maanantai 27. kesäkuuta 2016

Makkaraperunamaisterin muistelmat, uusittu painos

Muutama tentti enää jäljellä ja meikäläinen on siis maisterisnainen. On aika katsoa taaksepäin, mutta kuitenkin äidillisen lempeästi ja armollisena itselleen, kannustaen itseään kohtaamaan tulevaisuus luottavaisena.

Kun aloitin opiskelun, oli mielestäni kaikki jotenkin vaikeata, vaativaa, hirveätä ja pelottavaa. Kaikki muut olivat paljon fiksumpia, argumentoivat varmasti ja perustelivat vastauksensa sadalla eri teorialla, ja itse vaan änkytin naama punaisena jostain lapsiperheen kuluttamisesta naama hiessä, tukka sekaisin ja imetysluukut auki. Ennen jokaisen kirjallisen tehtävän palautusta lähetin sen aikuisopiskelijaystävälle tarkastettavaksi, että olenhan ymmärtänyt oikein ja kehtaako palauttaa. Hävetti aina, ja häpeää kompensoin hankkimalla ylellisiä kamoja tai väheksyen itseäni ja saatoin kesken puheenvuoron vaan lamaantua häpeän alle.

Aikaa kului, palautukset ja keskustelu luennoilla muuttuvat arjeksi ja hyvät numerot eivät ehkä sittenkään olleet sattumaa tai virhe, vaan oikeasti ehkä olinkin ihan hyvä. Nyt olen ihan rento keskustelija, itsevarma neljännen vuoden opiskelija.

Olen tehnyt gradun, joka sekin aiheutti sydämentykytyksiä alkuopintojen aikana. Tentissä osaan vastata kysymyksiin ilman että päässä tykyttää ääni "Sä et osaa mitään, älä edes yritä, eihän tuosta tule mitään".
Uskallan haaveilla jatko-opinnoista ja jostain oikeasta työpaikasta. Uskallan jopa hakea töitä, ja vain hetkittäin vajota sellaiseen "Tästä ei tule mitään"-moodiin, mutta palata sieltä ihan inhimillisessä ajassa enkä jää märehtimään asiaa. Esseiden kirjottamisessa ajattelen olevani jopa ihan hyvä ja muutenkin mulla on hyvä meininki elämässä.

Yhtenä päivänä yksi naapuruston äiti-ihminen sanoi, että "Kyllä susta huomaa, että olet sellanen yliopistoihminen, kun noi aikataulut ja muu arkinen ei oikein sulta suju". Nauratti. Että jes, nyt mä vihdoin olen legitimoitu kynänpyörittäjä, joka ulossuljetaan tavisten joukosta! Mumbo-jumbon ammattilainen, homeinen nollatutkija ja muutenkin epäjärjestelmällinen haihattelija, jolta sujuu vain kirjoittaminen. Ihanaa!

Maailma tuntuu hetkittäin tosi oudolta, kun huomaa vahingossa jossain ihan arkisessa tilanteessa ajattelevansa jonkun teorian kautta ja soveltavansa oppimaansa johonkin pyllynpesuun. Oma kulutuskiimailu tuntuu sekin vähemmän pakkomielteiseltä, vaan lähinnä hauskalta, kun sen tiedostaa. Että ei ne kaikki kamat mua muuta, vaan ehkä kiinnittää vastapuolen huomion johonkin muuhun kuin mun oletettuihin vikoihini, eikä sekään tunnu niin tärkeältä. Tuntuu, että on vapaampi tekemään omia päätöksiä kuin ennen ja miettimään miksi mitäkin tekee.

Yliopistomaailmassa olen mielestäni yhä liian puhelias, liian arkinen ja liian eläväinen, mutta se ei haittaa. En osaa puhua tieteellisesti, mutta useimmiten puhun kuitenkin samasta asiasta kuin muut. Haasteeksi itselleni asetan sen, että en saisi aina ottaa keskustelua omista kiinnostuksen kohteistani viestinä, että makkaraperuna ulos yliopistosta ja joku diipimpi sisälle. Että mä saan tykätä mistä haluan, ja joka tapauksessa valmistuminen neljän lapsen ohessa ei ole mikään itsestäänselvyys ja saan olla ylpeä itsestäni.

Kun saan nämä tentit tehtyä, ostan itselleni valmistumislahjaksi jonkun ihanan Samujin mekon, astun ylpeydellä makkaraperunamaisterin birkkareihin korkkareihin, punaan ohuet täyteläiset huuleni ja kävelen uuden elämäni auringonlaskuun. Aika kova, imekää siitä, epäilijät :)!

4 kommenttia:

  1. Lämpimät onnittelut, upea suoritus kerrassaan!

    VastaaPoista
  2. Sä olet ihan helmi! Tiedän et sua nolostuttaa tälläinen fanitus, muut oot vaan täydellinen pakkaus diippiä ja ihanaa huumoria!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei nolota yhtään, suitsuta vaan :)!kiitos!

      Poista

Kerro jotain!