torstai 22. lokakuuta 2015

Imetysnaama jyrähtää

Mulla on nyt muutaman kerran tullut sellainen olo, että tässä maailmassa on jotain ihan perustavanlaatuisesti vialla suhteessa naisiin ja lastenhoitoon. Hetkittäin tuntuu kuin eläisin jossain keskiajalla (tai no okei kuusikymmentäluvulla) tämän lapsiperheen arkeni kanssa.

Esimerkki 1: Miettisellä oli eilen vapaapäivä, ja kävimme aamusta vuorotellen salilla. Omalla salireissullani kysyin vastaanottohenkilökunnalta ohimennen, että ovatko he miettineet joskus lapsiparkin avaamista, koska olisi mukava näin aamupäivisin käydä jumpassa tai salilla. Juuri arkipäivisin olisi kiva, jos saisi hoidettua jumpat pois päiväjärjestyksestä, joku leikittäisi lapsia sen aikaa ja tehdä iltapäivällä jotain muuta. Vastaus oli jotain että "Naiset on sanoneet, että on kuulemma hyvä, ettei lapsiparkkia ole, koska sitten ne äijät ei hoida niitä lapsia sitäkään vähää kuin nyt ja tunkevat ne lapset salillekin mukaan".

Okei. No, tuotas… Ilmoitelkaa sitten jos se lapsiparkki onnistuu ja maailmaan tulee tasa-arvo.

Toinen esimerkki. Ilmoittauduin yhteen opintohommeliin ja kysyin ohimennen, että saanko ottaa vauvan mukaan, mikäli se ei pärjää ilman minua, ja ensisijaisesti tulisin kuitenkin yksin. Vastaus oli jotain korrektia tyyliin "En tiedä onko se hyvä idea, koska kaikille on taattava esiintymisrauha", mutta siinä oli suhteellisen selkeä aliteksti, että ei vauvaa kiitos. No, menin ilman vauvaa, ja kaikki sujui hyvin.

Itselleni tuli sellainen olo, että jos olisin jättänyt menemättä, olisin ollut ihan ankea luuseri. Lupa ottaa vauva mukaan olisi ollut oikeastaan enemmän oman ihmisarvoni kannalta kiva juttu, vaikka en olisi halunnut sitä kuitenkaan toteuttaa. Olin oikeastaan enemmänkin loukkaanutunut siitä, että joku kuvittelee, että maidontuotannon pehmittämissä aivoissani olisin niin tyhmä, etten tajuaisi tilanteen luonnetta, ja huudattaisin vauvaa niin ettei kukaan pysty keskittymään itse asiaan. Istuisin utareet esillä ja porskuttaisin menemään vaan koska minulla on oikeus kulkea pilamaassa vauvani kanssa kaikki maailman seminaarit. Tottakai poistuisin tilasta, mikäli vauva kitisee!

Näissä hetkissä kun oikein vituttaa maailma, mietin aina sellaista henkistä iltanuotiota tai naisten saunapalaveria omien voimaeläinteni, Kaarina Hazardin, Anu Silfverbergin, Katariina Järvisen ja Rosa Meriläisen, kanssa.

Oltaisin naisten kesken ylälauteilla, verkostoiduttaisiin, otettaisiin kaljat, heitettäisiin kovat löylyt ja naurettaisiin hyvässä hengessä ja kehuttaisiin toistemme taitoja. Tekisimme sisarelliset verivalat ja lupaisimme aina pitää toistemme puolta, jos joku liian innokas asiantuntija yrittäisi alistaa meitä. Lupaisimme olla sortumatta sukupuoleemme yleisesti liitettyjen ominaisuuksien vähättelyyn, miehiin liitettyjen ominaisuuksien imitointiin ja olemaan häpeilemättä omia itsejämme. Lupaisimme aina nauraa järjestämissämme tilaisuuksissa ja olla sortumatta tiukkapipoiseen jakkupukumeininkiin, vaikka tittelimme tai joku ankea vallasta sokaistunut keskijohdon edustaja huonosti istuvassa puvussaan niin muka vaatisikin. Illan pimetessä hakkaisimme toisiamme selkään ja sanoisimme että "Kyllä sä osaat, anna palaa, uskalla!".

