde muistuttaa jälleen kerran Neuvostoliiton maaseutuyhteisön tarkoituksenmukaista parisuhdetta, jossa tehdään yhdessä työtä paremman huomisen eteen. Romantiikaksi voidaan lukea se, kun Miettinen sanoo tyhmällä äänellä "Äiskä" ojentaen tyynyn yöksi raskausnaisen polvien väliin ja läheisyydeksi selkäfinnin puristaminen illalla ennen nukahtamista.

Lievä jännitys alkaa kuitenkin jo orastella: periaatteessa koska vaan meille tulee vauva! Vauvalle on jo keksitty nimi, sillä on muutama vaippa ja kolme valkoista bodya. Joku aika sitten näin unta, että synnytin Baby Shilohin näköisen pinkin Ruskovillavauvan, joka painoi 1790 g. Kätilö kysyi, että laitetaanko takaisin kasvamaan, kun on vielä niin pieni.

Varsinaisen synnytyshimon tappoi kyllä viime kertainen kokemus jättiläisvauvasta ja turkulaisesta kätilöinnistä, mutta enköhän voi tämän pyöräyttää missä tahansa olosuhteissa. Eniten odotan taas kuitenkin sitä synnytyksen jälkeistä vuokaleipää ja tuoremehua, suihkua, imetystä ja tuhisevaa vauvaa! Ja niinkuin aiemminkin olen täällä jo todennut: parasta on se euforinen istukanhajuinen laahustaminen siellä muiden synnyttäjien kanssa, kun talo tarjoaa lansinohit ja tissilätyt.. Ai että,  Vauva! Eiköhän se synnytyshimo sieltä ala jo orastamaan :).

Ja tää on nyt oikeasti viimeinen kerta, nyyh. Mutta nyt alan lukemaan, moikka!

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Jälkiviisas kolmen (kohta neljän) äiti

Ennen lapsia muistan, kuinka älyttömiltä lapsiperheiden jutut tuntuivat ja kuinka ihmeellistä mielestäni esimerkiksi julki-imettäminen, kestovaippaintoilu tai ylipäätään lapsista "hössöttäminen" oli. Muistan kuinka pöyristynyt olin, kun kaverin lapsen synttäreillä joku tuore äiti pyysi minua siirtymään, että hän mahtuu imettämään.. Että miksei hän imetä lattialla tai mene jonnekin muualle!

Sitten sain itse lapsen. Julki-imetin milloin missäkin, kestovaippailin ravintolan pöydässä, käytin jatkuvasti kantoliinaa asusteena jos vauva vahingossa herää, jupisin lapsettomille hissinkäyttäjille, kriiseilin äiti-,  anoppi- ja yhteiskuntasuhdettani ja muutenkin tein kaiken, mitä minun ei pitänyt tehdä. Toisaalta en myöskään tajunnut, mitä ihmeellistä oli siinä, että menen leikkipuistoon yksivuotiaan päiväunien aikaan syömään jäätelöä ystävättären kanssa tai pidän vessaa varattuna sata vuotta istuttaakseni vauvaa potalla ja isot lapset eivät päässeet vessaan.

Toisen lapsen jälkeen huomasin, että yksilapsiset olivat mielestäni oikeastaan ihmeellisiä turhasta hössöttäjiä: heillä oli vain yksi lapsi ja hirveän vaikeata (muka). Yksilapsisilla oli hirveän selvää(muka) se, millaista lapsiperheen elämä on ja heillä oli aina jotain kriisejä milloin minkäkin unikoulun tai kiinteiden kanssa. Itsellänihän oli kauhean hankalaa, kun aina oli hiki ja isompi lapsi tarvitsi jotain samaan aikaan kun vauva huusi nälkää tai muuten vaan joku vialla. Toisaalta en myöskään ollut valmis jättämään esimerkiksi muskareita tai kahvilareissujani edes alkuaikoina, vaan menin kaksikkoni kanssa milloin mihinkin hikoilemaan ja valumaan maitoa paidan läpi.

