sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Taikinanaaman semi-akateeminen reflektointinurkkaus

On ollut vähän kiireitä, ja tämä blogiosasto on ollut hiljainen.. Ei siinä, ajatuksia ja erilaisia tunteita on ollut, mutta en vaan ole jaksanut kirjoittaa mitään.

Perjantaina olin kuitenkin tentissä (siinä neljänneksi viimeisessä, gulp!). Ja koska olen tälläinen piilotettu kympin tyttö, niin ajattelinkin kirjoittaa tänne sellaisen semi-analyyttisen reflektoinnin viimeisestä tenttikyssäristä, joka jäi kaihertamaan mieltä.

Eli aihealue oli sellainen arkielämän kulutukseen liittyvä "rahan sosiaaliset merkitykset" tms. ja oman kulutuksen suhteuttaminen siihen. Tarkoituksena oli ajatella sitä, kuinka raha ei ole ainoastaan kylmän rationaalinen vaihdon väline, kuten klassinen taloustiede olettaa, vaan rahoja on useita erilaisia. Kirjoittajan mukaan rahan avulla muodostetaan markkinoilla sosiaalisia suhteita ja  rahaan liittyy muun muassa erilaisia sosiaalisia odotuksia sen käyttötarkoituksen mukaan. 

No, instamulkusta mua seuranneet ihmiset ovat ehkä huomanneet, että mulla on nyt neljännen lapsen myötä virinnyt uusi kulutuskiima: kantoliinat. Käytin tenttivastauksessa esimerkkinä lapsilisiä, ja niiden korvamerkintää yleispätevään kategoriaan "lasten tarpeet". Kantoliinathan ovat siinä mielessä kimurantti kulutuksen kohde, että a) nehän ovat lapsille tarpeellinen tuote ja b) niiden saturaatiopiste on aika nopeasti saavutettu noin niinkuin maallikon mielestä: yksi kantoliina per kotitalous. Hah, vähänpä tiesitte, kulutuskriitikot! Liinojahan voi olla eri pituuksia, eri kuoseja ja mikä kauheinta: eri hintaisia. Ja nehän on tosi ihania! 

Lapsilisällä on siis periaatteessa luvallista ostaa kantoliina, mutta ongelma onkin sitten siinä, että ihminen, eli minä, haluaa monta erilaista. Se, että liinailu on kaikessa suloisuudessaan ja hippiydessään ihan samanlainen kerskakulutustuote kuin mikä tahansa muukin. Näin ollen ostelu aiheuttaa suuria tunteita turkulaisessa lapsiperheessä ja näitä kotiäidin osakkeita sekä häpeillään ja paheksutaan, ostetaan, myydään ja vaihdellaan, jotta sijaiskulutus pysyy tasapainossa. Toisin sanoen siis tiedostan, että näitäkin materialistihipin unelmia voidaan ostaa myös yli tarpeen ja että samalla luon myös omaa identiteettiäni ostaessani jonkun ihanan kansallisromanttisen lintukuvioisen tai pastellisävyisen liinan, ja teen lapsestani vähän kuin syntisen asusteen. Tunnen tuskaa "neljän liinan pinosta", mutta samalla lohduttaudun sillä, että olen facebookissa nähnyt paljon paljon isompia pinoja, joita "tuuletellaan", eli myydään uusien liinapakkomielteiden edestä, ja rentoudun hetkeksi.

Mun rahankäytön sosiaaliset merkitykset muodostuu ensinnäkin siis suhteessa siihen jengiin, joihin haluan kuulua: keskiluokkaiset kaupunkilaisäidit, jotka asuu ilmavissa vaaleissa kodeissa ja joilla on vähintään kaksi lasta, jotka on puettu nätisti. Nämä äidit leipovat lasten kanssa tunnelmallisesti, pukevat päälleen värikkäitä legginssejä (Vimman koko tuotanto, slurps), niillä on kesäisin turbaanihuivi päässä ja ne pyöräilee ihanasti( kuolaamallani Pelago-pyörällä, jossa on edessä sellainen ihana kori, johon mahtuu esimerkiksi kantoliina) retkelle lasten kanssa Vallilan lasten katujuhliin. Ja näiden elämää rullailen eri somekanavissa ja haluan kaikki samat tavarat, joiden kautta liityn tiettyyn elämäntapaäitiyteen. 

