torstai 9. heinäkuuta 2015

Viimeinen vauva

Raskausviikko 39 alkoi tänään. Tunnelmat ovat aika ristiriitaiset: toisaalta haluaisin jo synnyttää, mutta toisaalta en uskalla edes ajatella, minkälaista arki neljän lapsen kanssa maailman tulee olemaan.

Asuntomme oli liian pieni ja epäkäytännöllinen jo edellisen lapsen kohdalla, hermot ovat olleet hetkittäin riekaleina jo aiemmalla lapsiluvulla ja meillä ei syksyllä enää ole vakituista lastenhoitajaa, koska jään itse kotiin. Vanhin menee syksyllä eskariin, seuraava toivottavasti jatkaa kerhossa kolme kertaa viikossa (vaikka tyyppi jaksaa päivittäin kesälomallakin kysyä että eihän mennä kerhoon) ja itse en enää pääse kouluun kuin silloin tällöin. Arki muuttuu hirveästi, kun toinen aikuinen jää kotiin.

Toisaalta muistan kuitenkin sen, että vauvan synnyttyä saan itseni takaisin siinä mielessä, että olen energinen, pystyn kumartumaan, käymään kävelyllä, laittamaan tiskit koneeseen, olemaan raivoamatta ja muutenkin olen taas normaali ihminen. Vauva on varmasti ihana, imetyssohvalla istuminen on sekin vaihtelua pitkästä aikaa ja pelkän vauvan kanssa oleminen ihanaa omaa aikaa. Pääsen kantoliinailemaan, kestovaippailemaan, ruskovillakiimailemaan ja näkemään, millainen tämä uusi tyyppi on!

Joka tapauksessa tuntuu haikealta, että tämä on nyt sitten se viimeinen lapsi. Mä en ymmärrä, miten ihmiset saavat lopetettua lastenteon! Jos ajattelisin järjellä, ei meillä olisi varmaan olisi näin montaa lasta: ilman Turkua, opiskelua ja vakituista viime vuotista ihanaa hoitajaa, ei meillä luultavasti olisi ollut voimavaroja lapsiluvun kasvattamiseen. Toisaalta, jos lasten välissä olisi ollut aika, jolloin en imetä/ole raskaana/muuten hormonipäissäni, tai olisin mennyt johonkin mielenkiintoiseen työpaikkaan, olisi se järjen äänikin mahdollisesti alkanut puhumaan pienemmän lapsikuvun puolesta.

Kuitenkin tämä elämä tuntuu silti jotenkin ihanan omalta: jatkuvaa huutoa, joku roikkuu jossain, kengät aina hukassa, eteinen täynnä hiekkaa, omat hermot menee, Miettisen hermot menee ja joku pyyhkii likaiset kädet puhtaaseen paitaan tai verhoon. Paljon melua, pyykkiä, pyllynpesua ja ylipäätään sekoilua. Hetkittäin tekee mieli kiroilla taivaalle, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin aika mahtavaa.. Raskasta, mutta silti jotenkin niin kivaa! Parasta on huomata, kuinka isompien lasten kanssa alkaa muodostua jo sellainen perheen sisäinen huumori, joka pelastaa melkein kaikki katastrofitilanteet, kunhan itse muistaa vaihtaa sille vaihteelle sen perinteisen valittamisen ja huudon sijaan.

Joka tapauksessa, omistan itselleni ja muille viimeisen kerran raskaana olijoille Morrissey:n biisin aiheesta!






keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Taikinanaaman kesäkirjanurkkaus: Katriina Järvisen koko tuotanto

Hei ihana Katriina Järvinen, haluaisin kiittää sinua siitä, että olet olemassa! Tämä on oodi sinulle!

Ensin luin "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa", joka räjäytti tajuntani. Kirjan kuvaus siitä, kuinka luokkatoveri yliopistolla tiedostaa yhteiskuntaluokkansa ja harhailee Josafatin kallioilla juoppojen kanssa on absurdiudessaan mieletön. Ylipäätään kuvaukset siitä, miten luokka tuntuu arjessa/koulussa/kylässä= 10+! Kerrankin joku kirjoittaa siitä, miltä minusta on aina tuntunut: ulkopuoliselta, tyhmältä, kömpelöltä ja aina jotenkin ankeammalta kuin muut. Muistan aina, kuinka ala-asteella kirjastoautossa kurotin Tiina-kirjaa hyllystä, ja opettaja sanoi minulle että "Sinä alat olemaan jo niin iso tyttö, että pitäisikö sinun ostaa deodorantti". Tästä jäi sellainen muisto, että haisen pahalle ja muutenkin olen erilainen kuin muut.

Sitten luin "Kaikella kunnioituksella" ja taas olimme samalla aaltopituudella: ensimmäisen lapsesi ylisuoritit kunnialla, ja teit kaiken niinkuin pitää. Toisen lapsen kohdalla jouduit kohtaamaan riittämättömyytesi, aloit saamaan paniikkikohtauksia ja hakeuduit terapiaan. Tuntui ihanalta lukea, että myös sinun kaltaisesi ihana, älykäs ja ymmärtäväinen nainen on kohdannut vastoinkäymisiä jossain niin "luonnollisessa asiassa" kuin äitiys. Ylipäätään kirjan viesti siitä, kuinka suomalaisessa kulttuurissa pakkosyötetään mantraa siitä, että vanhempiaan on kunnioitettava tilanteessa kuin tilanteessa, oli helpottava.. En ole tämänkään asian kanssa yksin! Kenenkään ei ole mikään pakko sietää aikuisena sellaista kohtelua, jota lapsena on joutunut kokemaan, vaan aikuinen on aikuinen juuri siksi, että hän saa itse päättää elämästään! Se ei ole "hankala ihminen", joka asettaa itselleen rajat eikä halua kuunnella nälvimistä tai väheksyntää, saati alistaa omia lapsiaan samanlaiselle kohtelulle. Se on itsenäistymistä huonosta lähisuhteesta.

Kuulin ystävättäreltäni, että hänen mielestään "Vapaa nainen törmää todellisuuteen" on tuotantosi parhaimmistoa ja se oli lukulistalla siis seuraava. Ja taas se tapahtui! Olin juuri itse miettinyt blogissani keski-ikäistymistä ja sitä, mitä nuoret ajattelevat vanhemmista naisista ja kirjan kuvaus siitä, kuinka nuorena naisena ällötti vanhojen naisten "pyöreä häpykumpu trikoissa" ja "pissat housuissa tyhjälle nauraminen" oli niin ihana ja kuvaava! Nuorena kesätöissä vanhaikodissa ihmettelin aina lyhythiuksisia, tukisukkaisia, terveyskenkäisiä viisikymppisiä naisia, joiden elämä vaikutti niin ankealta ja tylsältä: päivän kohokohta on se, kun saa ahtaa lihavaan napaansa pullapitkoa kahvihuoneessa ja samalla jauhaa uusimmista laidutustrendeistä. Ällöttävää!

Kirjassa muutenkin oli sellainen sallivan hellä ote naisena elämiseen, naisena ikääntymiseen ja itsensä rakastamiseen, että kipuiluni Facebookin feminismiryhmän termiviidakossa saa luvan loppua ja alan oman ellenjameslaisen ristiretkeni katriinajärvisläisenä, pyöreässä häpykummussaan viihtyvänä, itselleen nauravana aikuisena!