Kolmannen lapsen jälkeen ihmettelin, että mikä (muka) siinä kahdessa oli niin vaikeata: molemmille oli oma vanhempi ja sitä kautta syliä tarjolla, lapset nukkuivat hyvin ja muutenkin kaikki oli ollut "helppoa". Kolmannen jälkeen vasta "tajusi", mitä on riittämättömyys ja tunne siitä, ettei mitään pysty kontrolloimaan ja kuinka hankalaa oikeasti joskus on vaikka saada kaikki kolme haluamaan samaan paikkaan. Toisaalta tajusi myös sen, että meistä kahdesta vanhemmasta on tullut kolme näin erilaista lasta, joten ainostaan omalla toiminnalla niitä ei pysty pilaamaan tai pelastamaan, vaan nillä on myös omat persoonansa ja erilaiset tarpeet kullakin. Samaan aikaan viimeistään huomasi myös sen, että kaikilla on omat helpot ja vaikeat kautensa ja vaiheensa, jotka menevät ohi taas alkaakseen uudelleen toisessa lapsessa.

Nyt neljättä odottaessa käsillä on taas vanha kunnon hormoniraivo: yli 90kiloa raskautta, iso maha ja kolme eri ikäistä lasta: ei tee mieli mihinkään julkisille paikoille yksin herättämään kauhua. Lapset palasivat juuri kahden päivän kyläreissulta: kaksi vanhinta tappelivat ja uhkailivat toisiaan hiekkalaatikolla kuin hullut ja samaan aikaan pienin huusi liukumäessä kovaan ääneen "KAKKAAA!! KAKKAAA!!! KAKKKAA!!!", ja itse lyllersin perässä hokemassa jotain turhaa "Jos te ette nyt rauhotu, niin ____ " (laita tähän joku jäätelö/legot/linnanmäki jne). Oli muutenkin sellainen vuoden vanhempi-fiilis, kun paikalle lipui juuri sellainen yhden hyvinkasvatetun lapsen vanhempi, joka katsoi tätä meidän nelikkoa varmasti vähän päätä pudistellen.

Toisaalta yksi päivä olin samalla porukalla menossa bussiin, jossa joku onneton teini istui näpräämässä kännykkäänsä vaunupaikoilla eikä huomannut meidän tuloamme. No, koska oma tilanihan on muiden syytä, niin sähisin teinille, että "KANNATTAA VARMAAN SIIRTYÄ NIILTÄ VAUNUPAIKOILTA ETTÄ TÄNNE MAHTUU", ja teinin luikittua pois penkiltä jäin naama raivosta tutisten siihen puuskuttamaan. Tänään käytiin juhannusreissun kotimatkalla ABC:llä "syömässä": palanutta pannupizzaa, kiukuttelevat omat lapset ja naapuripöydän lapsi heitteli meitä nakinpaloilla. Oli jo niin hehkeätä, että nauratti ja teki mieli vaihtaa sellaisia "Äkkiä näille jotain ruokaa ja huomenna palataan taas arkeen"-katseita.

Että tällästä yhtä hehkeätä se on vissiin kuitenkin kaikilla. Ja seuraavaksi tajuan sen, kuinka helppoa oli silloin kun ne oli näin pieniä tai kun ei oltu työelämässä tai jotain muuta. 

torstai 11. kesäkuuta 2015

Technotronic-mummoista ja vanhenemisesta

Me käytiin eilen elokuvissa Miettisen kanssa. Käytiin katsomassa "While we're young", koska ajattelin sen olevan jotenkin meidänlaisille keski-ikäisille statuspaniikkisille entisille nuorille sopiva elokuva. Ja se elokuva jotenkin vaan vitutti  ärsytti mua!

Mä olen joskus aiemmin pohtinut blogissa vanhenemista, ja tämä menee nyt varmaan vähän samalla kaavalla, mutta annan palaa :)! Meillähän on Miettisen kanssa hieman erilainen kuva siitä, miten vanhenemisen pitäisi ihmiseen vaikuttaa, ja aika usein keskustellaan siitä, mitä nelikymppinen saa/voi/pystyy tekemään.