Joku ilta puhuin Miettiselle sitä, että on tosi outoa, että miehillä on paremmat duunit ja palkat kuin naisilla. Mä en tiedä mitään, mitä en osaisi yhtä hyvin kuin se tai joku muu mies. No se nauroi ja käski lähteä hakkaamaan puita varastoon ja sanoi että kysehän ei oikeastaan ole siitä, kuka on parempi missään vaan kaikki tekee sitä, mitä haluaa ja osaa. Mietin samalla ääneen sitä, että mä olen sinänsä onnekas, että tuntuu, että olen kuitenkin aika vapaasti saanut ainakin vielä touhuta kaikkea haluamaani, vaikka mulla on näin pienet lapset.

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Taikinanaamainen Turku

Joku Anonyymi kommentoija pyysi multa lapsiperheen asuinaluesuosituksia Turusta. Täytyy nyt kyllä sanoa, että aihe kiinnostelisi aivan saigonaalisesti, mutta oikeastihan mulla ei ole mitään sanottavaa turun asuntoskenestä.

Meillähän on tässä ollut tämä muuttopuuha itsellämmekin esillä ihan tasaisin väliajoin, niinkuin täälläkin olen mainostellut, mutta jälleen kerran elämä on ottanut niskalenkin ja päädyttiin jäämään tähän asuntoon toistaiseksi. Vauvan syntymän jälkeen olen siis jälleen kerran käynyt näytöillä sekä kerrostaloissa keskustassa että omakotitaloissa tässä lähistöllä, kutsunut kotiimme välittäjän, ollut myymässä, ollut muuttamassa, ollut ostamassa ja lopulta taas lamaantunut imetyssohvalle, ja todennut että plääh, antaa olla.

Nyt haaveilen romanttisesti vain kuivausrummusta ja siitä, että lattialämmityksen termostaatti korjattaisiin ja jouluvalmistelut alkaisivat, ja elämä olisi auvoista. Ja todennut myös sen, että muuttaminen tai asumiseen liittyvät asiat kiinnostavat huomattavasti vähemmän, jos vaan tarpeeksi liikun kodin ulkopuolella ja teen itsekseni juttuja. Elämäntilanteemme tällä hetkellä on kuitenkin sellainen, että mikään palatsikaan ei muuttaisi sitä tosiseikkaa, että meillä on neljä lasta ja molemmilla opiskelu kesken. Että on vähän haastavaa ihan tällä elämällä, ettei tähän välttämättä tarvita enää remonttia tai pakkaamista tuomaan lisähaastetta. Ja eihän me edes tiedetä, aiotaanko me jäädä Turkuun asumaan!

Tällä hetkellä tuntuu, että järkevintä olisi jäädä tänne ainakin siksi aikaa kun lapset on näin pieniä. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että täällä on niin helppoa olla ja olemme kuitenkin kotiutuneet tänne. Turkulaiset ei ärsytä enää, eikä se, että Alepa on tyhmästi Sale, tai kävelytiet on merkitty ihan mystisesti ja muutenkin tällä hetkellä ajattelen, ettei meillä ole kiire sinne Helsinkiin sykkimään. Kerkeän sinne kyllä sitten myöhemminkin, kun opiskelut on tehty ja sinne muuttamisessa on joku idea, esimerkiksi työpaikka.

No, mutta siis, ne asuinaluesuositukset.. Nämä on siis sitten ihan vaan sellaisia asuinalueita, joissa itse haluaisin asua:
1) Pohjola, Raunistula, Kähäri: nämä on tässä meidän hollilla, ihania puutaloja, sekavaa rakentamista ja sellasta aika rentoa meininkiä. Lähellä keskustaa, paljon leikkipuistoja, mutta niissä ei välttämättä kukaan puhu mitään. Nyt kolmen vuoden asumisen jälkeen on tosiaan jotain hyvän päivän tuttuja, joille voi jutella niitä näitä.
2) Portsa: Portsan alue on ihan omaa luokkaansa, niin nättiä ja ihanaa ja paljon suloisia lapsia ja puutaloja ja puistoja. Ihmiset puhuu keskenään. Näistä vaihtareista ehkä kivoin, ellei olisi näin iso perhe ja liian vähän rahaa.
3) Martti, Mäntymäki, Luolavuori: on meiltäpäin ihan toispualjokke, mutta kaikki ihania silti. Martti on kaupunkilaisempi versio, Mäntymäki ihana metsäinen 50-luvun kerrostalolähiö keskustan lähellä ja Luolavuori taas hiljaisempi omakotitaloalue näiden edellä mainittujen vieressä.

