perjantai 25. syyskuuta 2015

Setien jalanjäljillä hiipivä nainen kohtaa todellisuuden

Olen lukenut ihanan Kaarina Hazardin ihanaa kirjaa "Kontallaan"(2006) ja löysin melko alkumetreillä itseeni kovaa kolahtavan tekstin. Siinä oli siteerattu silloisen valtiosihteerin, Raimo Sailaksen, kannanottoja liittyen subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen. Raimo ihmetteli kuinka "naiset eivät ole niinkuin ennen": lapset kärrätään päivähoitoon uuden vauvan syntyessä ja äidit vaan makoilevat vauvan kanssa kotona. Vanhemmuuden tulee tuntua rangaistukselta, ja sitä tulee suorittaa veren maku suussa.

Samaa myös Apusen Matti ihmetteli ja komppasi Sailasta Hesarin pääkirjoituksessa, epäillen vanhempien loikoilevan etelänlomalla uima-altaalla sillä aikaa kun lapset hoidetaan päiväkodeissa  hyvinvointiyhteiskunnan rahoilla. Vanhemmuus on, ja varsinkin äitiys, on hukassa ja hyvää tarkoittavaa päivähoitoa hyväksikäytetään "tuhoisan itsekkäästi". Subjektiivinen päivähoito-oikeus on nyt muutenkin tapetilla, joten neljän äitinä eli kaikkien alueiden asiantuntijana otan kantaa tähänkin. Tarkoitukseni on samalla nostaa omaa kotihoitajakissan häntääni korkealle (ja tottakai pyyhkiä pöytää kaikilla vähempään pystyvillä).

Itsehän olen itse ollut oman elämäni raimosailas ja mattiapunen: jos lapsia tehdään, ne hoidetaan itse ja piste. Kotona ja piste. Nyt olen joutuut oman itseni kanssa hieman ristiaallokkkoon, kun lapset ovat kasvaneet ja jopa saavuttaneet eskari-iän. Eihän ne helvetti jaksa enää katsoa ainoastaan sitä, kun äiti istuu jälleen kerran imetyssohvalla ja leikkiä nätisti siinä ympärillä! Petturit! Ulkona pitäisi olla säässä kuin säässä ja  sata tuntia: pelata yhden kanssa palloa, antaa yhdelle vauhtia keinussa, olla toiselle liukumäen portti ja tehdä jättimäinen hiekkalinna sen ensimmäisen pyytäjän kanssa, joka kyllästyi odottamaan pelikaveria. Samalla vauva on joko kantoliinassa vinottain, pää heiluen jalkapallon ruokana tai vaunuissa, jota täytyy heilutella tasaisin väliajoin ja isompia taas harmittaa, kun äiti ei ikinä tee mitään. Jossain välissä ruokaa pitäisi laittaa eikä se siivoaminenkaan olisi niin huono idea.

Viime vuonnahan lapset olivat iki-ihanan lastenhoitajan kanssa ja itse opiskelin. Hoitaja myös vei kaksi vanhinta lasta kolmena päivänä liikuntaleikkikouluun kolmeksi tunniksi aamulla. Joinain päivinä niitä huvitti lähteä, ja joinain päivinä taas ei huvittanut. Nyt vanhin on siis aloittanut eskarin, ja kaksi keskimmäistä ovat kotona mun ja vauvan kanssa. Tällä hetkellä aamumme menevät siis niin, että vanhhin lapsi viedään eskariin puoli yhdeksäksi, joten lähdemme koko jengi ulos silloin ja palaamme kotiin syömään ennen yhtätoista. Eskarilainen pitää hakea puoli yhdeltä, jolloin taas kaikki kolme muuta pitää pukea hakureissulle, ja yksi saada nukkumaan samalla.