Miettisen mukaan nelikymppinen ei oikeastaan voi muuta kuin yksivärisissä vaatteissa hoitaa puutarhaa, lenkkeillä ja kuunnella kotimaista musiikkia. Jos nelikymppinen hemmottelee itseään, hän syö monta ruokalajia hienossa ravintolassa tai ostaa kotiin erityisoluen, katsoo jakson Game of thronesia ja venyttelee.

Ja samaa vanhaa virttä jauhoi se elokuva: nelikymppinen on nolo, jos se laittaa hatun päähänsä, nelikymppistä sattuu selkään ja polveen, jos se ajaa pyörällä… Nuoriso haluaa nostalgisoida kaikkea omituista, kuten VHS-nauhoja ja vinyylilevyjä..Jos nelikymppinen saa vauvan, se sekoaa ja laittaa sen lapsen kantovehkeeseen ja menee muskariin muiden äitien kanssa.. Jne.

Taikinanaamainen nelikymppisyys on taas aika samaa kuin kolmekymppisyys, mutta kivempaa. Nelikymppisenä on tavallaan jo näkymätön jätkille (tavallaan tylsää, mutta tavallaan aika helpottavaa..), on tarpeeksi vahva itsetunto siihen, ettei tarvitse välittää siitä, mitä muut ajattelee. Nelikymppisenä voi afrotanssia hiessä Dynamossa, laulaa lettimikrofoniin "It takes a fool to remain sane" ja soittaa ilmakoskettimia ilman että tarvitsee hävetä hikoiluaan. Nelikymppisenä perheenäitinä käy niin harvoin ulkona, että siitä oikeasti nauttii ja illalta ei oikeastaan odota muuta kuin sitä, ettei tarvitse miettiä mitään. Nelikymppisenä voi myös mennä yksin paikkoihin, ilman että hävettää se, että muut lulevat ettei sinulla ole kavereita.

Nelikymppisen perheenäidin elämä on arkisin hienoa, jos pääsee Kupittaan cittariin päivänä, jolloin siellä on paljon maistiaisia. Tai silloin, kun aamulla jaksaa mennä jumppaan ja koulun ruokalassa on jotain ihanaa ruokaa, jonka päälle saa valuttaa vielä kermaviilikastiketta. Kuukauden kohokohta saattaa olla se, kun käy kaverin luona lasten kanssa kylässä ja vain yksi lapsista tippuu päälleen kerrossängystä sillä aikaa kun äidit valmistavat ruokaa keittiössä. Keittiöhommissa on saanut ihanasti jutella jostain ajankohtaisesta muiden äitien kanssa, eikä edes kahden lapsen peräkkäinen "Pyyhkimään"-huuto ja yhden "Kestovaippa ja selkäkakka"-sessiot pysty pilaamaan tunnelmaa.

Nelikymppinen ei siis tarvitse keneltäkään mitään päivittelyä siitä, mitä sen ikäinen saa/voi/pystyy tekemään! Se saa tehdä just sitä, mitä huvittaa! Miksi mun pitäisi olla tykkäämättä jostain vaan sen takia, että olen jonkun ikäinen? Tai olla menemättä jonnekin? Se, että mä tykkään käydä keikoilla, tanssia, jutella ja tavata ystäviä (ja joskus jopa juoda kaljaa!!!!) ei ole muuttunut mihinkään iän myötä, eikä varmaan muutukaan..

Enkä mä silti koe olevani mikään Lasermehussa lippis vinossa bailaava Technotronic-mummo, joka hakee menetettyä nuoruuttaan. Mä olen mä! Eli just hyvä!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Turkulaisen eläkevauvan tarpeet

Sain lukijalta vinkin, että mun pitäisi kirjoittaa turkulaisen vauvan kaikista tarvittavista tuotteista.
Blogimutsiushan on asiakaspalveluammatti ja niin sanotusti "tavara kiinnostaa", joten tässä tulee Cupitta Toriparkin kiimalista, lukijan pyynnöstä!

