tiistai 18. elokuuta 2015

Päättämätön äitiyspää

Vauva on huomenna kolme viikkoa ja elämä alkaa päällisin puolin olemaan kuten ennenkin.. Mutta jotkut asiat eivät näköjään palaakaan ennalleen ihan äkkiä. Tämä osuus olikin unohtunut aiemmista muistoistani: vauvavuoden päättämättömyys, tietynlainen vainoharhaisuus ja"oikeustoimikelvottomuus"missään järkevissä asioissa, kuten samassa tilanteessa oleva ystäväni juuri eilen totesi.

Sunnuntaina olin jollain kierolla tavalla mustasukkainen, kun näin Miettisen juttelevan vanhan tutun vaimon kanssa sillä tavalla kun me emme ikinä kerkeä kotona juttelemaan. Samaan aikaan olin myös katkera ja kateellinen, kun itse seisoin vauva kantoliinassa auringonpaahteessa jonottamassa ruokaa, ja hän vaan juttelee rennosti muiden ihmisten kanssa eikä katso mitä lapset tekevät ympärillä. Jonottaessani siis skannasin kaikkien kolmen lapsen tekemisiä, ja olin ärsyyntynyt siitä, kuinka helppoa Miettisellä on. 

Kotona kiukuttelen ja syytän Miettistä siitä, etten pääse jumppaan, ja kun Miettinen sanoo, että mene ihmeessä, niin suutun, että haluaako Miettinen, että olisin kolme viikkoa synnytyksestä kiinteä ja lähtöpainossa- että missä haavemaailmassa hän oikein elää?! Tilanne päättyy siihen, että istun imetyssohvalla miettien, että olen ikuisesti ruma ja hikinen ja inkontinentti synnytyssäkki,  jota oma mieskin ällöää. Haluaisin ostaa kalliin kaulaliinan tai edes jotain ihanaa itselleni, etten tunne oloani niin läskiksi.

Tutustun jostain syystä opintojaksotarjontaan, ja huomaan kaipaavani opintoja ja älyllistä haastetta. Toisaalta haluan vaan leipoa, säilöä, hillota ja pakastaa, eli kotoilla. Haluan muuttaa, tai edes remontoida koko asunnon uusiksi. Tai edes uudet tapetit tai verhot, mutta jossain ksittämättömissä väreissä ja kuoseissa. Kun käyn Helsingissä, haluan muuttaa Länsi-Pakilaan 60-luvun rivitaloon ja kun menen ystävän mukaan asuntonäyttöön Portsassa, haluan muuttaa sinne. Joinain päivinä mietin, että ei kai se Vihtikään nyt niin paha olisi, saisipahan ainakin säilöä ja olisi tilaa vielä yhteen lapseenkin.

Haluan imettää ikuisesti,  mutta olla vapaa menemään feministiseen kiroiluiltaan ja katsomaan Äitokrtti-teatteriesitystä Helsinkiin, mutta jo kaupassa käydessäni huomaan ikävöiväni vauvaa ja pelkään, että se itkee kotona äitiään. Haluaisin olla itsenäinen ja hauska, mutta silti huomaan olevani mussuttava pikkusielu, kun Miettinen suunnittelee juoksumatkoja ulkomaille. Haluan sata lasta ja olla kotona, mutta mielenkiintoisen ja vaativan työn. Haluan opiskella ikuisesti, mutta haluan joskus rahaa ja olla taloudellisesti aikuinen. 

Haluaisin olla vakavasti otettava, mutta hurahtaa pestellisävyisiin kestovaippoihin ja lastenvaatteisiin ja meuhkata niistä kaikille. Haluaisin olla nuori ja ruskettunut, mutta olen hikinen ja maitoa valuva nelikymppinen, joka puhuu yli-innokkaasti kuolaten vaikka Siwan kassalle.

Että sellaisia tunteita imetyssohvalta tällä kertaa! Olkaa armollisia äitiyspäille ja niiden päättämättömyydelle, kyllä täältä vielä palataan normaaliksi! Aina on palattu!

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Pohdintoja elämäntyylistä nimeltä äitiys ja imetys

Eilen oltiin ensimmäistä kertaa kunnolla kodin ulkopuolella nelilapsisena perheenä ja mentiin yhdessä esikoisen jalkapallotreeneihin. Meni tosi kivasti ja idyllisesti, kunnes menin autoon imettämään vauvaa. Samaan aikaan lapsi numero 2:sta alkoi kakattamaan, ja lapsi numero 3 tuotiin autoon turvaan puskakakan ajaksi. Autolapsi rämpytti kaikkia nuppeja, laittoi valot päälle ja lopulta keksi tööttäyksen hauskuuden ja makasi töötin päällä. Kakkaajalapsi oli isänsä kanssa auton valokiilassa ja tuntui, että kakka ei lopu ikinä. Paperiakaan ei ollut mukana, joten tuotokset pyyhittiin tissilättyyn. Nauratti ja samalla kiitin universumia siitä, ettei tämä kaikki tapahtunut joskus kun olen yksin.