Tähän mennessä olen ajatellut, että koti on lapselle paras paikka, mutta nyt olen alkanut miettiä erilaisia vaihtoehtoja jatkuvalle ohjelmatoimistona olemiselle ja suoli pitkällä reuhtomiselle. Jokainen uloslähtö on helvetillinen haastava, kun kukaan ei halua pukea tai lähteä tai mennä samaan suuntaan, paikkaan tai aikaan. Että olisi varmaan ihan kivaa, jos jossain kohtaa päivää ne kaksi muutakin isoa voisi viedä pariksi tunniksi leikkimään. Ja se olisi niillekin varmaan ihan kivaa. Liikuntaleikkikoulun alaikäraja on kolme vuotta, joten se ei nyt onnistu, ja lähipäiväkotiin ei enää tässä vaiheessa mahdu. Puistotätipuistot ovat sen verran hankalan matkan päässä, että nekään ei oikein huvita. Että mitä tässä nyt sitten keksisi…?

Toisaalta olen myös neljännen lapsen myötä huomannut itsessäni nousseen tietynlaisen talvisodan henki-äitiyden, eli en jaksaisi kovin syvällisesti keskustella kenenkään iah pienen lapsen äidin kanssa vanhemmuuden haasteista. Myös eskarilaisen kuningasvuosi on aiheuttanut sen, että en hirveän vakavalla naamalla jaksa puhua mistään kaksivuotiaiden uhmasta, koska omasta mielestäni "Meillä on aina sata kertaa hankalampaa, koska meillä on sata lasta, ne uhmaa tuhat kertaa pahemmin ja mies on päivät poissa".  Olen kuin ne Kätevä emäntä-ohjelman postilaatikkoäidit: pukeudun marttyyrin viittaan aina kun mahdollista ja kerron, kuinka teen erilaisia arjen urotöitä, vaikka voisin vaikka yrittää jollain tavalla helpottaa arkeani.

Että sitä vaan piti sanomani, että nyt mä ymmärrän niitä, joiden isommat lapset on päiväkodissa/puistossa/hoitajan kanssa ja ne on vauvan kanssa kotona. Ehkä mäkin kohta olen, edes muutamana päivänä viikossa. Sillä aikaa aion vauvattaa, imettää, lällyttää, vauvahieroa, kestovaipattaa, kantoliinattaa ja vaikka harrastaa vessaviestintää, jos huvittaa (ja tietysti laittaa ruokaa, siivota ja opiskella). Että sellainen takinkääntäjä.

Edit: niin siis en missään nimessä halua tuomita ketään, jokainen saa laittaa lapsensa vaikka suoraan laitokselta hoitoon, jos tykkää. Ja tässä oli vain mun oma kehityskertomus siitä, kuinka olen nyt lasten kasvettua joutunut syömään sanani siitä, että lasten kotihoito on aina tosi mahtava juttu OMALLA KOHDALLANI.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Omakehu haisee

Vanhemmusjengi jaksaa usein ruoskia itseään kaikesta siitä, mitä on tullut tehtyä huonosti vanhemmuus-uran aikana: on tullut huudettua, sometettua, valitettua, keskityttyä liikaa muuhun kuin lapseen, oltu itsekkäitä ja pälä pälä.

Ajattelin nyt tehdä päivastoin: annan itselleni kehuja!
Mä olen vähintään keskinkertainen + aina kun sille päälle satun:

1) Sellainen hormonaalinen vitutus ja vatvominen on hävinnyt elämästäni tai ainakin vähentynyt paljon.
Ensimmäisen ja toisen lapsen kohdalla olin jotenkin todella omistushaluinen ja riitaa haastava miniä ja äiti. Ensimmäisen lapsen kohdalla valvoin yöt ja mietin, mitä kaikkea joku anoppi  olikaan sanonut ja toisen lapsen synnyttyä minun oli vaikeata suhtautua siihen, että vauva näytti kaikilta Miettisen sukulaisilta.
Muistan yhä, kuinka loukkaantunut olinkaan siitä, kuinka eräs sellainen rikkaan näköinen äiti sanoi vauvastani seurakunnan muskarissa, että "Onpas persoonallisen näköinen lapsi… Jotenkin iso", ja ne mielestäni tarkoittivat toisin sanoin sitä, että "Ruma ja lihava lapsi sinulla". Nyt olisin vastaavalle sanojalle sanonut vaan, että "Kiitos, eikö olekin ihana vauva!". Anopin miettiessä sitä, saako mieheni nukuttua tarpeeksi, olisin vain että "Juu, kyllä se saa", nauranut päälle ja unohtanut koko jutun, sen sijaan että valvon puoli vuotta miettien katkerana kuinka tyhmästi se olikaan sanottu. Nykyisin annan kenen tahansa myös siivota meillä ihan vapaasti, enkä loukkaannu, vaan olen kiitollinen avusta. Otan mielelläni myös ruuanlaittoapua vastaan, lastenhoitoavusta puhumattakaan!

