maanantai 27. kesäkuuta 2016

Makkaraperunamaisterin muistelmat, uusittu painos

Muutama tentti enää jäljellä ja meikäläinen on siis maisterisnainen. On aika katsoa taaksepäin, mutta kuitenkin äidillisen lempeästi ja armollisena itselleen, kannustaen itseään kohtaamaan tulevaisuus luottavaisena.

Kun aloitin opiskelun, oli mielestäni kaikki jotenkin vaikeata, vaativaa, hirveätä ja pelottavaa. Kaikki muut olivat paljon fiksumpia, argumentoivat varmasti ja perustelivat vastauksensa sadalla eri teorialla, ja itse vaan änkytin naama punaisena jostain lapsiperheen kuluttamisesta naama hiessä, tukka sekaisin ja imetysluukut auki. Ennen jokaisen kirjallisen tehtävän palautusta lähetin sen aikuisopiskelijaystävälle tarkastettavaksi, että olenhan ymmärtänyt oikein ja kehtaako palauttaa. Hävetti aina, ja häpeää kompensoin hankkimalla ylellisiä kamoja tai väheksyen itseäni ja saatoin kesken puheenvuoron vaan lamaantua häpeän alle.

Aikaa kului, palautukset ja keskustelu luennoilla muuttuvat arjeksi ja hyvät numerot eivät ehkä sittenkään olleet sattumaa tai virhe, vaan oikeasti ehkä olinkin ihan hyvä. Nyt olen ihan rento keskustelija, itsevarma neljännen vuoden opiskelija.

Olen tehnyt gradun, joka sekin aiheutti sydämentykytyksiä alkuopintojen aikana. Tentissä osaan vastata kysymyksiin ilman että päässä tykyttää ääni "Sä et osaa mitään, älä edes yritä, eihän tuosta tule mitään".
Uskallan haaveilla jatko-opinnoista ja jostain oikeasta työpaikasta. Uskallan jopa hakea töitä, ja vain hetkittäin vajota sellaiseen "Tästä ei tule mitään"-moodiin, mutta palata sieltä ihan inhimillisessä ajassa enkä jää märehtimään asiaa. Esseiden kirjottamisessa ajattelen olevani jopa ihan hyvä ja muutenkin mulla on hyvä meininki elämässä.

Yhtenä päivänä yksi naapuruston äiti-ihminen sanoi, että "Kyllä susta huomaa, että olet sellanen yliopistoihminen, kun noi aikataulut ja muu arkinen ei oikein sulta suju". Nauratti. Että jes, nyt mä vihdoin olen legitimoitu kynänpyörittäjä, joka ulossuljetaan tavisten joukosta! Mumbo-jumbon ammattilainen, homeinen nollatutkija ja muutenkin epäjärjestelmällinen haihattelija, jolta sujuu vain kirjoittaminen. Ihanaa!

Maailma tuntuu hetkittäin tosi oudolta, kun huomaa vahingossa jossain ihan arkisessa tilanteessa ajattelevansa jonkun teorian kautta ja soveltavansa oppimaansa johonkin pyllynpesuun. Oma kulutuskiimailu tuntuu sekin vähemmän pakkomielteiseltä, vaan lähinnä hauskalta, kun sen tiedostaa. Että ei ne kaikki kamat mua muuta, vaan ehkä kiinnittää vastapuolen huomion johonkin muuhun kuin mun oletettuihin vikoihini, eikä sekään tunnu niin tärkeältä. Tuntuu, että on vapaampi tekemään omia päätöksiä kuin ennen ja miettimään miksi mitäkin tekee.

Yliopistomaailmassa olen mielestäni yhä liian puhelias, liian arkinen ja liian eläväinen, mutta se ei haittaa. En osaa puhua tieteellisesti, mutta useimmiten puhun kuitenkin samasta asiasta kuin muut. Haasteeksi itselleni asetan sen, että en saisi aina ottaa keskustelua omista kiinnostuksen kohteistani viestinä, että makkaraperuna ulos yliopistosta ja joku diipimpi sisälle. Että mä saan tykätä mistä haluan, ja joka tapauksessa valmistuminen neljän lapsen ohessa ei ole mikään itsestäänselvyys ja saan olla ylpeä itsestäni.

Kun saan nämä tentit tehtyä, ostan itselleni valmistumislahjaksi jonkun ihanan Samujin mekon, astun ylpeydellä makkaraperunamaisterin birkkareihin korkkareihin, punaan ohuet täyteläiset huuleni ja kävelen uuden elämäni auringonlaskuun. Aika kova, imekää siitä, epäilijät :)!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Taikinanaaman semi-akateeminen reflektointinurkkaus

On ollut vähän kiireitä, ja tämä blogiosasto on ollut hiljainen.. Ei siinä, ajatuksia ja erilaisia tunteita on ollut, mutta en vaan ole jaksanut kirjoittaa mitään.

Perjantaina olin kuitenkin tentissä (siinä neljänneksi viimeisessä, gulp!). Ja koska olen tälläinen piilotettu kympin tyttö, niin ajattelinkin kirjoittaa tänne sellaisen semi-analyyttisen reflektoinnin viimeisestä tenttikyssäristä, joka jäi kaihertamaan mieltä.