Mä pidän eniten itsestäni ja elämästäni juuri tässä kohtaa elämässä: vauva on pieni ja antaa mahdollisuuden vetäytyä hetkeksi omiin maailmoihin eikä itsellä ei ole kiire mihinkään tai pakko tehdä mitään tehokasta. Samalla kuitekin kaikki epäilykset siitä, ettei vauvan kanssa pärjää tai ylipäätään epäilykset lisääntymisen järkevyydestä, ovat unohtuneet ja vauva on vain sujahtanut söpöllä naamallaan meidän arkeen. Itse olen hyvällä tuulella ja palannut remmiin leivonta-, hillous- ja säilöntähulluna ja pystyn muutenkin osallistumaan kaikkeen perheen toimintaan. Katselen maailmaa ruusunpunaisen imetysharson takaa ja huokailen vähän väliä, kuinka ihanaa on, että lapsia on paljon ja kuinka elämä on vauhdikasta ja täynnä meteliä.

Äitiys-elämäntyyliä tuli mietittyä myös liittyen synnyttämiseen ja lapsivuodeaikaan. Tässä raskaudessa mulla on selkeästi ollut tavoitteena saada myös kulutuspuolella sellainen täydellinen äitiys-, imetys-, synnytyskokemus, joka jotenkin eheyttäisi, sulkisi lapsiympyrän ja tuottaisi tunteen, että nämä nyt olivat tässä ja siirrytään seuraavaan vaiheeseen. Synnytyssairaalassa holvasin ylellisiä rasvoja kivasti kuvattuihin synnytyksen jälkeisiin vaivoihin ja tuntui ihanan hoivaavalta haista mentholille tai laventelille sen perinteisen tuoksun sijaan.. Kotona sairaalan haaruksia hiertävät verkkohousut ja inhottavat jättihalot vaihtuivat luomupuuvillaisiin pehmeäreunaisiin siteisiin, ja taas tuntui autuaalliselta. Vauvalle oli pehmeätä luomupuuvillaa, hamppua ja bambua. Siinä me olimme, äiti ja vauva, osana ikiaikaista ketjua, mutta silti jotenkin niin kulutusyhteiskunnassa mukana ja tekemässä jostain hyvin tavallisesta asiasta elämystä minulle, tuoreelle äidille. Ja siltikään musta ei tunnu, että ympyrä olisi nyt sulkeutunut.

Näistä ajatuksista tulikin siis mieleeni se, että onkohan mulla (tai muilla tälläisillä elämän ehtoopuolella lisääntymään alkaneilla suurperheen äideillä) pienten lasten äitys ikäänkuin sisäistynyt minäkuvaan, osaksi henkilökohtaista identiteettiä? Tottakai koen ylpeyttä siitä, että  kaikista oletettavista elämän esteistä (kuten ammattikorkeakoulun espanjan opettaja, nyrpeä espoolaisrouva, lapsia kutsui :)!) huolimatta pystyn ja kykenen suorittamaan kaikki muut elämän  velvotteet ja olemaan jopa iloinen tästä elämän hektisyydestä, ei siinä.  Mutta onko kyse myös muusta? Tällä siis tarkoitan sitä, että onko tämä jatkuva sekoilu ja lapsi kahden vuoden välein osa sellaista minäkuvaa, josta pidän eniten ja jota haluan ylläpitää tai korostaa.. Että "katsokaa, kuinka minä pystyn, vaikka minulla on kaikkea", vai onko kyse vaan siitä, että jotkut viihtyvät sellaisissa olosuhteissa, jossa tapahtuu paljon erilaisia asioita?

Koulu, kirjoittaminen yleensä ja ruuanlaitto tarjoaa ihanaa vastapainoa tälle hullunmyllylle kotona, ja niiden avulla perhe-elämää jaksaakin paremmin.. Ja silti, tai ehkäpä juuri siksi, haluaa kokoajan vain tämän tietyllä tapaa väliaikaisen rentouden jatkuvan ikuisesti.

Tosiseikka on kuitenkin se, että mä olen 38-vuotias, eli aika vanha. Harmi, että olen vasta näin myöhään tajunnut, että sata lasta, ikuinen opiskelu tai joku astetta rennompi työhommeli voisi olla mun juttu. Turussa tapahtuneen itsenäistymisen, opiskelun ja lasten kautta olen löytänyt jollain tavalla oman tapani elää ja luottamuksen siihen, että elämä kyllä kantaa ja mä pärjään kyllä. Mikään ei tavallaan tunnu mahdottomalta tämän jälkeen. Ja se siinä lapsivuoteessa varmaan koukuttaakin, mahdollisuudet mihin vaan ja se, että kaikki on avoinna.

maanantai 3. elokuuta 2015

Cupitta Toriparkin luomiskertomus

Meillä on nyt kotona viisi päivää vanha poikavauva. Se on aivan ihana pieni ruttunaama, joka näyttää aika paljon sisaruksiltaan.