2) Osaan ottaa omaa aikaa ja nauttia siitä
Vauva on nyt 6 viikkoa, ja olen melkein päivittäin hetken erossa siitä ja teen jotain itsekseni tai isompien lasten kanssa. Olen käynyt jumpassa, luennolla sekä vauvan kanssa että ilman, makaan sängyssä lukemassa, käyn kävelyllä tai vaan vaikka saunassa ilman vauvaa, enkä tunne minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Pakkanen on täynnä maitoa siltä varalta, että nälkä iskee kesken kaiken jumppaa, ja Miettinen yleensä meneekin ulkoilemaan koko jengin kanssa, jolloin vauva nukkuu koko ajan. Vauva kantovehkeessä se yleensä pelaa sählyä isompien kanssa tai haravoi pihaa, eikä musta tunnu yhtään pahalta, että käyn jossain. Päinvastoin.

3) Keksin hauskoja juttuja joskus (ja mun lapset myös)
Meistä vanhemmista minä olen se hauska ja Miettinen on se sporttinen (ellette vielä olleet tajunneet). Lapsista esikoinen on se vakava ja toinen taas se hassuttelija, kolmannesta tai neljännestä ei oikein vielä osaa sanoa.
Joka tapauksessa, meillä on hauskaa keksiä yhdessä juttuja vaikkapa pitkillä automatkoilla, kun kukaan ei oikein jaksa olla paikallaan. Bravuurimme ovat Heikkoäijä-tarinat ja Toulupukki-jatkosatu. Heikkoäijä asuu meidän viereisessä metsässä, rikkoo tavaroita ja sotkee ulkona. Toulupukki taas on joulupukin veli, joka tulee silloin, jos lapset puhuvat liikaa kakkajuttuja. Toulupukki-tarinassa on poron kakkaa, linnun kakkaa, kissan kakkaa: paljon kakkaa, likaisia hikisukkia ja poron limaisia karvoja. Poikia naurattaa, kun kaikki tarinassa tehdään kakasta tai jostain muusta ällöttävästä.

4) Teen usein ruokaa ja usein jopa nautin siitä
Suunnittelen ruokalistoja, teen paljon ruokaaja meillä syödään ainakin kerran yksi lämmin ateria päivässä yhdessä. Leipomista rakastan ja leipomusten syömistä vasta rakastankin. Toivoisin, että lapset oppisivat myös arvostamaan ruokaa.

Että sellaista. Mistäs te olette ylpeitä?




torstai 10. syyskuuta 2015

Naisesta ja tilasta

Täällä meilläpäin on jännä lääkärinainen, jonka pakeille sattuessa saa varautua ihan mihin vaan. Siis oikeasti ihan mihin vaan. Sillä kerralla, kun sain luennon Turkulaisesta teatteritarjonnasta ja siitä, kuinka jotkut naiset ilmaisevat itseään tekemällä lapsia, olin ihan että eipä siinä. Sillä kerralla, kun minulle luennoitiin Miamin homoskenestä ja hän esitti näkemänsä teatterikappaleen lesboseksikohtausta, katselin jo seiniltä piilokameraa ja olin vähän hämmentynyt. Viime kerralla juteltiin siitä, kuinka nopeasti tulen raskaaksi, ellen ota hormonikierukkaa ja sitten siirryimme keskustelemaan hänen silmälaseistaan.