Eli aihealue oli sellainen arkielämän kulutukseen liittyvä "rahan sosiaaliset merkitykset" tms. ja oman kulutuksen suhteuttaminen siihen. Tarkoituksena oli ajatella sitä, kuinka raha ei ole ainoastaan kylmän rationaalinen vaihdon väline, kuten klassinen taloustiede olettaa, vaan rahoja on useita erilaisia. Kirjoittajan mukaan rahan avulla muodostetaan markkinoilla sosiaalisia suhteita ja  rahaan liittyy muun muassa erilaisia sosiaalisia odotuksia sen käyttötarkoituksen mukaan. 

No, instamulkusta mua seuranneet ihmiset ovat ehkä huomanneet, että mulla on nyt neljännen lapsen myötä virinnyt uusi kulutuskiima: kantoliinat. Käytin tenttivastauksessa esimerkkinä lapsilisiä, ja niiden korvamerkintää yleispätevään kategoriaan "lasten tarpeet". Kantoliinathan ovat siinä mielessä kimurantti kulutuksen kohde, että a) nehän ovat lapsille tarpeellinen tuote ja b) niiden saturaatiopiste on aika nopeasti saavutettu noin niinkuin maallikon mielestä: yksi kantoliina per kotitalous. Hah, vähänpä tiesitte, kulutuskriitikot! Liinojahan voi olla eri pituuksia, eri kuoseja ja mikä kauheinta: eri hintaisia. Ja nehän on tosi ihania! 

Lapsilisällä on siis periaatteessa luvallista ostaa kantoliina, mutta ongelma onkin sitten siinä, että ihminen, eli minä, haluaa monta erilaista. Se, että liinailu on kaikessa suloisuudessaan ja hippiydessään ihan samanlainen kerskakulutustuote kuin mikä tahansa muukin. Näin ollen ostelu aiheuttaa suuria tunteita turkulaisessa lapsiperheessä ja näitä kotiäidin osakkeita sekä häpeillään ja paheksutaan, ostetaan, myydään ja vaihdellaan, jotta sijaiskulutus pysyy tasapainossa. Toisin sanoen siis tiedostan, että näitäkin materialistihipin unelmia voidaan ostaa myös yli tarpeen ja että samalla luon myös omaa identiteettiäni ostaessani jonkun ihanan kansallisromanttisen lintukuvioisen tai pastellisävyisen liinan, ja teen lapsestani vähän kuin syntisen asusteen. Tunnen tuskaa "neljän liinan pinosta", mutta samalla lohduttaudun sillä, että olen facebookissa nähnyt paljon paljon isompia pinoja, joita "tuuletellaan", eli myydään uusien liinapakkomielteiden edestä, ja rentoudun hetkeksi.

Mun rahankäytön sosiaaliset merkitykset muodostuu ensinnäkin siis suhteessa siihen jengiin, joihin haluan kuulua: keskiluokkaiset kaupunkilaisäidit, jotka asuu ilmavissa vaaleissa kodeissa ja joilla on vähintään kaksi lasta, jotka on puettu nätisti. Nämä äidit leipovat lasten kanssa tunnelmallisesti, pukevat päälleen värikkäitä legginssejä (Vimman koko tuotanto, slurps), niillä on kesäisin turbaanihuivi päässä ja ne pyöräilee ihanasti( kuolaamallani Pelago-pyörällä, jossa on edessä sellainen ihana kori, johon mahtuu esimerkiksi kantoliina) retkelle lasten kanssa Vallilan lasten katujuhliin. Ja näiden elämää rullailen eri somekanavissa ja haluan kaikki samat tavarat, joiden kautta liityn tiettyyn elämäntapaäitiyteen. 

Toisaalta mun rahankäytön sosiaaliset merkitykset muodistuu tietysti myös suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Monen kantoliinan ostaminen on vähän niinkuin tuhlailua, ja sehän on suomalaisessa yhteiskunnassa tyhjänpäiväisen ihmisen merkki. Perheen sisäisiä valtasuhteita tarkastellessa tilanne on sekin vähän vaikea: Miettisellä on esimerkiksi paljon erilaisia urheiluun liittyviä tarvikkeita, eikä se koe niitä mitenkään ongelmalliseksi ja kysele perheeltään, että mitä tykkäätte, saanko ostaa lenkkarit ja osallistua juoksutapahtumaan periaatteessa perheen yhteisillä rahoilla. Eli koetaanko miehen kulutus jälleen kerran järkevämmäksi, vai onko kyse siitä, että rahat on korvamerkitty tiettyyn tarpeeseen? 

Tästä päästäänkin jälleen kerran myös siihen, että itse en osaa edes vessassa käydä, ilman että ilmoitan perheen muille henkilöille, että "Menen vessaan, en ole käytettävissä kahteen minuuttiin". Että mun koko elämä muodostuu feministisesti ihan paskoille sosiaalisille merkityksille, jossa kaikki mikä on minun, on myös perheeni ja kaikki saatte arvostella jokaista liikettäni.

Dear Eki, olenko normaali? Saanko syyttää yhteiskuntaa vai onko mun pakko mennä itseeni?