1) Stokke newborn baby set: olisihan se nyt ihanaa, kun vauva katselisi pöydän ääressä, kun sen äiti leipoo ja laittaa ruokaa.
2) Ruskovillaa: kaikilla meidän vauvoilla on ollut Ruskovillan hattu, joten perinnettä on jatkettava.. Nyt himottaisi kyllä se roosan värinen, jos vauva on tyttö.
3) Valkeita kietaistavia vaatteita: tässäkin raskaudessa ainoastaan valkeat vaatteet kiinnostaa, jonkun pastellisävyisen hempeilyn lisäksi.
4) Olen alkanut vähän ällöämään Popin vaatteita, ja Mini Rodinikin vähän tökkii, joten tarvitsisin uusia ideoita. Toisaalta haluaisin jostain syystä viimeisimmässä äitiyspakkauksessa olleet keltaiset potkuhousut, tai ylipäätään potkuhousuja, joita olen ensimmäisen vauva-ajan jälkeen inhonnut..
5) Mulla on pienimuotoinen kestovaippahimo päällä, ja olenkin lähinnä kerännyt vauvalle vaippoja, en niinkään vaatteita. En pysty vastustamaan pastellisävyisiä vanhan mallisia Fuzzi Bunz-vaippoja  kirppiksellä ja haaveilen siitä, miten vauvalla on vain pieni vaippa, luonnonvalkoinen kietaisupaita, ruskovillahattu päässä ja se makoilee tyytyväisenä valkoisella untuvapeitolla.
6) Turkulaiselle ränsistyneelle eläkeäidille kilo lansinohia, sekavärinen Belly bind, viileäksi tuuletettu siisti koti, puhtaat matot ja vieno etikan tuoksu jatkuvasta säilönnästä tai etikan hajuisesta pesuaineesta.
7) Joku rajusti solmuvärjätty kantoliinakin kiinnostelee
8) Synnytyslahjaksi toivon tällä kertaa vaalean pinkkiä Acnen t-paitaa. Unelmien synnytyksen jälkeinen tyyli olisi tuo t-paita, pillifarkut, vyölaukku (ostettu jo :)!), Adidas Fluxit, riutuneen imettäjänaisen ulkonäkö ja laihuus, rusketus, farkkuliivi ja lippis.

Aika vaatimattomia hippijuttuja mun vauva näköjään tarvitsee, semisti yllätyin jopa itsekin!

Ja toisaalta, pidätän oikeuden hullaantua imetysvuoteella kaikesta vauvakamasta sitten, kun tyyppi on täällä.. Niinhän se vanhan roosan värinen mekkohulluus viimeksikin iski!

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Makkaraperunamuijan akateeminen kosto

Pakko mun on täällä vielä kirjoittaa erikseen mun vauva numero ykkösestä, eli gradusta ja sen tekoprosessista (ja varmaan mielummin luettekin tämän vauvan tekoprosessista, kuin sen oikean heinävauvan tekemisestä :)!).

Joskus opintojen alkuvaiheessa muistan, kuinka luennolla tuli vaikea olo, jos opettaja puhui edes kandiseminaarista. Kurkkua kuristi, päässä alkoi humista, alkoi huimata ja vaan ylipäätään pelotti, että joskus joudun tekemään jotain niin kauheata kuin kirjoittaa jotain niin vaikeata, tieteellistä ja itsenäistä kuin gradu. Ajattelin, etten ikinä tule selviämään siitä. 

Sadannen polven tohtorin lapset ja akateemisista perheistä yliopisto-opiskeluun valmennetut kultapojat- ja tytöt kirjoittaisivat omat työnsä sekunnissa, ja kaltaiseni makkaraperunamuija hinkkaisi omaa paskaa tekstiänsä jostain tyhmästä ja yksinkertaisesta aiheesta ikuisesti. Seminaarissa kaikki nauraisivat, kun tajuaisivat kuinka tyhmä olenkaan ja kaikki tietäisivät, etten saisi gradua ikinä valmiiksi. Senhän näki jo pääsykokeissa, että en ole lainkaan soveltuva akateemiseen maailmaan, vaan tulisin epäonnistumaan karvaasti.