Aluksi olin jotenkin tyrmistynyt tästä hahmosta. Sitten tulin siihen tulokseen, että tyyppihän on ihan mahtava! Viime kerralla jopa uskalsin sanoa sen hänelle! Sanoin jotain tyyliin, että "Mun mielestä on oikeestaan ihan mahtavaa, että puhut mitä sattuu ja kenelle sattuu. On hienoa, että ammatissa, jossa oletetaan persoonan jäävän ammatillisen minän ulkopuolelle, näyttää persoonallisuutensa. Ja vielä, että se ihminen on nainen, joka ottaa tilaa sekä ulkonäöllään että puheillaan". Ja sitten olin iloinen, kun uskalsin sanoa sen.

Siis uskon, että joku pahoittaa mielensä hänen puheistaan ja ymmärrän sen. Muistan itse kuinka joskus loukkaannuin siitä, kun lääkäri sanoi nuorelle Taikinanaamalle, että lääkäreillä on muutakin tekemistä kuin lääkitä nuorten tyhmien tyttöjen rumia tatuointeja. Mutta toisaalta, jos asiaa tarkastelee feministisenä statementtinä, on hienoa ajatella, että hän vetää omaa omituista linjaansa eikä häpeile persoonallisuuttaan niin sanotussa asiantuntija-ammatissa.

Itsehän aina toivon olevani juuri tuollainen räiskyvä, itsenäinen ja rohkea persoona, jolla olisi punaista huulipunaa edes henkisesti, mutta olen juuri se nolojen tilanteiden nainen, joka puhuu liikaa, liian monesta asiasta, liian lujaa ja sitten häpeää. Tänäänkin olen puhunut puiston muijille ties mitä, ja nyt hävettää, luennolla puhuminen hävettää aina jälkikäteen ja sekin hävettää, että otin vauvan mukaan luennolle, vaikka voisin olla vaan sekä henkiset että fyysiset imetysrintsikan luukut auki.

Miksen mä osaa olla yhtä ihanan black, proud ja independent kuin se lääkärinainen? Missä mun Nainen ja valta 2025-seminaarin pääpuheenvuoron itsetunto viipyy?! Aiheeseen liittyvänä aasinsiltana mua harmittaa, etten RINTATULEHDUKSESTA JOHTUEN pystynyt osallistumaan Turussa järjestettyyn Ajatushautomo Hatun Feministiseen kiroiluiltaan, joka olisi ollut juuri ihana foorumi harjoittaa naiseustaitojaan ja verkostoitua muihin black, proud ja independetteihin naisiin!

torstai 3. syyskuuta 2015

Muuttamisesta ja muuttumisesta

Mun on pitkään pitänyt kirjoittaa tänne siitä, millaisia tunteita mulla nykyään on Turkua kohtaan. Edellinen postauksenihan koski sitä, kuinka oikeustoimikelvoton tällä hetkellä olen, joten ihan jokaista sanaa ei tästä kirjoituksesta kannata varmaan ottaa tosissaan. Tai ainakin haluan pidättää oikeudet muutoksiin ja olla ihan toista mieltä hetken päästä :)!

Me ollaan asuttu Turussa nyt hieman yli kolme vuotta. Lähipuiston muijat sanoo mulle melkein aina hei, ja joskus jopa vähän muutakin. Mulla on muutama kaveri, vakkarikuntosali ja osaan mennä uimahalliin, eli olen saavuttanut tietynlaisen paikallisuusasteen.

Nyt kun opinnoista puuttuu enää aika pieni osa, Miettinen valmistuu loppuvuodesta ja esikoinen aloittaa ensi syksynä koulun, on muuttamisen miettiminen tullut ajankohtaiseksi. Meidän on pakko muuttaa tästä asunnosta joka tapauksessa ennen pitkää, koska emme yksinkertaisesti vain mahdu enää asumaan tässä. Toisaalta muuttaminen olisi kiva ajoittaa sillä tavalla, että koulun alettua olisimme edes hetken pakoillamme. Eli palaaminen Helsinkiin on nyt sitten edessä ehkä jopa vuoden sisään.

