sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Turkulaisen perheenäidin mietteitä

Me ollaan asuttu pian neljä vuotta Turussa. Syksyllä esikoinen aloittaa koulun tässä vieressä, ja hänellä on jo eskarista ja jalkapallosta kavereita tästä lähialueelta. Toinen lapsi on ollut vajaan vuoden tänne muuttaessa, ja kaksi seuraavaa lasta ovat syntyneet täällä. Kaikki ovat ihan turkuuntuneita, eivätkä muusta tiedäkään.

Miettinen oli aluksi se, joka muutti vähän niinkuin mukana tänne, vaimon opiskelukotkotuksien perässä. Nythän se on ihan sitä mieltä, että ihmisellä on hyvä olla täällä, on niin rauhallista ja halpaa ja helppoa. Opiskelujen ajaksi muutto on hänen mielessään muuttunut pysyväksi ratkaisuksi, eikä hän enää kaipaa Helsinkiin. Viimeistään puutarha-alan tutkinto ja oman yrityksen perustaminen on saanut Miettisen juurtumaan vielä tiukemmin Turkuun.

Vaikeinta tämä kaikki on siis ollut mulle itselleni. Olen milloin vihannut, ällönnyt, sietänyt tai välillä jopa ihan tykännyt asua täällä, mutta kokoajan ajatellut, että kunhan opinnot loppuvat, niin täältä lähdetään. Joka kerta, kun olen huomannut sopeutuneeni, olen vähän kuin säikähtänyt, että älä nyt vittu luovuta: sä olet HELSINKILÄINEN! Että et lähde tohon taivasteluun, morotteluun ja määkimiseen mukaan, pysy skarppina nyt!

Joku päivä katsoin ystävän valokuvia heidän lapsensa vallilalaisesta lapsuudesta, ja oikein sydäntä pakotti, kun kuvat olivat ihan kuin meidän elämäämme ennen Alppilassa: pitkätukkainen poikalapsi, jolla on jotkut neutraalit retrovaatteet päällä ja hänen ihanat, omantyyliset vanhempansa kaikilla ihanilla ja tutuilla kaduilla. Ajellaan sporalla, mennään ihaniin lasten tapahtumiin, nähdään kavereita ja hillutaan ulkona ja syödään hyvissä ravintoloissa, kun lapsia on vasta se yksi pieni ja helppo.

Nykyinen elämäni on aika kaukana tuosta. Lapsia on neljä, eikä niitä ei missään mielentilassa ole järkeä viedä mihinkään perhekerhoihin (eivätkä ne isoimmat edes suostu ikinä lähtemään muualle kuin jonnekin ennalta hyväksi todettuun), katukirppiksille tai ravintolaan, ilman että se on hirveä show, jossa kaikki huutaa ja murjottaa. Ihanat kivijalkakaupat, cooli citymutseus ja ympäriinsä rennosti kävely on vaihtunut Cittarin perhepaikalle Corolla Versolla kurvaamiseen ja jättikassien takakonttiin lappaamiseen. Äitikavereiden luokse saa mennä vain osan lapsista kanssa, tai vierailut saattaa saada jänniä "älä huuda mun lapselle, kun se ei edes tee mitään ihmeellistä"-käänteitä, ja oikeastaan en edes jaksa keskustella lapsista kenenkään kanssa, jolla on pienempiä/vähemmän lapsia kuin meillä. Ja tätä samaa se varmasti olisi siellä Helsingissäkin.