Ennen opiskelun aloitusta päätin kuitenkin hoitaa kirjoitusjännitystäni tämän blogin avulla: kirjoittaisin tänne ja tietäisin, että vieraat ihmiset lukevat sitä, mitä olen kirjoittanut. Opiskeluun liittyvää epävarmuuttani hoidin myös täällä: kirjoitin kuinka minua jännittää esiintyminen ja kuinka oma luokkatraumani vaikutti siihen, miten vaikealta opiskelu ja akateeminen maailma tuntui. Ja kyllä se hetkittäin tuntuu vieläkin siltä: tietynlainen akateeminen joukkorunkkaus vaikuttaa olevan monen mielestä ainoa oikea tapa keskustella luennoilla ja opintopiireissä. Keskustelun sitominen mihinkään oikeaan ilmiöön vaikuttaa olevan melkein kirosana, jolloin nörttinasaalilla käytävää ylätason jargonia keskustelua on vaikeata jaksaa seurata, kun jatkuva teoriapohjainen namedroppailu ärsyttää.

Mutta.. kaikesta huolimatta, mä olen selvinnyt siitä! Sekä kandidaatintutkielman, että varsinkin gradun tekeminen, oli oikeastaan aika ihanaa. Tai voin jopa sanoa, että alkukauhun ja muutaman välikauhun jälkeen, nämä kirjoitukset ovat olleet ehkä opiskelun kivoin (ja palkitsevin) osuus! Asiaan ehkä saattaa vaikuttaa myös se, että molemmat käsittelevät lempiaihettani, asumista, mutta muutenkin jotenkin oli ihanaa kirjoittaa vaan paljon samasta aiheesta ja oikein velloa siinä. 

Ja erityisesti olen onnellinen siitä, että vahingossa ajauduin tekemään kvantitatiivisen tutkimuksen. Olin aina ajatellut olevani laadullinen tutkijatyyppi, ja nyt olenkin vahingossa ihan tilastojen rakastaja! Syventävä kurssi oli ensin ihan helvettiä, enkä tajunnut mitään: näin unia erilaisista kaavoista ja yöllä säikähdin viereen hiipinyttä lasta, että se on logistinen regressio. Yht'äkkiä kuitenkin kaikki loksahti paikalleen ja musta tulikin kvantimuija 4-life: nyt en paljon kivempaa asiaa voisikaan edes miettiä kuin monimuuttujamenetelmät!

Eli tässä oli yksi tuhkimotarina siitä, kuinka gradupelon ja -ahdistuksen voi selättää. Koska rakastan niitä listoja, niin teen siis hienon gradunpelkääjän listan:
1) Valitse aihe, joka kiinnostaa sinua oikeasti. Vaikka rakastan asuntoja ja asumista, aloin prosessin aikana inhoamaan sitä, ja koko aihe tuntui merkityksettömältä.
2) Varaudu siihen, ettei kaikki välttämättä mene ihan saumattomasti. Voit joutua pettymään ja haluamaan luovuttamista. Itse olin vahingossa tehnyt kaikki analyysit ilman yhtä kokonaista muuttujajoukkoa, jotka olin epähuomiossa alussa pudottanut kokonaisjoukosta pois. Jouduin tekemään kaiken uusiksi ja voin sanoa, ettei ollut mukavaa. Mutta kun sen oli tehnyt, tiesin, että se on tehty oikein. Toisaalta ainestonikin muuttui välissä. 
3) Tekstin seminaarissa/kaveripiirissä käsittely tuntuu kuin omaa lasta sanottaisiin rumaksi tai joku haukkuisi henkilökohtaisesti sinua epäonnistujaksi. Silti siitä on yleensä hyötyä. Mieti, olisiko puheessa kuitenkin joku totuuden siemen. 
4) Ihan varmasti tuntuu, että muilla on hienompi aihe/parempaa tekstiä/muutenkin hienompi elämä. Ei ole. Kaikista tuntuu yhtä hirveältä. 
5) Vaikka jännittää tai ahistaa. niin ala silti kirjoittaa vaan jotain! Se auttaa. Ei kannata jurnuttaa sitä, että tästä ei tule mitään. Itse lievensin alkujännitystä sillä, että kirjoitin eri paikoissa ja eri kappaleita. Aloita helposta kohdasta! Mä aloitin johdannosta, jonka avulla on helppo itselleenkin alkaa rajaamaan aihetta. 
6) Huomioi oma kirjoitustyylisi. Oma tyylini on todella lavea ja runsas, jota joutuu muokkaamaan ja typistämään kautta matkan. Tässä tyylissä etuna on se, ettei tekstiä tarvitse hirveästi tikistää, ja sen poistaminenkaan ei niin ahdista. Toisilla taas on sellainen vähän, harvoin ja kunnolla-tyyli: teksti on valmista suoraan, kun se tulee paperille, mutta se tulee kivuliaan hitaasti.