Ja varmasti täällä olisi vaikka mitä ihania asuinalueita, joita en vaan tiedä. Että jos jollain on vinkata joko sille anonyymille kysyjälle tai meille jotain ihania paikkoja, niin antaa palaa! Sytyttäkää kommenttikenttä!

torstai 8. lokakuuta 2015

Tuntevan aikuisen jatkot ja jaetuista korteista

Katsoin eilen ensimmäistä kertaa vahingossa Maria yökylässä-ohjelmaa, jossa Maria oli kylässä Kalle Palanderin luona. Aiempia jaksoja en ole nähnyt, mutta ohjelma vaikuttaa ihan mahtavalta! Tässä maailmassa, jossa kaiken maailman superihmiset kilpailevat toistensa kanssa, oli ihanaa katsoa ohjelmaa, joka näytti ihmisten todellisia tunteita: kateellisuutta, väsymystä, arkisuutta ja niin edelleen.

Oli mielenkiintoista tutustua huippu-urheilijan vaimon arkeen, joka oli ihan samalla tavalla ankeata kuin meidän tavistenkin, ja kuinka avoimesti vaimo puhui väsymyksestään ja siitä, ettei muuttunut lasten myötä mitenkään "lapsi-ihmiseksi" tai kokenut äitiyttä elämäntavakseen. Marian itsensä ajatukset siitä, kuinka vaikea oli vaihtaa itsekästä aikuisarkea lapsiperheen arjeksi, oli virkistävän rehellistä puhetta äitien arjesta. Että vaikka tavallaan kaikki muuttuu, ei ihminen kuitenkaan muutu äidiksi tultuaan.

Kuin tilauksesta edellisen kirjoitukseni jälkeen ohjelman ihmiset keskustelivat myös sitä, kuinka ulkopuoliseksi itsensä tuntee katsoessaan somessa ihmisten postaamia kuvia jostain piparitalkoista lasten kanssa, kun oma lapsi lähinnä päristelee rekalla jalkaa päin. Meillähän lapset kyllä tykkäävät leipoa, ja harrastan itsekin näitä piparinkuvaamisia, mutta ylipäätään meidän lapset eivät kauhean harmonisia ole ikinä, joten tuntui kivalta kuulla jonkun muun suusta samasta aiheesta. Että jos niissä piparikuvissa olisi ääni, olisi tilanne ihan muuta kuin kuvissa näkyy.

Mielenkiintoista oli myös se, kuinka Kalle itse suhtautui vaimonsa puheisiin lähinnä kiusaantuneena ja hyssytellen. Vaimo kertoi burn outista, ja mies hyssytteli. Vaimo kertoi, ettei erityisemmin pidä lapsista, mies hyssytteli. Jotenkin tuntui tutulta tilanteelta. Meillä Miettinen istuu kiusaantuneena vieressä, jos alan vahingossa liian avoimesti keskustelemaan omista asioistani, ja saattaa lievennellä puheitani sanomalla esimerkiksi vaikka, että aina liiottelen tai jutuissani on kuulemma aina vähän omaa lisää. Sukulaisvierailuilla (hänen sukunsa puolella) hän kulkee suomentamassa puheitani sanomalla jokaisen puheenvuoron jälkeen "Niin, hän tarkoittaa siis….", ja kertoo oman jonkun ihan vesitetyn versionsa tarinasta.

Kaverini mies, pitkä ja rauhallinen mielenterveystyöntekijä, hyvin kuvaili tilannetta "jaetuiksi korteiksi": suhteessa ajaudutaan samoihin rooleihin. Toinen on se rauhallinen sovittelija ja toinen hermoheikko pingispallo, ja jos toinen poikkeaa roolistaan, on suhteen dynamiikka kriisissä. Että jos se rauhallinen joskus onkin väsynyt ja ilkeä, saa puheet ihan toisenlaisen painoarvon kuin sen toisen osapuolen sanomana. Että jos se rauhallinen ei aina jaksakaan olla rauhallinen tai jos se pingispallo vaikka joskus olisi harkinnut jotain ennen kuin sanoo ääneen.

Varmaan yllätytte, että meillähän Miettinen on se perheen rauhallinen peruskallio, joka aina jaksaa olla se järkevä ja harkitseva. Jos Miettinen sanoo jotain, niin kannattaa tehdä, koska se on niin rauhallinen ja järkevä eikä hötkyile.Omat puheeni sivuutetaan melkein jatkuvasti sellaisena impulsiivisen ihmisen hötinänä, joita ei tarvitse ottaa niin tosissaan. Mutta entä jos joskus olisinkin ihan tosissani, eikä kyse olisikaan mistään pekka ja susi-tilanteesta, jossa haluan vaan kauheasti huomiota? Että huomaisiko sitä kukaan, ja millä sen itsekään tietää?