Menin sairaalaan tiistai-aamuna, koska epäilin jälleen lapsiveden lorahtelevan (kuten myös edellisessä raskaudessa useamman kerran, ja olinkin vannonut tällä kertaa meneväni sairaalaan vasta kun oikeasti pää on näkyvissä), ja lapsi siis syntyi keskiviikkona hieman yli kymmenen aamulla. Synnytys sinänsä oli jännä kokemus, koska jostain olin saanut päähäni ajatuksen, että se menee samalla kaavalla kuin edellinen synnytys: supistukset alkavat yöllä, aamutuimaan laitokselle kuumaan suihkuun, muutama hönkäys ilokaasua, lapsivesipallo seinään ja kas, hetken päästä syntyy lapsi.  

Tämä lapsi oli kuitenkin yksilö ja teki synnytyshommat omalla tyylillään; rauhallisesti. Tällä kertaa siis hilluin kuumavesihauteen kanssa osastolla supistusten kanssa aamuyöllä, tinkasin jatkuvasti kohdunsuun tilanteen tarkastamista, synnytyssaliin päästyäni kokeilin erilaisia asentoja ja imin ilokaasua. Tukihenkilöni, herra Miettinen, oli nyt neljännellä kerralla hyvä tukihenkilö, eikä ärsyttänyt kuin hetkittäin: tyrkytti mielestäni liian usein vettä, seisoi liian lähellä takana tai muuten hännysti liikaa, kun olisin halunnut tampata edes takaisin mölisten ilokaasumaskiini. Ponnistusvaiheessa olin jotenkin liian tietoinen itsestäni ja menin hieman paniikkiin siitä, että en osannut tai uskaltanut ponnistaa tarpeeksi hyvin/lujaa/pitkään, ja jostain syystä pelkäsin, että kohta pitää ottaa esille imukuppi.

Synnytyksen kesto tuntui päässäni hirvittävän pitkältä ja tuskaiselta, mutta papereihin merkattu aika oli 4,5 tuntia, eli todella siedettävä! Se myös onneksi alkoi ihan spontaanisti, eikä aamulle suunniteltua käynnistystä tarvinnutkaan. Vauva oli meidän vauvojen mittapuussa hyvinkin hillityn kokoinen, 4270 ja 54 cm, ihan pieni pallero. Erityismaininnan tässä synnytyksessä annan ponnistusvaiheen paniikille, yleiselle kivulle ja manaaja-äänelle, jolla puhuin hetkittäin.

Tyks oli tällä kertaa ihana ja kätilöt ihania, joten synnytys ja lapsivuodeosastoaika oli oikeastaan tosi eheyttävä kokemus viime kerran jälkeen. Itse synnytyksessä kätilö vaihtui kolmeen kertaan, mutta sekään ei haitannut, kun kaikki olivat jotenkin kivoja. Sain oman huoneen, jossa imettelin, somettelin ja katsoin telkkaria kaikessa rauhassa. Ruoka oli samaa omituista ja himottavaa sairaalaruokaa: laatikoita ja keittoja, joissa on kokonaisia pippureita, vuokaleipää ja luumunektaria. Tämän kerran ruokaerikoisuuteni oli himo jääkaappikylmään Valion Eila-maitoon. 

Synnyttäneiden osastolla huilailin kaksi päivää ja sitten tulimme vauvan kanssa kotiin ja täällä olen taas oma itseni: toimelias synnytyssäkki. Olen täynnä voimaa ja energiaa, ja loppuraskauden nuutuneisuus tai ylipäätään epäilys sen edessä, että oliko tässä mitään järkeä, on nyt unohduksissa ja olen vaan tosi onnellinen ja iloinen ihanasta perheestäni. Huomasin myös ihanan rentouden laskeutuneen päälleni nyt oltuani muutaman päivän ajan nimimerkki Neljän äiti Turusta: järjestin kaksivuotissynttärit ja vauvakatselmuksen sukulaisille, ja leivoin itse ainoastaan täytekakun. Muut tarjottavat tulivat vierailta ja ylipäätään kutsuin vain muutaman ihmisen meille, en koko kylää! Mä alan oppia! 

Nyt olen siis virallisesti kotiutunut ja palannut elämään NELJÄN ÄITINÄ. Mä lupaan reflktoida tätä uutta titteliäni täällä monipuolisesti. 

Ps. Olen aiemmin puhunut siitä himottavasta hajusta, joka synnytysosastolla leijuu, ja jota haluan päästä haistelemaan. Sen alkuperä selvisi (nyt kaikki linjoilla olevat Max Perttulat, olkaa tarkkana): lapsivesi, johon on sekoittunut vieno käsidesin tuoksu! Niin ihanaa on kulkea niissä pinkeissä sairaalavaatteissa ja vetästä päälle aamutakki ja haistella sitä sairaalan tuoksua, kuunnella vauvan tuhinaa ja katsoa tuoreita äitejä.

Pps. Olen aina ihmetellyt sitä jengiä, jotka ajelee karvojaan ennen synnytystä paniikissa. No, nyt olisin itsekin voinut hieman skarpata, kun monen kuukauden tauon jälkeen näin taas jalkakarvani, bikinarajasta puhumattakaan.