Valmistun viimeistään jouluna, ja sitten pitäisi oikeasti keksiä joku työ jostain. Tuntuu vaikealta ajatella, että täytyisi olla valmis ottamaan mikä vaan työ vastaan, jota täällä olisi tarjolla, vaan sen takia, että muut perheenjäsenet haluavat olla täällä ja työtilanne on mikä on. Toisaalta pendelöinti Helsinkiin tässä elämäntilanteessa tuntuisi sekin aika raskaalta vaihtoehdolta. Joku tuttu joskus sanoi, että "kaikki työ on arvokasta, ja niin kauan kun lapset on pieniä, täytyy ÄIDIN tehdä kompromisseja", ja oli sitä mieltä, että mun pitäisi mennä esimerkiksi kaupan kassalle valmistuttuani. Itse en ehkä ihan vielä ole samaa mieltä, mutta kyllä täytyy sanoa, että vähän ahdistaa. Turkuun jäämisessä kivointa olisi jatkaa saman tien jatko-opintoihin tai hakea jotain tutkimusapulaisen paikkaa yliopistolta, jolloin tänne jäämisessä olisi joku järki ja se edistäisi mun elämää jollakin tavalla.

Tänään muutenkin kaipasin pitkästä aikaa ihan kunnolla Helsinkiin, kun näin instassa kuinka kaverit olivat perheineen pizzalla Putte'sissa. Samalla muistin Alppilan keväät, Alppipuiston, Lenin-puiston, kuivat kadut, baarit ja ravintolat, kivat ja samanhenkiset äidit, musa-iskät ja kahvin tuoksun. Jännä ajatella niin päin, että sitä idylliä, josta lähdettiin, ei enää ole meille. Meidän Helsinki olisi joku omakotitalo tai rivitalo Helsingin liepeiltä, jossa olisi varmaan ihan yhtä hitaasti lämpiävää porukkaa lähipuistossa kuin täällä. Tai ei lähipuistoa ollenkaan.

Meidän Turussa ei siis ole mitään vikaa, ei siinä. Turku on Suomen puutalo-villasukkaelämän ja downshiftauksen pääkaupunki, jolle meidän täytyy olla kiitollinen monesta kivasta jutusta.Turku on meille ollut tosi ihana paikka tutustua itseemme, keskittyä omaan elämään, saada lapsia ja elää elämää hissukseen. Kaikki on rentoa ja helppoa, kun mitään ei tarvitse suorittaa ja kaikki on lähellä. Mutta täytyy silti sanoa, että olisi mukava kokeilla myös sitä, miltä paluu Helsinkiin, joku oikeasti kiva ja kova työpaikka tuntuisi ja se, että ne sukulaiset ja kaverit olisi helposti tavattavissa.

Ja sitten, jos oikeasti tuntuisi siltä, niin palata takaisin Turkuun tai jäädä Helsinkiin, olla aloillaan ja tyytyväinen jossain omassa ihanassa rintamamiestalossa, jossa on iso piha ja paljon vanhoja omenapuita. Remontoida, hinkata ja laittaa siitä sellainen ikuinen koti, jossa voi hillota, säilöä, kuivata ja pakastaa,  josta lapset kävisi koulunsa ja jossa mä saisin järjestää jotain ihania äitien illanistujaisia ja saunailtoja. Puutarhassa olisi iso pöytä, johon keräännyttäisiin syömään porukalla ja kaikilla olisi mukavaa, eikä kenenkään enää tarvitsisi hötkyillä mihinkään.

11 kommenttia:

  1. Ihana bloggaus taas!
    Tunnistan jotenkin noita sun keloja, vaikka mulla on vaan ne normatiiviset kaksi lasta. Olen sielultani helsinkiläinen, mutta tunnistan hyvin sen ”onko paikkani täällä” -vatuloinnin. Nyt taas vaihteeksi olen sinut tämän nykyisen kotipaikan ja meininkien suhteen, mutta kaikkia vaihtoehtoisia elämäntapa-skenaarioita on tullut käytyä läpi.
    Joskus pari vuotta sitten, kun joku hämärä kotipaikka-angsti oli pahimmillaan ja elämäntilanne murroksessa, kotiäitiaika päättymässä, heitin mun miehelle, että mitä jos muutettais Jyväskylään? Ihan silleen vitsillä vaan, mutta miehen firmalla on haarakonttoreita siellä sun täällä, ja Jyväskylästä oltais saatu meidän pasilalaisneliön hinnalla joku tajuton rintsikka ihanalta alueelta. Ja Jyväskylässä asuu todistetusti hyviä tyyppejä. Mutta ei sit kuitenkaan, molempien meidän suku asuu Pääkaupunkiseudulla ja ollaan me sellasia ratikkaihmisiä kuitenkin.
    Olispa (itsekkäästi) ihanaa, jos löytäisitte kodin täältä Stadin puolesta ja nähtäis useammin! Mutta ymmärrän puntaroinnin. Meidän ihana naapuri kipuilee jatkuvasti puolittain sitä, että vaikka rakastaa tätä asuinaluetta ja Stadin pöhinää, kaipaa samalla vahvasti omakotitaloa omenapuineen. Ei oo helppoja nämä puntaroinnit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sepä se, kaikessa on puolensa! Vaikeeta on, ja vielä vaikeempaa on se, kun pitää ottaa jonkun muunkin mielipide huomioon :D!