Mutta joka tapauksessa, omalta osaltani se on nyt siis (ainakin melkein) valmis! 
Ja nyt on kyllä pakko sanoa: Mä olen niin ylpeä itsestäni! Makkaraperunamuija osasi sittenkin! In your face, maailma!

Tai no, odotetaan se arvosana vielä, mutta voin sanoa, että hyvältä tuntuu voittaa omat pelkonsa!

Ai mitä MINULLE kuuluu?

No kuulkaas, kiitos ihan hyvää!

Olen ollut raskaana, kirjoittanut yhden gradun, opiskellut normaalimäärän muita opintoja ja ollut kolmen lapsen äiti. Että on ollut vähän niin sanotusti kiirettä.. En ole kerinnyt edes vittuuntua tästä uudesta karseesta hallituksesta tai mistään muistakaan tämän maailman asioista! Nyt olisi tarkoituksena saattaa se gradu loppuun ja tehdä muutama kirjatentti vielä ennen vauvaa, ja sitten laskeutua kakkavaipantuoksuiseen vauva-arkeen.

Tällä uudella vauvallahan on yhden päivän ero edellisen heinävauvan laskettuun aikaan, joten keksin yksi ilta tulla blogista katsomaan aiemman raskauden oireita, ja vertailla niitä tähän tilanteeseen. Raskauden alkupuolella olen ollut sitä mieltä, että tämä on tyttö, mutta nyt olenkin kääntynyt siihen, että se onkin ehkä poika!

Täällä siis edellisen raskauden oireisto ja tässä tulee nämä nykyiset:
1) Makean himo, tai oikeastaan sellaisen raikkaan makean yhdistettynä salmiakkiin tai suklaaseen
2) Karvojen kasvusta en osaa sanoa
3) Pahoinvointi kesti sairaan kauan, olikohan viikolle 19
4) Finnejä tuli aluksi aivan sairaasti, ja vieläkin naama on suhteellisen epämääräinen
5) Maha ehkä vähän laajemmin levittäytynyt, mutta ei näy takaa tai sivuilta
6) Valkovuodosta en nyt osaa tarkemmin myöskään sanoa
7) Perus 20 kiloa jo mittarissa ja lisää tulee, reidet on paksut
8) Linea negraa ei ole!

Bensan tai käsidesin haju ei tälläkään kertaa himota, mutta sama väkivaltainen kielen rullaus ja kenkäkaupan haju kiinnostaa kyllä. Jätkät himottaa, normaalivaatteet ei purista mahasta, mutta ylämahasta en saa henkeä. Heinämammojen helinät ahdistaa ihan samalla tavalla kuin viimeksikin, eli en kykene lukemaan ilman hillitöntä ärsytystä pikku-ukoista, ukkokullasta, masukeista ja rakkauspakkauksista.

Hei, nyt mä muuten itsekin tajusin, että nää on ihan samat oireet kuin viimeksi! Eli onkohan Cupitta Toripark sittenkin tyttö?! Tellervo eikä sittenkään Mooses?

No, mitäs TEILLE kuuluu? Sana on vapaa :)!