Toisaalta mun rahankäytön sosiaaliset merkitykset muodistuu tietysti myös suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Monen kantoliinan ostaminen on vähän niinkuin tuhlailua, ja sehän on suomalaisessa yhteiskunnassa tyhjänpäiväisen ihmisen merkki. Perheen sisäisiä valtasuhteita tarkastellessa tilanne on sekin vähän vaikea: Miettisellä on esimerkiksi paljon erilaisia urheiluun liittyviä tarvikkeita, eikä se koe niitä mitenkään ongelmalliseksi ja kysele perheeltään, että mitä tykkäätte, saanko ostaa lenkkarit ja osallistua juoksutapahtumaan periaatteessa perheen yhteisillä rahoilla. Eli koetaanko miehen kulutus jälleen kerran järkevämmäksi, vai onko kyse siitä, että rahat on korvamerkitty tiettyyn tarpeeseen? 

Tästä päästäänkin jälleen kerran myös siihen, että itse en osaa edes vessassa käydä, ilman että ilmoitan perheen muille henkilöille, että "Menen vessaan, en ole käytettävissä kahteen minuuttiin". Että mun koko elämä muodostuu feministisesti ihan paskoille sosiaalisille merkityksille, jossa kaikki mikä on minun, on myös perheeni ja kaikki saatte arvostella jokaista liikettäni.

Dear Eki, olenko normaali? Saanko syyttää yhteiskuntaa vai onko mun pakko mennä itseeni?

6 kommenttia:

  1. Mietin tätä kirjoitusta tänä aamuna kun kävin Hertsikan teollisuusalueella aistikkaita lastentarvikkeita myyvän kaupan alennusmyynnissä. Aika paljon vaivaa piti nähdä sinne kauppaan päästäkseen ja erityisesti poispääsyyn. Ja aika paljon enemmän kulutin, kuin mitä olisin kuluttanut, jos olisin hankkinut tavaroita itelleni. Omat lapset alkaa olla jo niin isoja, ettei niihin tavallaan voi samalla viisiin sijaiskuluttaa, mutta ehkä nyt tässä kehtaan tunnustaa, että olen listannut esikoisen koulutaivalta varten hyviä reppumerkkejä (!) ja käyttänyt aika paljon aikaa sen miettimiseen, millainen eväsrasiasysteemi olisi paras puistoruokailuihin. Se sijaiskuluttamisesta tuleva mielihyvän läikähdys on ihan omanlaisensa tunne.

    Ja samalla suhtaudun koko ilmiöön kriittisesti naureskellen. Kuten me kaikki. Kaikki, jotka tuntevat lastenvaatemerkit jotenkuten, korostavat aina, etteivät kuitenkaan ole mitään merkkipellejä ja hamstraajia. Sekä mun käly että naapuri kommentoi jotenkin silleen, että ”Kun teillä on lapsilla noita merkkivaatteita” ja olin heti ihan että eikä oo, no ei nyt meillä, kun niillä muilla. Eikä musta olekaan, olen kuitenkin tosi sniidu kuluttaja.

    Hei kantoliinoista: mä vietin kotiäitiaikani viimeisen vuoden sellaisessa liinahörhöporukassa, joista yhdellä oli 30 kpl kantoliinoja. Että silleensä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no se sijaiskulutuksen läikähdys tästä erityisen koukuttavaa tekeekin: voi ostaa jotain ilman huonoa omaatuntoa, koska se ei ole itselle. Sairasta :D!

      Ja toinen juttu on tuo "eihän meillä, mutta muilla"-ajatus.. Että vähän sama kuin se, ettei kukaan myönnä olevansa hipsteri.

      Poista
    2. https://scontent-arn2-1.xx.fbcdn.net/v/t1.0-9/13419263_10153265051399159_809076853899596939_n.jpg?oh=218c9bf7324be51bdb3453102a21c464&oe=583654CF

      Poista
    3. Ruusu! Ihan mahtava :D! Mä oon just toi!

      Poista
  2. Joku on varmaan ehdottanutkin tätä aiemmin kommenteissa, mutta: olisi aivan mahtavaa, jos kirjoittaisit tästä aiheesta vaikka kirjan! Kolmenkympin maagisen rajapyykin lähestyessä tulee ainakin omassa ystäväpiirissä harjoitettua monenlaista pohdintaa tulevaisuudesta ja sitä myötä kuluttamisesta: asumisesta, matkustamisesta, työnteosta, downshiftaamisesta... Olet käsitellyt näitä asioita blogissa tosi osuvasti ja sopivan kepeällä otteella. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Awwwww, ihanaa <3! Kiitos! Kirjan kirjoittaminen voisi olla sopivaa hommaa alter egolleni, Imetysnaamalle, joka on aina valmis ottamaan kantaa kaikkeen.. JA tosi kiva kuulla, että joku ajattelee mun blogin olevan edes jollain tasolla "yhteiskunnallinen", jes!

      Poista

Kerro jotain!