Mun pitäisi olla ihan onnessani ja varmaan mä tavallaan olenkin, mutta… Mulla ei ole enää sitä Helsinkiä, mihin mä kaipaan. Me ei päästä takaisin Alppilaan, ei mihinkään, mikä olisi lähellä mitään tai ketään. Työkuviot ovat ihan epäselvät: mun työtehtävät on muutettu, esimies on muuttunut, enkä toisaalta tiedä haluanko edes takaisin koko yritykseen.

Meillä on lapsia niin monta, että tuskin kovin useasti tulen osallistumaan mihinkään seksikkääseen Kallio block partyyn tai kukaan ylipäätään haluaa meitä pieniin helsinkiläisneliöihinsä huutamaan. Emme mahdu minnekään asumaan, ja lapset ovat metsäläistyneet täällä rennossa turkulaiselämässä ihan eläimiksi Helsingin kahvilalasten mittapuussa. Itse olen ihan rento ja onnellinen juntti nykyisin, kuten joskus aiemmin jo mainostinkin. Crocseihin en onneksi ole vieläkään sortunut, mutta muuten olen aika arvostelukyvytön ulkonäköni ja makuni suhteen.

Musta jotenkin tuntuu, että en jaksa ylläpitää imagoani sillä tavalla, että voisin asua missään ihmisten ilmoilla. Toisaalta taas Helsinkiin palaaminen on ainoastaan minun pakkomielteeni, enkä osaa sanoa tarkalleen, että mihin pakkomielle perustuu: kavereihin, sukulaisiin, lastenhoitomahdollisuuksiin, työmahdollisuuksiin vai siihen, että mun identiteetti on rakentunut siihen, että olen helsinkiläinen. Ja voiko minkään näistä takia pakottaa koko muun perheen vastahakoisesti muuttamaan mihinkään, josta ihan varmasti kaipaan taas takaisin Turkuun?

Eilen katsoin "Toisenlaiset äidit"-ohjelman, ja kaupunginosien lisäksi huomasin taas kaipaavani tietynlaista helsinkiläistä suorapuheisuutta, kun ohjelman äiti sanoi äidiksi tulemisen tuntuneen "todella paskamaiselta". Samalla muistin kuinka kivoja ja aitoja keskusteluita olen käynyt helsinkiläisissä leikkipuistoissa kanssaäitien kanssa. Toisaalta Helsingissä taas nykyisin aina tuntuu, että kaikki on kallista, liian ihanaa ja elämä ei ole ikinä valmis. Työtä on painettava niska limassa, että saa sen kolmen ja puolensadan tuhannen asuntolainan tai jonkun ihan tolkuttoman vuokran maksettua. Helsingissä kadehtisin kaikkea ja kaikkia kaikesta, jota en voi saada ja yrittäisin ehkä parhaani mukaan olla samanlainen kuin muut.

Turku on ihanan pieni, kompakti ja helppo. Täällä ei ole mitään, mihin en kehtaisi mennä eikä ketään, ketä tarvitsisi kadehtia. Kenelläkään ei ole mitään, mihin meillä ei periaatteessa olisi mahdollisuuksia, ja se mitä muilla on, on yleensä jotain sellaista, jota en edes halua. Täällä on periaatteessa mahdollista saada kaikille lapsille oma huone, koti kävelymatkan päässä keskustasta ja edes haaveilla jatko-opiskelusta. Lapsilla on kavereita, metsään pääsee heilumaan sekunnissa ja suurimman osan ihmisistä lapset ovat yhtä kovia sekoilijoita kuin meidän lapset.

Että sanokaa te, onko muutto Helsinkiin ihan hullua tällä porukalla, vai onko ihan hullua edes kuvitella, että ihmisen on mahdollista asua ja olla onnellinen Turussa? Vai olenko mä vaan synnytyspäissäni, kun edes ajattelen tällaisia? Vai olisiko ratkaisu kenties Karkkila, Karjaa tai vaikkapa Vantaa?