keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Tuliset tyttöchilit ja seesteiset kypsät naiset

Ajeltiin viikonloppuna perheen kanssa luomumansikoita poimimaan varsinais-Suomen suvessa ja kuunneltiin ajomusana jotain suomimusiikkikanavaa. Kanava soitti nonstoppina jotain kesäfestari-nuorisomusaa, joista yksi jäi mietityttämään. Radiossa soineessa biisissä oli tulinen ja chilinen tyttö, kuuma kuin wasabi, joka "haluu et miehessä on makua", joka "ei dikkaa tasaisesta" jne. Miespuolinen lauluhenkilö taas oli kuin rennon letkeä kesäpäivä, sellainen puiston rennoin kaveri, joka tykkää tulisista tytöistä rennon itsensä vastapainona. Kuulostaa jotenkin tutulta.

Biisin myötä aloin miettimään sitä, miten iän ja lasten myötä olen muuttunut seesteisemmäksi. Että en mä enää kehuskele sillä, kuin radikaali ja kreisi olen tai miten paljon mussa onkaan munaa tehdä sitä tai tätä, vaikka ei varmaankaan se mun ihan perusluonne kuitenkaan ole muuttunut mihinkään. Sitä omaa itseäni, omaa perusluonnettani kaipaan joskus, mutta en tiedä mitä osia siitä.

Somessa kiertää välillä Marilyn Monroe-lainaus: “I'm selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can't handle me at my worst, then you sure as hell don't deserve me at my best.”.  Lainaus vaikuttaa olevan sellainen nelikymppisten naisten itsenäisyys-anthemi ja kuvaa jonkun mielestä varmaan osuvasti "naisluonnetta", joka ei oikeastaan itsekään tiedä, mitä haluaa. Mun mielestä se kuvaa oikeastaan aika itsekästä ihmistä, joka ei ajattele muita, ja jonka seurassa olisi tosi raivostuttavaa olla. Ja miksi jonkun mielestä se kuvaa hienosti itseään, että "tällänen munapää mä olen, ota tai jätä"? 

Meillähän on Miettisen kanssa sellainen kahden raatavan suomenhevosen tasa-arvoinen neuvostoparisuhde, jossa tehdään koko päivä hommia ja illalla kaadutaan sänkyyn, eli siinä ei paljon omalle luonteelle jää aikaa kukoistaa. Mäkin joskus olen ollut se "tulinen ja kreisi", mutta enpähän ole enää. Tai siis en edes tiedä mikä mä olen, kun olen äiti, ja äidit ei ole kuumia ja tulisia, vaan ne on seesteisiä, aikuismaisia ja osaa laittaa toisten tarpeet omiensa edelle. Enkä mä tiedä, olisiko sellainen tulinen ja kreisi nainen edes se, joka haluaisin olla tai haluanko sen enempää olla mikään itsekäs ja sekoileva marilynkään. 

Miettinenhän on sellainen Mc Rentofaija, joka vauva kantovehkeessä pelaa korifutista (omakeksimänsä leikki lasten kanssa, jossa potkitaan palloa koriin) tai syöttää Lidlin paistopisteen lapsille välipalaksi uimarannalla. Mä hoen pakonomaisesti jotain välipala-/onko muistettu syödä-/onko tarpeeksi vaatetta-jarjonia, eikä kukaan kuuntele, kun pelkkä mun ääni kyllästyttää koko perhettä, eli ei kovin spontaania tai tulista meininkiä. Kun heittäydyn oikein rajuksi, niin leivon lasten kanssa kakun tai tilaan netistä lastenvaatteita. 

Välillä pelottaa, että mitäs sitten, kun se oma luonne pitäisi kaivaa jostain taas esille, että mitä mä puhun sitten kun ei enää ole niitä lapsia, joista puhua. Tai ketä mä syytän tahroista vaatteista, meikkaamattomasta naamasta ja karvoista jaloissa, kun sitä aikaa vihdoin olisi keskittyä itseensä? Sitten, kun joudun ihan itse kohtaamaan maailman seesteisenä kypsänä naisena, jolla on oma elämä ja ihan oma luonne, ja siitä kaikesta se on ihan itse vastuussa.

Miettinen on saanut sekä pitää oman rennon luonteensa, että olla rento isä. Miksi mä en osaa olla niin rento? Millanen mun nelikymppinen luonne on? Koska se luonne tulee musta ulos? Onko mulla mitään sanottavaa ja kuka mua muka kuuntelee? Mitä mä edes haluan?