Tässä omassa arjessani olen nimittäin kuin huomaamatta omaksunut myös itse sellaisen vähättelevän asenteen omiin haaveisiini, että itsekin vähän niinkuin jään odottelemaan, että idea menee ohi. Ja silloinhan jotain tosi hienoa voi jäädä tapahtumatta!

tiistai 6. lokakuuta 2015

Tunteva aikuinen ja case ei

Kävimme lasten kanssa jokin aika sitten ystävän lapsen synttärijuhlilla, jossa vanhin lapsistani jatkuvasti hoki "Tylsää", "Miksei kukaan pelaa mun kanssa?", "Koska lähetään?" ja toinen ahmi kaksin käsin kaikkea, mitä vaan suuhun pystyi laittamaan ja puhui kakkajuttuja. Muiden lapset tuntuivat olevan niin sulokkaita ja virtaviivaisia ja kielikylvetettyjä, kun omat lapset olivat jotenkin niin ärsyttäviä, itsekkäitä ja kärsimättömiä metsäläisiä. Tai siltä minusta tuntui.

Eilen luin Puutalobabyn kirjoituksen, joka ensin ärsytti ja ajattelin, että saisi sekin tekopirteä lehmänhermo tulla tänne meille kokeilemaan kuinka olla sanomatta ei. Ihan raivona Miettiselle aloin touhottaa aiheesta, ja esitin kuinka tuolia lattiaan hinkuttavalle ja päättömästi mölisevälle lapselle selitettäisiin ilman ei:n sanomista ettei tuolia revitä pitkin lattiaa. Ja kas, siinä samassa tajusin, että helvetti, jutussa oli pointtiakin: kyse ei ollut niinkään varsinaisesti siitä ei:n sanomisesta, vaan siitä, että kannattaa olla ovelampi kuin lapsi ja välttää minkä tahansa asian turhaa hokemista. Toisaalta kyse oli mielestäni myös siinä, että kannattaa kyseenalaistaa omaa turhanpäiväistä auktoriteettiasemaansa lasten kanssa: miksi on niin tärkeätä päästä sanomaan se viimeinen sana, määrätä ja päsmätä? Miksi lapselle pitäisi saada huutaa ja raivota tai puhua rumasti, ainakaan ilman että pyytää anteeksi ja selittää, miksi oli huonolla tuulella?

Juttu osui sinänsä itselleni myös kipeään paikkaan siinä mielessä, että tällä hetkellä tuntuu, että olen aika todella huono vanhempi, kun istun lähinnä imetyssohvalla kiekumassa milloin mitäkin ohjeita tai kieltoja kenellekin, joita kukaan ei kuuntele. Ajattelen, että lapset eivät saa ikäkaudelleen sopivaa tekemistä yhden vanhemman kanssa, kun aina joku muu tarvitsee jotain. Kaikkien puheet keskeytyvät, kun kaikki puhuvat päällekkäin, tai jollain on kiire harrastuksiin/ulos/kaverille. Teksti oli kuin avari naamaan siinä, että MINÄ en ole riittävä vanhempi, kun en kerkeä perustelemaan jokaista lausettani jokaiselle lapselle erikseen.

Molemmat, sekä synttärikokemus että Puutalobabyn kirjoitus, kirvoitti minussa samat tunteet: riittämättömyyden ja häpeän. Että en ole riittävän hyvä vanhempi, meillä on liikaa lapsia kun niihin ei keritä keskittyä tarpeeksi ja että kaikki katsoo, etten osaa. Märehdin synttäreiden jälkeen, etten enää ikinä mene mihinkään lasten kanssa, kunnes kaveri laittoi viestin, että oli ihana nähdä meidän lapsia. Että ne olivat olleet kuulemma kivoja ja muutkin olivat kiitelleet. Siis ne samat lapset, joita mä häpesin! Puutalobaby ei sekään suoraan kritisoinut mun perhettä tai meidän valintoja, vaan halusi yleisesti herätellä miettimään tapoja, joilla lapsille puhutaan.

Näistä kahdesta tilanteesta voisin oppia ainakin sen, että monet tilanteet aiheuttavat jonkun tunteen, joka on ainoastaan tunne, ei todellisuutta. Ja että niitä tunteita kannattaa miettiä, ja ehkä oppia niistä jotakin. Jännää! Kohti parempaa huomista, peace!