      Poista
  2. Mä tunnistan tuosta kans paljon samaa, vaikka toisaalta meidän tilanne on ihan eri. Ollaan miehen kanssa molemmat kotoisin n. 400km päästä Helsingistä (eri paikkakunnilta tosin) ja en oikein vieläkään tiedä missä haluaisin asua. Täällä pääkirkolla ollaan oltu nyt 11 vuotta, perustettu perhe, kolme lasta on paljasjalkaisia helsinkiläisiä ja me vanhemmat henkisiä pikkukaupunkilaisia. Toisaalta en vois kuvitella itseäni enää minnekään muualle, mut en tunne olevani täysin kotonani täälläkään. Tukiverkkoja ei ole, mutta jotenkin ollaan pärjätty silti. Mäkin oon valmistumassa tänä keväänä ja ettimässä töitä, sen puolesta kannattais siis pysytellä täällä. Vanhin lapsi on koulussa ja keskimmäinenkin aloittaa syksyllä ekaluokan, en halua repiä niitä nyt minnekään. Mut miks silti on melkein koko ajan semmoinen tunne et ei jotenkin kuulu tänne?

    Edellisen postauksen hengessä: voi vittu tätä!

    -murphy

    VastaaPoista
  3. Sun tekstejä on ilo lukea.

    VastaaPoista
  4. Silloin, kun ei ollut perhettä, lähteminen oli yleensä helpompaa kuin jääminen. Jos jossain paikassa alkoi vituttaa, senkuin vaihtoi maisemaa. Nyt on lähteminen vaikeampaa, mutta ei se jääminenkään ongelmatonta ole. Sitä miettii, että kaikista maailman paikoistako valitsin just tän? Toisaalta, kun on monessa paikassa ollut, niin sama juttuhan se on kaikkialla. Ja jos ei ikinä jää mihinkään, jää myös aika paljosta paitsi. Ei joudu niin paljon kohtaamaan asioita, kun aina voi ajatella, että tämä on kuitenkin vaan väliaikaista. Jos jää johonkin paikkaan, voi joutua miettimään, että mitkäs ne oikeasti tärkeät asiat onkaan, joita haluan tehdä, ja miten haluan elää. Usein se ei sitten loppujen lopuksi olekaan siitä paikasta kiinni. Paitsi jos paikka on oikeasti ihan karsea. No, lopetan ettei mene ihan lässytykseksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hemmetin hyvä kommentti! Pisti oikein miettimään. Itse olen lähtökohtaisesti tyytyväinen siihen, missä olen ja miten, mutta tästä kommentista lähti aikamoinen ajatuskela liikkeelle koko elämää kohtaan. Positiivisella tavalla, niinku (turkulaisittain). Wau!

      Poista
    2. No sepä se, molemmat anonyymit! Sehän tässä onkin, että oikeasti Turkuun muutto on tehnyt tosi hyvää mulle ja meille, enkä olisi joutunut kohtaamaan monia jumiutuneita juttuja ilman sitä... Vaikeeta, tai tavallaan tosi helppoa tietää vastauksia näihin juttuihin.

      Poista

Kerro jotain!